sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mitä minä pelkään?

Näin halloweenin aikaan sain idean tähän postaukseen Ihan vaan tavismutsin blogista. Siispä mitä minä pelkään?



1. Kuolema.

Ammattinikin puolesta tiedostan erittäin hyvin, että elämä on rajallista. Ihmiset eivät välttämättä elä pitkää ja antoisaa elämää, ennen kuin nukahtavat omaan sänkyynsä rauhalliseen ikiuneen. Nuorikin ihminen voi kuolla. Kuolema on jossain määrin pelottanut ja ahdistanut minua pikkulapsesta saakka. Olen kuitenkin oppinut elämään pelosta huolimatta, enkä edes mieti asiaa useinkaan aktiivisesti. Oman lapsen syntymän myötä tämä pelko on saanut ihan uudet mittasuhteet. Pelko ei ole enää ahdistusta vain omasta kuolemasta, vaan myös lapseni kuolemasta. Pelko näyttäytyy niin, että minun on joskus ihan pakko käydä tarkistamassa keskellä yötä, että lapsi hengittää ja että hänellä on varmasti kaikki hyvin.




2. Sota.

Olen huomattavasti vähentänyt uutisten seuraamista viime aikoina. Syyrian sisällissota tulee elämääni toistuvina painajaisina. Unet ovat todella todentuntuisia ja hyvin ahdistavia. Niissä yritän piileskellä lapseni kanssa ja tiedän, että sotilaat etsivät meitä ja yrittävät tappaa meidät. Venäjän viimeaikainen uhittelu ja joukkojen siirtäminen lähemmäs rajaa ei todellakaan ole parantanut oloani.

3. Sairaus.

Työssäni parannan sairaita ja helpotan kärsivien oloa. Joskus kun hoidan nuorta syöpäpotilasta, vakavan sairauden pelko tulee omalle iholle. Sitä pahemmin, mitä lähempänä potilaan ikä ja elämäntilanne on omaani. Silloin huomaan alkavani tarkkailla erilaisia oireita. Vatsaan sattuu (suolistosyöpä), rinnassa tuntuu patti (rintasyöpä), päähän koskee (ihan mikä tahansa sairaus aivokasvaimesta aivoinfarktiin), you name it! Ihan mikä tahansa nipistys tarkoittaa, että minä olen seuraavana vuorossa. Näin on oltava, koska prosentuaalisesti todella moni sairastuu elämänsä jossain vaiheessa mm. syöpään.



4. Ötökät.

Saan primitiivireaktion suurista hämähäkeistä ja muista ötököistä. Jostain syystä ne tuntuvat pitävän minusta siitä huolimatta. Muistan juosseeni lapsena eräänkin kerran karkuun sittipörrejä (tai joku sellainen iso musta ötökkä, joka pitää lentäessään kamalaa pörinää). Kerran taas tunsin, että joku katselee minua. Kun käänsin päätäni, olkapäälläni istui sarvijaakko.

5. Korkeat paikat.

Ylöspäin vielä pääsen, mutta odotas kun tulee alaspäin lähdön aika. Menen ihan lukkoon, jalat lyövät loukkua, tunnen putoavani ja maailma pyörii silmissä. Ja nyt puhutaan sentään keittiöjakkarasta!

6. Pimeys.

Pimeys on ollut aina minulle vaikea asia. Lapsena en meinannut uskaltaa mennä illalla vessaan, kun näin saunan oven läpi pimeää. Olin aivan varma, että siellä asuu mörkö. Pimeässä kaikki pelot suurenevat hallitsemattomiin mittoihin. Asiaa ei auta se, että minut on varustettu erittäin hyvällä mielikuvituksella. Aikuisena olen siedättänyt itseäni pimeään ja nykyisin uskallan kävellä pimeän pihan halki ottamatta yhtään paniikinomaista juoksuaskelta. Hyvä minä!

Peloille ei saa antaa pikkusormea. Muuten ne vievät koko käden.



Mitä sinä pelkäät?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Musiikin voima - Nyt soimassa #1

"En oikein pidä musiikista."

Siis mitä? Oikeasti? Voiko joku ihan vakavissaan ajatella noin?
Siinä ensimmäiset ajatukseni, kun kuulin kaverini sanovan noin. Olen kuullut saman lauseen monelta muultakin, ja joka kerta se hätkähdyttää. Niin erilaisia me ihmiset olemme.

