lauantai 24. joulukuuta 2016

Joululoma: HopLop, Sea Life, Tatu ja Patu

Tänä vuonna sain jouluksi lomaa. Olen yleensä ollut joulun ja uudenvuoden töissä. Sairaalan joulussa on oma tunnelmansa. Vaikka kotona ei olisi jaksanut koristella, niin töissä on kynttelikköjä, jouluvaloja, tonttuja, enkeleitä, piparintuoksua ja röykkiöittäin suklaakonvehteja. Pidän erityisesti joulun yövuoroista. Pitkistä ja hämyisistä käytävistä, tuhisevista potilaista, tyynyradioista kaikuvista joululauluista hiljaisissa potilashuoneissa. Rauhan katkaisee välillä kutsukellon pirinä ja uusien potilaiden tulo ensiavusta. Potilaille on traumaattista joutua sairaalaan ja erityisesti viettää jouluyö siellä. Yritän kuitenkin tehdä heidän olostaan mahdollisimman siedettävän ja saada heille kaikesta huolimatta ripauksen joulumieltä.

Tuntuu vähän kummalliselta viettää joulu tänä vuonna kotona. Aloitin lomani jo alkuviikosta, joten suunnittelin kaikkea kivaa yhteistä tekemistä tyttären kanssa. Kävimme Lohjan HopLopissa riehumassa kaverin ja hänen tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapset seikkailivat, saimme jutella rauhassa niitä näitä. HopLopissa oli niin hauskaa, että saimme hieman houkutella lapsia lähtemään pois.

Keskiviikkona vierailimme Helsingin Sea Lifessa. Hankin lipun jo hyvissä ajoin lapsen synttärilahjaksi, mutta onneksi tajusin lukea pienen printin ennen joulua. Lippu olikin käytettävä 1 kk kuluessa ostamisesta, joten oli viimeinen mahdollinen päivä vierailuun. Vietimme kalojen keskellä pari tuntia. Tytär on nyt jo niin iso, että malttoi paremmin jäädä katselemaan kaloja. Edellisellä kerralla miltei juoksimme altaalta toiselle. Tosin tälläkin kertaa kalojen ruokkimisen katsominen oli "tylsää, mennään pois". Aina kuitenkin löytyi joku kiintopiste, johon jäätiin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään.


Merirosvo vartioi uskollisesti aarrearkkuaan.
 

Sea Lifessa on erään ison altaan alla pieni tunneli ja "ilmakupla", jossa voi käydä vilkuttelemassa kavereille. Hyvin palveluhenkinen opas kertoi että toistaiseksi vanhin sinne mennyt on ollut noin 60-vuotias, joten en voinut tietenkään jäädä huonommaksi. Nielin pienen pakokauhuni ryömiessäni tunneliin. Kärsin melkoisen pahasta ahtaanpaikankammosta. Kävin urheasti kuplassa vilkuttamassa ulkopuolella riemukkaasti nauravalle tyttärelleni. En kuitenkaan pystynyt jäämään sinne ihastelemaan pidemmäksi aikaa. Ai että mikä voittajafiilis kun pääsin sieltä pois! Ainakin tytär oli ylpeä minusta, joten pieni kärsimys kannatti. Yritin tietysti kovasti näyttää siltä, ettei minua pelottanut lainkaan. En tiedä menikö läpi.


Meren pohjassa aika pysähtyy.


Sea Lifen yksi parhaita osioita on merenalainen tunneli. Istuimme penkille sylitysten vähäksi aikaa rauhoittumaan. Kuuntelimme veden kohinaa ja katsoimme yllämme leijuvia haita ja pienempiä kaloja. Upeaa. Tällä kertaa kävi niin hyvä tuuri, että saimme istua kahdestaan tunnelissa kotvan aikaa ennen kuin sinne tuli muita asiakkaita. Jopa levoton lapsi malttoi rauhoittua hetkisen.


Meduusat saa valaistua haluamallaan värillä.

Sea Lifen ravintolaa en toisaalta suosittele. Lounaalla tarjoiltiin erittäin suolaista perunapurjokeittoa, todella sitkeitä ja mauttomia jättinugetteja ja epämiellyttävän näköistä ja makuista perunamuussia, joka ei ollut nähnytkään perunaa. Edes lapselle ei maistunut. Kahvi maistui kitkerälle automaattikahville. Puistattavaa. Lähdimme pettyneinä ja nälissämme ravintolasta, emmekä aio mennä toiste.

Tyttären mielestä miltei parasta oli matkustaa julkisilla Helsingissä. Bussissa ja junassa kanssani istui innostunut tähtisilmäinen tyttö. Tytär toivoi että menisimme vielä elokuviin Selloon. Hän sai valita elokuvan, joten kävimme katsomassa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu. Melkoisen vauhdikas elokuva, jonka parasta antia olivat mielestäni upeat ilmakuvat Helsingistä. Wau! Kotimatkalla kävimme keskustelua elokuvan innoittamana oikeasta ja väärästä. Tytär oli hieman tuohtunut siitä, kun elokuvassa tehtiin "tuhmia asioita". Meillä oli oikein hyvä keskustelu.

Nyt onkin hyvä aloittaa rauhoittuminen jouluun, kun ollaan oltu alkuviikko menossa. Olemme unohtaneet siivouksen ja keskittyneet laatuaikaan yhdessä. Tänään aion köllöttää sohvalla tytär kainalossa ja katsella piirrettyjä. Eikö kuulostakin hyvältä?



Ihanaa joulua teille kaikille lähelle ja kauas!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Jouluni laulut



Oma tonttutyttöni <3


Aloitan joka vuosi joululaulujen kuuntelemisen jo loka-marraskuussa. Pimenevät illat, kynttilät ja takkatuli aktivoivat joulufiiliksen. Pidän sekä perinteisistä että moderneista joululauluista. Kuuntelen suomenkielisten laulujen lisäksi myös englanninkielisiä.


Tämän hetken kuumimmat joululaulut listallani:

Laulussa hengitetään pakkashuurua ripset kuurassa, tupsupipot päässä, puna poskilla lumivuorella. Ihanat sanat, joista myös tytär pitää. Tätä laulamme yhdessä kovaa ja korkealta.

Arjen kiireet versus joulufiilis. Ruuhkavuosia viettävälle hyvin ajankohtainen.

Varmaankin maailman synkin, mutta niin kaunis joululaulu. Siinä vaiheessa kun pieni lapsi vie kynttilän äidin haudalle ja yksinäinen koti odottaa, niin väkisinkin alkaa silmänurkat kostumaan. Tämä laulu kuulostaa korvissani oikealta vain Caroly Garamin laulamana, koska olen kuunnellut tätä versiota lapsesta asti.

Joululaulujen klassikko. Kun sain tyttäreni, synnytysosastolla kävi paikallinen kuoro juuri kotiutuspäivänämme laulamassa joululauluja. Vauva oli itkenyt edellisenä yönä paljon. Muistan kun seisoin aivan rättiväsyneenä sairaalan aulassa ja kuuntelin edessäni laulavaa kuoroa. Tunsin vauvan jähmettyvän sylissäni ja toisaalta rauhoittuvan musiikin voimasta. Laulu oli todella kaunista. Muistan miten painoin pääni vauvan päätä vasten ja kyyneleet valuivat poskiani. Tämä hetki tulee aina mieleeni, kun kuulen saman laulun.

Kepeää ja huoletonta. Pidän Bublén Sinatramaisesta äänestä.

Tässä vaiheessa haluaisin pukea päälleni samanlaisen joulupaidan kuin Bridget Jonesissa. Taisin muuten nähdä KappAhlin mainoksessa samantyylisen! <3

Joulu ei ole joulu ilman lunta. Edes laulussa.

Kaunis melodia ja Johannan kuulas ääni sopivat hyvin yhteen.

Tunnelmallinen joululaulu tontun seikkailuista yöllisessä pihapiirissä.

Sokerina pohjalla kappale, jota ilman ei voi elää joulua.



Millaisia joululauluja Sinä kuuntelet?

maanantai 12. joulukuuta 2016

Joulutonttuilua Helsingissä

Kävimme Tirppanan kanssa hakemassa joulutunnelmaa pääkaupungin sykkeestä. Tyttö oli aivan innoissaan jo lähijunassa matkustamisesta, mitä teemme melko harvakseltaan. Mieluummin kuitenkin matkustan julkisilla Helsinkiin, kuin lähden seikkailemaan sinne omalla autolla. Säästän sekä omia että stadilaisten hermoja.





Kävimme Tirppanan kummitädin kanssa syömässä Forumin Ristorante Italossa. Söimme todella hyvää ja edullista vuohenjuustosalaattia. Lapsi sai mureaa ja todella maukasta kananrintaa. (Kyllä, ihan äidin velvollisuudesta maistoin palan.) Lasta huomioitiin tuomalla hänelle värityskuva ja -kynät. Mikä parasta, henkilökunta hymyili ja puhui lapselle suoraan eikä meidän aikuisten kautta. Se ei ole aina itsestäänselvää. Italoon haluan toistekin syömään. Bonuksena se oli HOK-Elannon ravintola, joten saimme vinguttaa vihreää korttia. Forum oli koristeltu upein joulukoristein. Lapsi oli aivan haltioissaan liikkuvista jääkarhuista ja niitä pitikin käydä katsomassa useita kertoja uudelleen.


Forumin joulukoristeita


Tyttären mukaan parasta Tuomaan markkinoilla oli karuselli. Siihen pääsee ilmaiseksi markkinoiden aikana. Lapsi sai olla kyydissä varmaan kymmenen kierrosta. Lopetin laskemisen jossain neljän tienoilla, kun vauhti alkoi etoa sivustakatsojaa. Ai miten niin herkkä? Aikuisetkin halusivat kiitettävän paljon karusellin kyytiin. Itseäni nauratti kaksi raavasta miestä pikkuisten mopojen kyydissä. Markkinoilta ei tullut ostettua kuin kolmen euron puinen voiveitsi. Muuten hintataso oli niin korkea, ettei tavallisen duunarin tuloilla houkutellut ostamaan mitään.

Helsinki oli täynnä mitä kauniimpia jouluvaloja. Ystäväni alkoi jo kuittailla matkamme hitaasta etenemisestä, kun landepaukut halusivat kuvata jokaista valoa. Aleksin joulukatua oli ihan pakko käydä ihastelemassa. Samalla näimme Stockmannin jouluikkunan. Lapset saivat napeista painamalla vaihdettua ikkunan valaistusta. Kaunista! Upean päivän kruunasi vakiopaikkamme, Fazerin kahvila. Lähdimme lopulta junalla takaisin kotiin takki tyhjänä, mutta sydän täynnä.



Stockan kellon alla

Stockan jouluikkuna tällä kertaa sinisenä.

Kattokruunut

Sininen hetki

Sisäpihan jouluvalot



torstai 8. joulukuuta 2016

Elämää ilman erityislapsen diagnoosia

Marja Hintikan kirjoitus vanhempien diagnoosien kalastelusta erityislapsilleen kolahti minuun. Hän kirjoittaa mm. näin:

"Elämä erityislapsen kanssa on monin verroin vaativampaa kuin niin sanotun “normaalin” lapsen kanssa. Ennen diagnoosia erityislapsen vanhemmalla on jatkuvasti riittämätön olo. Päiväkodista saattaa tulla kielteistä palautetta levottomuudesta, epäsosiaalisuudesta, itkuisuudesta tai muusta poikkeavasta. Lapseen eivät tunnu tepsivän mitkään kasvatuskeinot, ja arki on yhtä taistelua. Kun silloin saa lapsen käytökselle selityksen - oli se sitten ADHD, autismi, erityisherkkyys tai mikä tahansa - voi vanhemmasta tuntua helpottavalta: vika ei ollutkaan minussa."

Pian viisi vuotta täyttävä tyttäremme on erityinen lapsi. Huomaan vierastavani koko erityislapsi sanaa ja mietin pitkään, voinko kirjoittaa hänestä niin. Onko meillä oikeutta käyttää erityislapsi-sanaa, joka tavallaan antaisi meille synninpäästön vanhempina. Että tietäisimme ettei vika ole meissä. Vai onko? Ja saavutammeko autuuden, jos saisimme jonkin diagnoosin? Leimaako se lapsen koko tulevaisuuden?





Olemme 1,5 vuoden ajan ravanneet eri lääkäreillä tutkimuksissa ja olleet huolissamme hänen pärjäämisestään. Mitään diagnoosia ei ole tehty eikä meille ole kerrottu, mitä hänellä epäillään olevan. Tuntuu kuin olisimme roikkuneet löyhässä hirressä koko tämän ajan. Jo vauva-ajoista saakka toimme ilmi huolemme lapsen voinnista neuvolassa, mutta asia kuitattiin aina jollain "vaiheella" tai "temperamenttiin liittyvänä asiana". Hän on pärjännyt aina neuvolan testeissä hyvin, eikä hänen älyssään olekaan mitään vikaa. Hän on ollut todella sosiaalinen aivan pienestä asti. Hänen uteliaisuudellaan ei tunnu olevan mitään rajaa.

Ongelma on uni. Aiemmassa postauksessani kirjoitin aiheesta "Kun vauva ei nuku". Tirppana ei siis olisi halunnut nukkua edes vastasyntyneenä. Sama jatkuu edelleen. Hän vihaa nukkumista, nukkuu todella levottomasti, hyörii ja pyörii sängyssään, puhuu paljon unissaan, näkee paljon hyvin eläviä unia ja on aamulla aivan zombie. Usein hänellä on purppuranväriset silmäpussit, hänen on vaikea herätä aamulla, hän haukottelee ja hieroo silmiään pitkin päivää ja on hyvin väsynyt, vaikka olisi määrällisesti nukkunutkin hyvin. Meillä on ehkä 1-2 hyvää päivää kuukaudessa, jolloin voimme sanoa jo heti aamulla että lapsi on kerrankin nukkunut hyvin. Silloin hän on kuin eri lapsi. Hän pystyy keskustelemaan aivan eri tavalla, hän säilyttää malttinsa paremmin, on iloisempi ja pystyy keskittymään asioihin aivan eri tavalla kuin normaalisti. Silloin kyselenkin puoliksi leikilläni, että onko tämä varmasti meidän lapsi. Ja lasta naurattaa.

Tirppana ahdistuu hälinässä ja suuressa väenpaljoudessa. Jo vauvana hän huusi suoraa huutoa tavaratalossa, jossa kuului taustamusiikkia ja ihmisiä meni jatkuvana virtana ympärillä. Hän ei vain kyennyt selviytymään ärsyketulvasta. Nykyään hän rakastaa juhlia, hälinää ja vilinää, mutta hänen vireystilansa nousee hyvin herkästi liikaa. Ja jos se pääsee nousemaan tietyn rajan yli, häntä on mahdotonta saada enää rauhoittumaan. Mitä väsyneempi hän on, sitä kovemmilla kierroksilla hän käy.