Musiikki on minulle koko elämä.
Jos en voisi kuunnella musiikkia, kuolisin sisältä. Hengitän musiikkia. Elän ja koen sen joka solullani. Kuuntelen musiikkia laidasta laitaan riippuen eri elämäntilanteista tai kulloinkin vallitsevasta tunnetilasta. Musiikki hoitaa, koskettaa, elvyttää, virkistää, rauhoittaa ja lohduttaa.

Pyydän läheisiltäni pientä palvelusta. Jos joskus joudun vuodepotilaaksi, pelastakaa sieluni ja soittakaa minulle lempimusiikkiani.


Juuri nyt minulla on ollut soimassa seuraavia biisejä:

1. Anna Puu: Ei sinusta
Valitettavasti en löytänyt tätä Youtubesta. Biisi on katkeransuloisen kaunis, kertsi on ihanan upea ja dramaattinen.

2. Sia: Broken Glass
Sia on ehdottomasti yksi lempilaulajiani. Rakastan hänen persoonallista ääntään, kauniita melodioita ja upeita sanoituksia.


3. Nightwish: Walking in the Air
Tällä biisillä on erityinen paikka sydämessäni. Tämä soi, kun kävelin alttarille rakkaani käsipuolessa. <3


4. The White Stripes: Seven Nation Army
Tätä kuuntelemme miehen kanssa yhdessä. Miehen musiikkimaku on aika pitkälti Radio Rock -kamaa, joten se on laajentanut myös omaa makuani.


5. Coldplay: Cemeteries of London
Chris Martinin ääni on vaan jotain niin ihanaa. Joskus haluaisin päästä katsomaan Coldplayta livenä.



Tässä maistiaiset soittolistaltani. Aivoni alkoivat välittömästi työstää uusia listoja, joihin toivottavasti palaan joskus paremmalla aikaa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Olet hetken siinä

Kylmä tuuli nipistelee poskiani ja sattuu otsaan. Vedän lujemmin takkia ympärilleni ja painan leukani pehmoisen kaulaliinan sisään. Silmäkulmista tihkuu kyyneleitä, kun taistelen hetken kohti vastatuulta. 

Päästät kädestäni irti. Heität hupun pienille harteillesi ja samalla myssysi putoaa. Hiuksesi lentävät kasvojesi ympärillä kovassa tuulessa. Naurat heleästi ja levität kätesi sivuille, aivan kuin yrittäisit nousta lentoon. Laitan myssyn takaisin päähäsi ja jään katselemaan, kun juokset pois luotani. Hidastat kävelyksi ja jäät ihmettelemään tuulessa taipuvia ruohonkorsia. Niitty näyttää aaltoilevalta ruskeanvihreältä vedeltä.

Näytät niin pieneltä. Pienihän sinä vielä oletkin. Mielestäsi niin iso, mutta silti aina oma pieni tyttöni. Kohta viisi vuotta on kulunut ja edelleen jään hetkittäin ihmettelemään sinua. Mistä tiesitkin tulla juuri meidän luoksemme? Mistä tiesit, että me odotamme juuri sinua? Tekee mieli nipistää kylmänkangistamaa kättäni, että tajuaisin sinun olevan todellinen. Olet todella siinä. Kaukana minusta, mutta aina kanssani.

Olet hetken siinä. Sydämessäni ikuisesti.






perjantai 21. lokakuuta 2016

Oodi tisseille

Jokainen tietää mitkä ne ovat. Pikkutytöillä ne ovat nepparit. Nuoret tytöt eivät malta odottaa, että ne kasvaisivat suuremmiksi. Vanhat naiset kutsuvat niitä ajokoirankorviksi tai läpysköiksi. Rintasyövän kokeneille niiden merkitys on todella suuri.

Tissit.

Tissejä näkyy joka puolelle minne katsotkin. Niitä ulkoilutetaan kesäisin vähissä vaatteissa, niitä on kadunvarsimainoksissa, niitä on uimahalleissa ja urheilukentillä. Niitä on kaiken kokoisia. On pieniä, on suuria. Jokaiset ovat ainutlaatuiset ja ihanat.