Kuten Marja Hintikan postauksessa, niin meilläkin vanhempina on usein riittämätön ja täysin kädetön olo. Päiväkodista tulee hyvin usein negatiivista sanomista, kun lapsi on pitänyt showtaan, ei ole pystynyt keskittymään ja on häirinnyt muiden lasten lepoa. No mietipä itse kuinka jaksaisit keskittyä kuivassa työpalaverissa, jos olisit nukkunut edellisen yön huonosti! Mitä jos sitä olisi jatkunut kohta viisi vuotta? Olisit jo todennäköisesti burn outin takia pitkällä sairaslomalla.

Pieneltä lapselta odotetaan välillä aivan mahdottomia. Pitäisi pystyä toimimaan suuressa ja meluavassa lapsiryhmässä, pitäisi olla sosiaalinen mutta osata antaa toisille rauha, pitäisi osata tehdä sellaisia ja tällaisia temppuja. Ongelma on se, että erityinen lapsi ei välttämättä saa tukea ennen kuin hänellä on jokin diagnoosi, jolla tuen tarve pystytään näyttämään todeksi paperilla. Ennen sitä mitään ongelmaa ei ole ja hänen on vain pärjättävä. Maailma on todella raaka pienille ihmisille. Kuitenkin tutkimukset ja lääkäriltä toiselle pallottelu vie uskomattoman paljon aikaa.

Usein tavalliset päivittäiset asiat, kuten ruokailu, hampaiden pesu, pukeminen tai lelujen siivoaminen ovat hyvin haastavia. Vika ei ole siinä, ettei lapsi osaisi, vaan hän ei malta. Hän ei yksinkertaisesti kykene suoriutumaan tehtävistään väsyneenä. Usein tuntuu, että päivät ovat aamusta iltaan yhtä taistelua ja pinnan kiristelyä. Uusien taitojen oppiminen on alkanut olla haasteellista, koska maltti menee sekunnissa epäonnen kohdatessa. Lapsi ei tunnu uskovan mitään, mitä hänelle selittää. Aivan kuin seinälle puhuisi. Pidämme kasvatuksellisia keskusteluja useita kertoja päivässä - turhaan. Pidämme selvät rajat tietyistä asioista. Puhumme kuin Runebergit, miksi t-paidassa ei voi lähteä talvella ulos, miksi kissaa ei saa kiusata, miksi pitää mennä nukkumaan ajoissa, miksi tavaroita ei saa heitellä vihaisena, miksi ketään ei saa lyödä.

Kaikkialta ympärillä satelee hyvää tarkoittavia neuvoja. Ihmiset eivät vain ymmärrä sitä, että se mikä on tepsinyt heidän omalla lapsellaan, ei välttämättä toimi meillä. Voin kertoa, että olemme tehneet todella paljon tilanteen parantamiseksi. Perheemme on ollut todella lujilla kuluneiden vuosien ajan. Välillä oma jaksaminen on ollut vähissä. Töiden ja perheen yhteensovittaminen on vaatinut veronsa, enkä ole jaksanut pitää itsestäni tarpeeksi huolta. Viimeksi isänpäivänä oli niin kova huoli lapsen voinnista, että purskahdin kesken päivän itkemään ääneen. En edes muista, milloin olisin itkenyt noin. Kaikki se huoli ja murhe lapsesta purkautui esiin. Facebookin mammaryhmämme jäsenet kuitenkin sen sanoivat: on ihan ok itkeä. Äidinkään ei tarvitse aina jaksaa. Oli turvallista itkeä mieheni sylissä ja ajatella, että



me aiomme selvitä tästä

yhdessä perheenä.



keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Retkipäiväkirja: Fiskarsin ruukkikylä

Kävimme Fiskarsin ruukkikylässä kaveriperheen kanssa 26.11. Fiskarsin kylä on tunnelmallinen, Keski-Euroopan tunnelmaa henkivä kylänraitti, jota reunustavat joki, lukuisat pikkuputiikit ja designmuseot. Kylä sijaitsee Länsi-Uudellamaalla, noin 90 km Helsingistä länteen. Torin laidalla on yksi lähiseudun parhaimpia leikkipuistoja ja mikä parasta, aivan niiden vieressä on ilmaisia vessoja! Kesällä on ihanaa siemailla kahvikupillista ja nautiskella jäätelöstä, kun muksu viilettää ympäriinsä laitteesta toiseen.

Hollantilainen Peter Thorwöste perusti Fiskarsin ruukin vuonna 1649 raudan valmistusta varten. Suurin osa tarvittavasta malmista jouduttiin kuljettamaan Tukholman saaristosta, mutta ruukin pitäminen oli silti kannattavaa käytettävissä olevien vesivoiman ja puun ansiosta. Fiskarsista on vuosisatojen saatossa kehittynyt käsityöläisten ja taiteiden keskus Länsi-Uudellemaalle.

Fiskarsin ruukkikylässä järjestetään paljon erilaisia kulttuuritapahtumia ja mm. Slow Food Festivaali. Sieltä saa ostettua mahdollisimman puhtaasti tuotettua lähiruokaa ja paikallisten tuottajien jalosteita. Alueella toimii mm. tislaamo, panimo ja juustola. Kylässä on myös Petris Chocolate Room, johon en itse ole suklaaholistina vielä uskaltautunut käymään.

Tällä kertaa Fiskarsissa oli jouluinen tunnelma. Siellä oli juuri ollut Tuli & Valo valotaidetapahtuma, jonka jäljiltä joessa kellui suuria valaistuja eläinhahmoja. Ne pääsivät kunnolla oikeuksiinsa vasta pimeyden laskeutuessa kylään. Antaakin kuvien puhua puolestaan.







sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ennio Morricone: The 60 Years of Music World Tour, Helsinki

Kylmät väreet kulkevat pitkin vartaloani ja niskahiukseni tuntuvat nousevan pystyyn. Jo ensimmäisistä tahdeista lähtien kuuntelen kyyneleet silmissä musiikkia.  Suuri säveltäjä, kapellimestari, nero, pieni suuri italialainen, Sergio Leonen koulukaveri, yli 500 elokuvaan musiikkia säveltänyt, vuoden 2016 Oscar-voittaja (paras elokuvamusiikki, Tarantino: The Hateful Eight), 88-vuotias Ennio Morricone on lavalla Tsekin kansallisen sinfoniaorkesterin kanssa. Hän ei juurikaan hymyile eikä hän puhu yleisölle mitään koko konsertin aikana. Hänen kätensä sen sijaan puhuvat yleisölle. Ne näyttävät leijuvan ilmassa, kun hän taikoo ilmoille mitä kauneinta musiikkia.



Ennio Morricone voitti parhaan musiikin Oscarin 2016.
Kuvalähde: www.thefilmstage.com

Morriconella on ihmeellinen kyky saada koko Hartwall Arena olemaan hipihiljaa ja keskittymään musiikkiin. Välillä hän nousee tuolistaan kumartamaan nöyrän näköisenä yleisölle, kunnes jatkaa taas. Kun upea sopraano Susanna Rigacci saapuu lavalle punaisessa mekossaan, miltei hyperventiloin. Saamme kuulla häntä vielä yhdessä kolmesta encoresta. Jäähallillinen ihmisiä taputtaa hurjana ja nousee useita kertoja konsertin aikana osoittamaan arvostustaan seisaaltaan.



30.11.2016 Hartwall Arena, väliajalla


Konsertin jälkeen on tyhjä olo. Tuntuu kuin Morricone olisi musiikkinsa kautta avannut paratiisin portit ja antanut meille palan taivasta. Sydämeni tuntuu konsertin jälkeen tyhjiin puristetulta. Tunnemyrsky on niin valtava, että konsertista toipuessa menee muutamia päiviä. Tunnen kiitollisuutta, että olen päässyt nauttimaan tästä upeasta kokemuksesta.



Grazie Maestro!


Jos Morricone ei ole sinulle tuttu, kannattaa tutustua ainakin näihin kappaleisiin:



"Once Upon a Time in the West" live at Paris 2014



"Rabbia E Tarantella" elokuvasta Inglurious Basterds


"L'Arena" elokuvasta Kill Bill 2
(Tässä pidän erityisesti, miten musiikki kasvaa vähitellen kappaleen edetessä.)


"A Fistful of Dollars"


"The Ecstasy of Gold" with Susanna Rigacci

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lohjan kaupunginteatteri: My Fair Lady

Pääsin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni katsomaan teatteriesitystä. Kävin Lohjan teatterissa katsomassa My Fair Ladyn, josta olin kuullut aiemmin pelkkää hyvää. Sain eturivin paikan, joten olin esityksestä jo etukäteen hyvin innoissani. Ystäväni olivat jo ehtineet käydä katsomassa sen, joten päätin mennä esitykseen yksin. Välillä oli kieltämättä hieman orpo olo, mutta toisaalta pystyin keskittymään esitykseen täysillä.

Ohjaaja Sari Niinikosken ottama kuva upeasta esiintyjäporukasta.

My Fair Lady on romanttinen musikaali, joka pohjautuu George Bernard Shawn Pygmalion-näytelmään. Alunperin musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1956. Musikaali on koskettanut ihmisiä siitä saakka ja nytkin se esitettiin täydelle katsomolle.

Eliza Doolittle on köyhä kukkamyyjä, joka törmää kadulla yläluokkaan kuuluvaan kieltentutkijaan, Henry Higginsiin. Henry lyö vetoa hyvän ystävänsä, eversti Pickeringin kanssa, että saa rääväsuisesta ja ronskista Elizasta kuoriutumaan oikean seurapiirikaunottaren. Esityksessä nähdään siis runsaasti draamaa ja kauniita pukuja.

Olen itse hyvin paljon tasa-arvon ja feministisyyden kannattaja. Siksi juuri tämä esitys kolahti minuun. Elizan ja Henryn luokkaero luo katsojalle kipeitä tunteita ja erityisesti naisen huono asema herättää paljon ajatuksia. Vaikka Henry kuuluu yläluokkaan, on hänen käytöksensä hyvin huonoa ja tapoihinsa piintynyttä. Onneksi Eliza ravistelee hänen maailmaansa ja saa lopulta näkemään, että tärkeintä ei ole luokka ja ulkokuori, vaan sielun kauneus. Tässä häntä auttaa ihana eversti, joka yrittää jo alusta lähtien saada Higginsin näkemään, että naisellakin on tunteet. Pidin myös Elizan asenteesta, ettei hän suostu olemaan miesten pelinappulana, vaan pitää oman päänsä loppuun asti. Elizan nenälle ei hypitä!

Jo pelkät lavasteet tekivät minuun vaikutuksen. Oikeanlainen valaistus toi ne upeasti esiin. Ihmettelin, miten esiintyjät muistavat koreografian ja kaikki sanat. Esitys kesti kuitenkin noin puolen tunnin väliaikoineen noin 2 h 40 min. Tapahtumat etenivät sujuvasti ja lavasteiden vaihto tapahtui esityksen tiimellyksessä. En ainakaan huomannut mitään kommelluksia.

Ihmettelin suuresti, kun kuulin että Elizaa esittävä Annina Alanen esittää rooliaan sivutyönä. Hän on insinööri ja teräslevyä valmistavan SSAB Europe Oy:n tuotantopäällikkö. Hän ajaa miltei päivittäin kotikaupungistaan Hämeenlinnasta teatteriin Lohjalle. Annina on kuitenkin harrastanut musiikkia pienestä pitäen. Hän on osallistunut aiemmin Tangomarkkinoille ja kiertänyt esiintymislavoja oman orkesterinsa kanssa. Anninan ääni sopii todella hyvin teatteriin ja hän on uskottava Elizan roolissa.

Samoin Henryä esittävä Joni Pitkonen työskentelee teatterin ohella kasvatuksen ja opetuksen tukipalveluissa. Hän on aiemmin vetänyt nuorisokodissa kuntouttavan teatterin ryhmää. Hän on myös Sammatin Vaahterateatterin perustajajäsen. Jonikin on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja hänellä on klassisen musiikin koulutus. Sen kuulee hänen laulaessaan. Wau mikä ääni ja karisma! Kun mies tulee lavalle, kaikki muu häviää.

Näin ensikertalaiselle oli yllätys, miten intiimi teatteriesitys voi olla. Ainakin eturivissä istuvalle tuli sellainen olo, kuin olisi itse ollut osa esitystä. Esiintyjien hameenhelmat pyörähtelivät aivan kasvojen edessä ja he saattoivat esiintyessään katsoa yleisöä suoraan silmiin. Välillä se tuntui jopa hieman vaivaannuttavalle, koska en ollut tottunut siihen että esiintyjät ottavat kontaktia myös yleisöön. On hieman eri asia katsella elokuvaa kankaalta, kuin elävää näytelmää lavalla!

Väliajalla ajauduin muun yleisön mukana lämpiöön nautiskelemaan kahvikupposesta ja suussasulavasta teatterin suklaakakusta. Kun lähden seuraavan kerran (toivottavasti pian!) jonkun ystäväni kanssa teatteriin, kannattaa varata tarjoilut omalla nimellä pöytään. Niin voi välttää kovassa tungoksessa jonottamisen.

Kokonaisuutena ensimmäinen teatteriesitykseni oli upea ja ravistava kokemus. Se herätti paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Huomasin pohtineeni esitystä koko kotimatkan. Suosittelen My Fair Ladya lämpimästi kaikille!

Jos et ole aiemmin käynyt teatterissa, tee se nyt!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Pinkkiä valoa pimeyteen

Kännykän herätyskello hälyttää klo 5.25. Tekisi mieli kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Mietin, voisinko vain tehdä niin. Käytän muutaman minuutin perustellessani unenpöpperöisille aivoilleni, että kyllä, minun on nyt todella noustava lämpimän peiton alta ja valmistauduttava aamuvuoroon. Olen edellisenä iltana päässyt iltavuorosta klo 22. Siitä kun vaihtaa vaatteet, ajelee kotiin ja käy iltapesulla ja syö iltapalaa, kello onkin jo lähellä keskiyötä. Jos takana on hektinen vuoro, on todella vaikea rauhoittua heti nukkumaan. Usein luen kirjaa, että saisin mieleni rauhoittumaan.

Näin marraskuussa pimeys on pahimmillaan. Kun lähden aamulla töihin, on pimeää. Kun olen töissä, en juurikaan ehdi katsella ikkunasta kulloinkin vallitsevaa säätilaa. Iltapäivällä töistä lähtiessä on myös pimeä. Nyt kun lumi suli pois, märkä musta asfaltti ja lehdettömät puut tuntuvat imevän vähäisenkin valon itseensä. Auton valot eivät tunnu valaisevan loputtomassa pimeydessä lainkaan.

Marraskuun pimeydestä voi kuitenkin selvitä. On juuri sopiva aika viritellä kausivaloja ja sytytellä kynttilöitä. Työkaverini teki minulle ihanan havukranssin ulko-oveen. Kirsikkana kakun päällä olivat pinkit valot. Kun tämä ihanuus valaisee ulko-ovella, on todella ihana tunne tulla kotiin. 4-vuotias oli aivan haltioissaan nähdessään kranssin. Virittelimme jo aiemmin olohuoneen ikkunan väliin tonttuja, vanua lumeksi ja ajastimella toimivat led-kynttilät.






Tänään sytytin takkaan tulet pitkän työpäivän päätteeksi. Sammutimme kaikki sähkövalot ja menimme Tirppanan kanssa istumaan sylityksin takan ääreen. Joimme lämmintä glögiä ja söimme pipareita. Siliteltiin samalla toisiamme ja höpöteltiin miten kummankin päivä oli mennyt. Täydellinen rauhoittumisen hetki molemmille. Siinä mietiskellessä tajusin, että ehkä marraskuusta voi sittenkin selvitä.

Ilman pimeyttä ei voi nähdä valoa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Minun hyggeni

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut taipuvainen haahuiluun omassa kuplassani. Aina kun oli mahdollista, vetäydyin omaan maailmaani mielikuvituksen voimalla. Usein otin lehtiön ja kynän mukaan ja kirjoitin runoja. Istuin kesäiltana niityllä ja katselin auringon laskevia säteitä. Makasin illan viilentämällä rantakalliolla ja kuuntelin aaltojen musiikkia. Kävelin jouluna pakkasella kengät narskuen kimmeltävällä lumella ja katselin, kun isot lumihiutaleet leijailivat äänettömästi maahan. Nämä ovat elämäni kauneimpia muistoja ja muistan ne pieniä yksityiskohtia myöten.

Kun odotin lastani, tein usein unettomina öinä kävelyitä läheiselle sillalle. Kuu sai lumen hohtamaan kuin sen pinta olisi ollut täynnä miljoonia timantteja. Veden solina sillan alla rauhoitti minua ja lasta sisälläni. Saatoin katsella veden juoksua pitkän aikaa. Olin kuin vaaleanpunaisen onnellisuuden kuplan sisällä, jonka ulkopuolella oli todellinen maailma.

Hygge on tanskalainen termi, joka tarkoittaa iloitsemista ja nauttimista pienistä asioista. Pysähtymistä pienten, mutta suurten asioiden äärelle. Minulle tämä on luontaista, ilmeisesti kiitos tanskalaisten esi-isieni. Välillä minun on vaikea löytää oikeaa fiilistä, mutta silloin tajuan olevani jo todella stressaantunut. Eräänä keväänä oli sellainen olo. Suoritin arkea, enkä muistanut huolehtia hyvinvoinnistani. Eräänä päivänä tarkkasilmäinen tyttäreni ehdotti, että menisimme metsäretkelle rauhoittumaan. Se auttoi. Eväsretki meren rannalla aaltojen kohinassa toi mieleeni lapsuuteni onnellisen hetken. Muuta ei tarvittu. Pieni hetki, mutta se oli mielestäni täydellinen.


Täydellinen hetki.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kun vauva ei nuku.

Miksi vauva ei nuku? Muiden vastasyntyneet nukkuivat nätisti liikuteltavissa sairaalasängyissään ja äidit hymyilivät euforisen näköisinä mennessään hakemaan syötävää synnytysosaston aulasta. Minä porhalsin tukka pystyssä hakemaan ruokatarjottimeni ja mennä viiletin huoneeseeni syömään ruoan mahdollisimman nopeasti. Samalla kuuntelin vauvan itkua ja voin pahoin, koska sydämeni sanoi että hänet pitää ottaa syliin jos hän itkee. En olisi kuitenkaan voinut syödä tai edes käydä nopeasti wc:ssä, jos olisin vain lohduttanut häntä. Minusta tuntui, että Tirppana itki koko ajan. Hän oli tyytyväinen vain, jos hänellä oli tissi suussa. Eikä läheskään aina sekään auttanut. Minä kuuntelin ja hyssyttelin. Ajattelin, etten tule selviämään tästä. En osaa hoitaa vauvaani. En osaa olla äiti.

Synnytyksen jälkeisenä viikkona nukuin vain noin kahdeksan tuntia koko viikon aikana. Kyllä, luit oikein. Kahdeksan tuntia koko viikon aikana. Olin niin väsynyt, että kattopaneelit tekivät silmissäni aaltoliikettä ja koko huone keinui. Aloin pelätä öitä. Minusta tuntui, että yö on loputonta mustaa. Jo illalla tuleva yö alkoi ahdistaa. Ajattelin joka kerta, etten tule selviämään siitä. Mies yritti hyssytellä vauvaa, mutta tyttö itki ja itki vain. Meillä on niin pieni talo, että itku kaikui seinien läpi vaikka he olisivat olleet toisella puolella taloa. Kuulin itkun uneeni, heräilin pieneenkin ripsaukseen ja olin vakuuttunut siitä, että vauvalla on jokin hätänä ja minun täytyy syöksyä pelastamaan hänet.

Kun mies palasi isyyslomalta töihin, jäin kahdestaan vauvan kanssa. Päivät menivät suhteellisen hyvin ja nopeasti, mutta yöt olivat edelleen hankalia. Miehen piti saada unta, että hän jaksaisi työssään jossa vaaditaan tarkkuutta. Yritin toisessa päässä taloa pitää vauvan mahdollisimman hiljaa ja olin kateellinen miehelleni siitä, että hän sai nukuttua ja minä en. Olin kateellinen kaikille maailman ihmisille, jotka nukkuivat yöllä kun minä jouduin valvomaan itkevän vauvan kanssa. Olin niin epätoivoinen, että toivoin jonkun ottavan vauvan pois meiltä ja pitävän hänestä huolta.

Saimme paljon ohjeita ja neuvoja hyvää tarkoittavilta ihmisiltä. "Nauttikaa, vauva on pieni niin vähän aikaa." "Nuku silloin kun vauvakin nukkuu." Se tuntuu edelleen pahalta, koska ongelmahan oli se, ettei vauva nukkunut. Tai nukkui, mutta noin 30 min tai lyhyempiä pätkiä, jolloin en ehtinyt välttämättä kuin pitkälleni, kun hän alkoi jo itkeä.

Kokeilimme neuvojen ja netissä surffailun pohjalta kaikkea mahdollista. Vauva nukkui meidän välissämme. Ostimme leveämmän sängyn, että se olisi turvallisempaa. Kokeilimme myös, että Tirppana nukkui omassa sängyssään. Ei mitään vaikutusta. Kokeilin kantoliinaa ja Manducaa. Vauva oli kuumaverinen, kuten minäkin, joten olimme hetken kuluttua aivan hikisiä ja kiukkuisia. Emme hypänneet heti rauhoittelemaan häntä, vaan annoimme hänelle ensin mahdollisuuden rauhoittua itse. Kokeilimme tassuttelua. Kokeilimme autolla ajelua. Vauva ei nukkunut edes autossa.

Kokeilimme vaunuilua. Kävelin, kävelin, kävelin. Vauva ei halunnut nukkua vaunuihin vaan tuntui inhoavan niitä. Kokeilin laittaa harsoa näköesteeksi, mutta se teki vauvasta vain kiukkuisemman. Kokeilin ilman harsoa. Ei vaikutusta. Vauva tuntui inhoavan pitkällään olemista. Hän yritti heti ihan pienestä kammeta aina pystyasentoon. Aina olisi pitänyt saada katsella ympärilleen ja ihmetellä ympäröivää maailmaa.

Vauvalla oli myös kovasti ilmavaivoja ja vatsakipuja. Kylvetin vauvaa lämpimässä vedessä. Hieroin sitä öljyllä. Käytin vyöhyketerapiassa. Se helpotti ehkä hiukan. Annoimme Cuplatonia. Annoimme Disflatyliä. Kokeilin erilaisia dieettejä. Lauloin ääneni käheäksi. Soitin rauhoittavaa musiikkia. Ainakin se rauhoitti minua, mutta ei vauvaa. Tosin huomasin vauvan pitävän Nightwishistä. Jotain hyvää.

Kerroin neuvolassa heti vauvan synnyttyä ja säännöllisesti sen jälkeenkin, ettei vauva nuku kunnolla. Että minä olen kuolemanväsynyt. Että mies on kuolemanväsynyt. Kysyin apua. En saanut sitä. Sain sen sijaan sääliviä katseita ja kommentteja, että sellaista se on pienen vauvan kanssa. "Koettakaa jaksaa." Tunne siitä, että olen huono äiti, vahvistui. En osaa edes rauhoittaa vauvaani.

Neuvolassa sanottiin, että kyllä se alkaa nukkua paremmin kun täyttää 3 kk. Ei alkanut. Sitten sanottiin, että 6 kk. Sitten vuosi. Yöt alkoivat pikkuhiljaa parantua, kun lapsi täytti 1,5 vuotta. Edelleen kaikki kehitysvaiheet tekivät öistä todella rikkonaisia. En meinannut jaksaa töissä, vaikka olikin ihanaa päästä välillä hoitamaan aikuisia. Ensimmäiset pari vuotta lapsen syntymän jälkeen ovat sumuisia. Onneksi olen ottanut paljon kuvia. On siellä paljon hyviäkin muistoja ja mikä tärkeintä, lapsi on onnellisen näköinen.

Ihanin kommentti jonka vauva-aikana sain, oli eräältä eläkkeelle jääneeltä vyöhyketerapeutilta, joka suostui antamaan hoitoa lapselleni. Hän tutki vauvan, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi, että vaikka meillä on ollut vaikeaa niin vauvani on ollut turvallista itkeä. Olen ollut hänelle hyvä äiti, juuri sellainen kun vauvani on tarvinnut.

Vyöhyketerapeutilta opin sen, että olen riittävän hyvä tällaisena kuin olen. Olen juuri oikea äiti lapselleni. Se riittää. Rakastan tytärtäni mielettömän paljon ja muistan sanoa ja näyttää sen hänelle joka päivä. Vaikka meillä on ollut haastava matka, yritän uskoa että se helpottaa joskus. Tirppana on pian 5-vuotias ja kärsii edelleen univaikeuksista, mutta ettei tästä tulisi romaania, kirjoitan niistä joskus toisessa postauksessa.

Toinen pelastava tekijä oli paikallisten ensisynnyttäjien ryhmä, jonka jäsenien kanssa olemme olleet ystäviä jo ensiodotuksesta saakka. Perustimme suljetun facebook-ryhmän, jossa olemme purkaneet tunteitamme ja jakaneet kokemuksiamme alusta lähtien. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman tätä ryhmää.

On meitä väsyneitä vanhempia muitakin. Meitä varten on perustettu nettisivusto, josta voi saada apua ja vertaistukea. Toivon, että tällainen sivusto olisi ollut viisi vuotta sitten. Olen sanonut jokaiselle lähipiirini uudelle äidille, että jos vauva valvottaa ja he itse tarvitsevat unta, voin tulla auttelemaan. Jos ei muuta, niin edes kuuntelemaan tai vaunuttelemaan vauvan kanssa. Jo tieto siitä, ettei ole yksin, on kullanarvoinen silloin kun yö tuntuu loputtomalta pimeydeltä.

Et ole yksin.

Yökin voi olla kaunis.

Hyvää isänpäivää!

Harvinaista herkkua, että saimme täksi isänpäiväksi koko perheen yhteisen vapaan. Vuorotyöläisten perheessä yhteisiä vapaapäiviä on hyvin harvoin. Usein puolison näkee vain nukkumassa tai sitten tehdään ulko-ovella "läpsystä vaihto" nopean raportin kautta, miten aamu on mennyt lapsen kanssa.

Vuorotyöstä on kuitenkin se hyvä puoli, että kumpikin vanhempi saa kahdenkeskistä laatuaikaa lapsen kanssa. Niinpä molemmat vanhemmat ovat lapselle todella tärkeitä. Kun olen tyttären kanssa kahdestaan, hänelle on tärkeä tietää milloin isi tulee kotiin ja saako hän valvoa siihen asti. Voi sitä ilon määrää, kun kuulee tutun auton äänen ja näkee ikkunasta isin nousevan autosta.

Meidän isänpäivämme koostuu ihan tavallisista jutuista. Kävimme jo aiemmin ostamassa Stephen Kingin uusimman romaanin ja paketoimme sen yhdessä. Lapsi oli myös tehnyt hoidossa lahjan isille, lautasen johon piirtänyt koko perheen matkalla juhliin. Voi sitä touhotuksen määrää, kun lapsi etsi sopivaa piiloa lahjoille. Ne päätyivät lopulta lapsen yökkärilaatikon pohjalle. Ihmettelen suuresti, miten tytär on malttanut pitää noin suuren salaisuuden jo monta päivää. Ei ole varmasti ollut helppoa! Annamme isin nukkua pitkään ja sitten tytär saa keittää hänelle aamukahvit.

Eilen leivoimme yhdessä isänpäiväkakun. Yritän joka vuosi tehdä vähän erilaisen. Olen surkea keittiössä, mutta yritän silti. Tänä vuonna yritin tehdä tällaisen spiraalikakun. Se epäonnistui. Mansikkakastike ehti jämähtää klimpeiksi, joita heittelin kakkuun sinne tänne. Harmittaa ihan hirveästi, mutta toivon että se olisi ulkonäöstä huolimatta ihan syötävää. Uskon kuitenkin miehen arvostavan kakkua, kun näki miten tuskainen taival sen tekeminen oli!


Kinuski-mansikkaklimppikakku à la Sophie

Hyvää isänpäivää kaikille!

P.S. Kakku oli tosi hyvää!
P.P.S. Vuorotyöläisen pelastus ovat nettikaupat. Isänpäiväksi lahjaideoita voisi löytyä mm. Zalandolta.

torstai 10. marraskuuta 2016

Marja Hintikka Live

Marja Hintikka Liven facebooksivuilla kysyttiin kaksi päivää sitten, miten puhut kuolemasta lapselle. En halunnut omaa nimeäni julkisesti näkyville, joten linkkasin aiemman postaukseni Marja Hintikka Livelle yksityisviestinä. Yllättäen tänään sain vastauksen ja tiedon, että he aikovat julkaista bloggaukseni sivuillaan! He myös vinkkasivat, että julkaisu saattaa vaikuttaa blogini kävijämääriin.

Ajoin iltavuorosta rättiväsyneenä kotiin lumikinosten läpi. Olin jo vähällä mennä suoraan nukkumaan, mutta päätin kuitenkin "ihan vain nopeasti" kurkata kannettavalta blogini päivän vierailijat. YLI 4600 kävijää vain tämän päivän aikana!!!

Ihan mahtava juttu! Jokaisen bloggaajan toive on saada näkyvyyttä blogilleen. Olen aloittanut bloggaamisen vasta viime kuussa, joten tämä on enemmän kuin voisin ikinä toivoa. Sain tästä hurjasti energiaa jatkaa kirjoittamista.

Kiitos Marja Hintikka Live! Kiitos ihanat ihmiset, jotka jaksatte antaa palautetta viesteillä ja kasvokkain! Tuntuu upealta, että pystyy sanoilla herättämään muissa ihmisissä erilaisia tunteita.

Tänään menen nukkumaan hymy kasvoillani.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli on fiktiivinen kuvaus todellisen 1500-luvulla eläneen Valpuri Innamaan elämästä. Valpuri itse on kertojan äänenä. Teksti on ihanan rikasta ja vanhahtavaa kieltä, jossa on paljon historiallisia yksityiskohtia ja hekumallisia hetkiä.

"Hän vain kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti. Istuin liikahtamatta vielä kauan sen jälkeen, kun hänen askeleitaan ei enää kuulunut. Naimaliittomme oli kuin lemmehtynyt kalja. Liian väljähtynyt, jotta siitä olisi nauttinut, mutta kyllä se yhä pahimman janon petrasi. Se sai minut surulliseksi, mutta tämä murhe oli jo niin kulunut, että sitä oli turha jäädä kaluamaan. En tiennyt, missä mieheni tuhlasi aikaansa, enkä antanut sen askarruttaa mieltäni. Minulle riitti, ettei hän enää kompuroinut yhteiseen vuoteeseemme simapäissään ja ettei selkäni takana enää sipisty puoliääneen jos jostakin naikkosesta."

Tarina vie mennessään heti ensimmäisiltä sivuilta, kun Valpurin mies Henrik mestataan rangaistuksena maanpetturuudesta. Valpuri jää yksin kahden pienen lapsen kanssa ryöstettyyn kotiinsa, mutta hän päättää selvitä tilanteesta voittajana ympärillä riehuvista kulkutaudeista ja sodista huolimatta.

Elämä naisena 1500-luvun Turussa ei todellakaan ole ollut helppoa. Valpuri on kuitenkin tomera ja kipakka nainen, joka ei jää sanattomaksi. Hän ei pelkää ketään eikä mitään, tai jos pelkääkin niin osaa tarpeen tullen olla näyttämättä sitä. Hänellä on loppujen lopuksi hyvä sydän, vaikka suhde vanhempaan tyttäreen ja aviomiehiin on monesti katkolla. Hän ehtii olla elämänsä aikana naimisissa neljä kertaa.

Miehistään huolimatta Valpuri pitää päänsä ja toimii Innamaan kauppahuoneen johtajana Henrikin kuoltua. Hän toimii määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti kohoten Turun rikkaimmaksi porvariksi. Aika hyvin naiselta aikana, jolloin naisella ei ole ollut mitään arvoa ja mies on ollut perheen pää.

Valpurin tarina teki minut iloiseksi siitä, että saan elää 2000-luvun Suomessa. Tasa-arvossa on aina parantamisen varaa, mutta lähtökohdat ovat aivan erilaiset kuin 500 vuotta sitten. Arvostan historian vahvojen naisten ponnisteluja sen eteen, että meillä olisi paremmat oltavat.



Kristiina Vuori on työskennellyt viestinnän ja markkinoinnin alalla, kunnes siirtyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 2013. Hän kirjoittaa taiteilijanimellä, koska joutui tekemään aluksi myös omaa työtä kirjoitustyön ohella. Kaarnatuuli on hänen viides historiallinen romaaninsa.

Jenny Downham: Before I Die


"All I know is that I have two choices – stay wrapped in blankets and get on with dying, or get the list back together and get on with living."

16-vuotias Tessa on sairastanut leukemiaa jo neljä vuotta. Hoidoista huolimatta hänen elämänsä lähenee loppuaan, mutta hän päättää ottaa viimeisistä kuukausista kaiken irti. Hän tekee listan, jota hän yrittää toteuttaa loppuun saakka parhaan ystävänsä, Zoeyn kanssa. Listaan kuuluu kaikkea huumeista ekaan kertaan.

Kirja kuuluu genreen nuoret aikuiset. Koin kuitenkin kirjan ihan viihdyttävänä lukemisena aiheestaan huolimatta. Kertojana on Tessa itse, joten oli hauska päästä kurkistamaan hetkeksi teinin pään sisälle. Tessa kamppailee ihan samojen asioiden kanssa kuin kaikki muutkin teini-ikäiset, mutta vakava sairaus tuo synkän sävyn ja lopullisuuden kaikkeen.

"I wish I had a boyfriend. I wish he lived in the wardrobe on a coat hanger. Whenever I wanted, I could get him out and he'd look at me the way boys do in films, as if I'm beautiful."

Tessan kertomus on samalla tarina hänen perheestään, johon kuuluvat eronneet vanhemmat ja pikkuveli. Naapurista löytyy ensirakkaus, joka pysyy vierellä loppuun saakka. Jokainen läheisistä suree omalla tavallaan, eikä yhteenotoilta voi välttyä.

Olen työssäni hoitanut syöpää sairastavia ihmisiä ja nähnyt, että jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Koskaan ei pysty ennalta sanomaan, kuinka joku ottaa uutisen vakavasta sairaudesta tai sen etenemisestä. Kirjan Tessaa voi ajatella täysin vastuuttomaksi ja ärsyttäväksi teiniksi, mutta toisaalta hänen ajatusmaailmansa voi ymmärtää hyvin. Hän haluaa elää viimeiset hetket täysillä, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää.

"Funny how when life was that simple, you never really realized how lucky you were."



Mitä sinä tahtoisit tehdä tai kokea, jos tietäisit olevan vain muutama kuukausi aikaa jäljellä?



Jenny Downham on brittiläinen kirjailija ja entinen näyttelijä. Before I Die on hänen ensimmäinen romaaninsa.

Jenny Downham: Before I Die
A Penguin Random House Company UK 2015 (alkuperäinen painos 2007)
327 sivua

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mitä minä pelkään?

Näin halloweenin aikaan sain idean tähän postaukseen Ihan vaan tavismutsin blogista. Siispä mitä minä pelkään?



1. Kuolema.

Ammattinikin puolesta tiedostan erittäin hyvin, että elämä on rajallista. Ihmiset eivät välttämättä elä pitkää ja antoisaa elämää, ennen kuin nukahtavat omaan sänkyynsä rauhalliseen ikiuneen. Nuorikin ihminen voi kuolla. Kuolema on jossain määrin pelottanut ja ahdistanut minua pikkulapsesta saakka. Olen kuitenkin oppinut elämään pelosta huolimatta, enkä edes mieti asiaa useinkaan aktiivisesti. Oman lapsen syntymän myötä tämä pelko on saanut ihan uudet mittasuhteet. Pelko ei ole enää ahdistusta vain omasta kuolemasta, vaan myös lapseni kuolemasta. Pelko näyttäytyy niin, että minun on joskus ihan pakko käydä tarkistamassa keskellä yötä, että lapsi hengittää ja että hänellä on varmasti kaikki hyvin.




2. Sota.

Olen huomattavasti vähentänyt uutisten seuraamista viime aikoina. Syyrian sisällissota tulee elämääni toistuvina painajaisina. Unet ovat todella todentuntuisia ja hyvin ahdistavia. Niissä yritän piileskellä lapseni kanssa ja tiedän, että sotilaat etsivät meitä ja yrittävät tappaa meidät. Venäjän viimeaikainen uhittelu ja joukkojen siirtäminen lähemmäs rajaa ei todellakaan ole parantanut oloani.

3. Sairaus.

Työssäni parannan sairaita ja helpotan kärsivien oloa. Joskus kun hoidan nuorta syöpäpotilasta, vakavan sairauden pelko tulee omalle iholle. Sitä pahemmin, mitä lähempänä potilaan ikä ja elämäntilanne on omaani. Silloin huomaan alkavani tarkkailla erilaisia oireita. Vatsaan sattuu (suolistosyöpä), rinnassa tuntuu patti (rintasyöpä), päähän koskee (ihan mikä tahansa sairaus aivokasvaimesta aivoinfarktiin), you name it! Ihan mikä tahansa nipistys tarkoittaa, että minä olen seuraavana vuorossa. Näin on oltava, koska prosentuaalisesti todella moni sairastuu elämänsä jossain vaiheessa mm. syöpään.



4. Ötökät.

Saan primitiivireaktion suurista hämähäkeistä ja muista ötököistä. Jostain syystä ne tuntuvat pitävän minusta siitä huolimatta. Muistan juosseeni lapsena eräänkin kerran karkuun sittipörrejä (tai joku sellainen iso musta ötökkä, joka pitää lentäessään kamalaa pörinää). Kerran taas tunsin, että joku katselee minua. Kun käänsin päätäni, olkapäälläni istui sarvijaakko.

5. Korkeat paikat.

Ylöspäin vielä pääsen, mutta odotas kun tulee alaspäin lähdön aika. Menen ihan lukkoon, jalat lyövät loukkua, tunnen putoavani ja maailma pyörii silmissä. Ja nyt puhutaan sentään keittiöjakkarasta!

6. Pimeys.

Pimeys on ollut aina minulle vaikea asia. Lapsena en meinannut uskaltaa mennä illalla vessaan, kun näin saunan oven läpi pimeää. Olin aivan varma, että siellä asuu mörkö. Pimeässä kaikki pelot suurenevat hallitsemattomiin mittoihin. Asiaa ei auta se, että minut on varustettu erittäin hyvällä mielikuvituksella. Aikuisena olen siedättänyt itseäni pimeään ja nykyisin uskallan kävellä pimeän pihan halki ottamatta yhtään paniikinomaista juoksuaskelta. Hyvä minä!

Peloille ei saa antaa pikkusormea. Muuten ne vievät koko käden.



Mitä sinä pelkäät?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Musiikin voima - Nyt soimassa #1

"En oikein pidä musiikista."

Siis mitä? Oikeasti? Voiko joku ihan vakavissaan ajatella noin?
Siinä ensimmäiset ajatukseni, kun kuulin kaverini sanovan noin. Olen kuullut saman lauseen monelta muultakin, ja joka kerta se hätkähdyttää. Niin erilaisia me ihmiset olemme.

Musiikki on minulle koko elämä.
Jos en voisi kuunnella musiikkia, kuolisin sisältä. Hengitän musiikkia. Elän ja koen sen joka solullani. Kuuntelen musiikkia laidasta laitaan riippuen eri elämäntilanteista tai kulloinkin vallitsevasta tunnetilasta. Musiikki hoitaa, koskettaa, elvyttää, virkistää, rauhoittaa ja lohduttaa.

Pyydän läheisiltäni pientä palvelusta. Jos joskus joudun vuodepotilaaksi, pelastakaa sieluni ja soittakaa minulle lempimusiikkiani.


Juuri nyt minulla on ollut soimassa seuraavia biisejä:

1. Anna Puu: Ei sinusta
Valitettavasti en löytänyt tätä Youtubesta. Biisi on katkeransuloisen kaunis, kertsi on ihanan upea ja dramaattinen.

2. Sia: Broken Glass
Sia on ehdottomasti yksi lempilaulajiani. Rakastan hänen persoonallista ääntään, kauniita melodioita ja upeita sanoituksia.


3. Nightwish: Walking in the Air
Tällä biisillä on erityinen paikka sydämessäni. Tämä soi, kun kävelin alttarille rakkaani käsipuolessa. <3


4. The White Stripes: Seven Nation Army
Tätä kuuntelemme miehen kanssa yhdessä. Miehen musiikkimaku on aika pitkälti Radio Rock -kamaa, joten se on laajentanut myös omaa makuani.


5. Coldplay: Cemeteries of London
Chris Martinin ääni on vaan jotain niin ihanaa. Joskus haluaisin päästä katsomaan Coldplayta livenä.



Tässä maistiaiset soittolistaltani. Aivoni alkoivat välittömästi työstää uusia listoja, joihin toivottavasti palaan joskus paremmalla aikaa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Olet hetken siinä

Kylmä tuuli nipistelee poskiani ja sattuu otsaan. Vedän lujemmin takkia ympärilleni ja painan leukani pehmoisen kaulaliinan sisään. Silmäkulmista tihkuu kyyneleitä, kun taistelen hetken kohti vastatuulta. 

Päästät kädestäni irti. Heität hupun pienille harteillesi ja samalla myssysi putoaa. Hiuksesi lentävät kasvojesi ympärillä kovassa tuulessa. Naurat heleästi ja levität kätesi sivuille, aivan kuin yrittäisit nousta lentoon. Laitan myssyn takaisin päähäsi ja jään katselemaan, kun juokset pois luotani. Hidastat kävelyksi ja jäät ihmettelemään tuulessa taipuvia ruohonkorsia. Niitty näyttää aaltoilevalta ruskeanvihreältä vedeltä.

Näytät niin pieneltä. Pienihän sinä vielä oletkin. Mielestäsi niin iso, mutta silti aina oma pieni tyttöni. Kohta viisi vuotta on kulunut ja edelleen jään hetkittäin ihmettelemään sinua. Mistä tiesitkin tulla juuri meidän luoksemme? Mistä tiesit, että me odotamme juuri sinua? Tekee mieli nipistää kylmänkangistamaa kättäni, että tajuaisin sinun olevan todellinen. Olet todella siinä. Kaukana minusta, mutta aina kanssani.

Olet hetken siinä. Sydämessäni ikuisesti.






perjantai 21. lokakuuta 2016

Oodi tisseille

Jokainen tietää mitkä ne ovat. Pikkutytöillä ne ovat nepparit. Nuoret tytöt eivät malta odottaa, että ne kasvaisivat suuremmiksi. Vanhat naiset kutsuvat niitä ajokoirankorviksi tai läpysköiksi. Rintasyövän kokeneille niiden merkitys on todella suuri.

Tissit.

Tissejä näkyy joka puolelle minne katsotkin. Niitä ulkoilutetaan kesäisin vähissä vaatteissa, niitä on kadunvarsimainoksissa, niitä on uimahalleissa ja urheilukentillä. Niitä on kaiken kokoisia. On pieniä, on suuria. Jokaiset ovat ainutlaatuiset ja ihanat.

Tissit herättävät ihmisissä paljon erilaisia tunteita laidasta laitaan, vihasta rakkauteen ja kaikkea siltä väliltä. Erityisesti miehistä, miksei naisistakin, on kiva katsella niitä. Ne tuntuvat mukavan pehmeiltä. Niitä vasten on levollista painaa pää, niitä voi silittää, niitä voi hellästi puristaa.

Kaikkein tärkeintä tissit ovat kuitenkin pienelle vauvalle, joka imee niistä ravintoa ja elinvoimaa itseensä. Ne ovat elämän perusta. Samalla vauva saa tankattua läheisyyttä ja rakkautta ruokailuhetken aikana.

On ihmeellistä, miten tisseissä voi valmistua vauvan koko ravinto. Sen vuoksi on syytä nostaa tissit jalustalle ja olla ylpeä niistä. Niitä ei tarvitse piilottaa ja hävetä.

Ole ylpeä tisseistäsi ja pidä niistä huolta!

Hyvää imetysviikkoa 2016!