Tissit herättävät ihmisissä paljon erilaisia tunteita laidasta laitaan, vihasta rakkauteen ja kaikkea siltä väliltä. Erityisesti miehistä, miksei naisistakin, on kiva katsella niitä. Ne tuntuvat mukavan pehmeiltä. Niitä vasten on levollista painaa pää, niitä voi silittää, niitä voi hellästi puristaa.

Kaikkein tärkeintä tissit ovat kuitenkin pienelle vauvalle, joka imee niistä ravintoa ja elinvoimaa itseensä. Ne ovat elämän perusta. Samalla vauva saa tankattua läheisyyttä ja rakkautta ruokailuhetken aikana.

On ihmeellistä, miten tisseissä voi valmistua vauvan koko ravinto. Sen vuoksi on syytä nostaa tissit jalustalle ja olla ylpeä niistä. Niitä ei tarvitse piilottaa ja hävetä.

Ole ylpeä tisseistäsi ja pidä niistä huolta!

Hyvää imetysviikkoa 2016!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Äidin kiukkupäivä

Joinakin päivinä kaikki tuntuu tahmealta. Ensin olet nukkunut huonosti, heräillyt vähän väliä ja nähnyt karmeita painajaisia. Ehkä viikonlopun hautajaisreissun jälkimaininkeja, kuka tietää. Herättyäsi haluaisit vain kaivautua syvemmälle peiton alle ja pysyä siellä piilossa koko päivän ajan. Ehkä jopa monta päivää.

Yhden päivän vapaapäivälle on tehty miltei minuuttiaikataulu jo etukäteen. Hoida se ja se, tee se asia, laita ruokaa, ai niin mitäs tänään syödään?!, soita tärkeä puhelu, pese pyykkiä, viikkaa entiset pois telineeltä, siivotakin pitäisi kun kämppä näyttää olevan räjähtämispisteessä. Olet myöhässä tärkeästä tapaamisesta, ja tapaamisen aikana huomaat että paitasi rintamuksella on iso tahra hammastahnaa.

Jo aamusta fiilis on ihan maassa eikä intoa riitä mihinkään. Raahaudut vain tehtävästä toiseen ja toivot, että päivä olisi jo ohi. Stressimittari on ollut punaisella heti, kun sait silmät auki.

Lapsikin on kiukkuisella tuulella, ärisee ja huutaa kun yrität saada siivoamaan edes murto-osan leluistaan. Se on kuulemma äidin tehtävä, kun siivoaminen on niin rankkaa. Jep jep. Olen huomannut. Kissakin pääsee ulko-ovesta karkuun, kun yrität tasapainoilla ostoskassien kanssa sisälle ja olet juuri sanonut lapselle, että muista varoa kissaa.

Hetken mietit, pitäisikö purskahtaa itkuun. Helpottaisiko, jos vollottaisi oikein sydämensä kyllyydestä hetken aikaa? Entä jos heittäytyisi eteisen lattialle ja saisi oikein kunnon itkupotkuraivarit? Huokaisen syvään. Yritän matkia pilatesopettajani oppeja. Se kuulostaa ja tuntuu hassulta. Ärsytys muuttuu kurkussa nauruksi ja alan hihittää. Yhtäkkiä koko kiukkupäivä tuntuu typerältä.

Menen halaamaan tytärtäni ja yhdessä päätämme, että kiukkupäivästä tuleekin kiva päivä. Laitamme kivaa musiikkia soimaan, syömme yhdessä lounasta ja rauhoitumme. Yhtäkkiä huomaan, että ulkona paistaa aurinko. Istahdan hetkeksi sohvalle siemailemaan kahvikupillista ja ihailemaan olkkarin likaisista ikkunoista siivilöityvää auringonvaloa. Mietiskelen asioita elämässäni, jotka ovat hyvin ja joista olen kiitollinen. Keksin monta asiaa.

Kiukuttelu tuntuu äkkiä todella turhalta. Päätän suunnata energian positiivisiin asioihin. Jos vaikka alkuun lähtisin etsimään sitä kissaa.


Mitä sinä teet kiukkupäivänä? Mikä helpottaa oloa?

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Hautajaisten jälkeen

4-vuotias tyttäreni on rauhaton yöunille mennessä. Pusujen, halien, iltasadun, tuutulaulun ja uusien pusujen ja halien jälkeen hän huutelee minua vielä luokseen hieromaan jalkapohjia. Kotvasen hieromisen ja hiljaisuuden jälkeen hän alkaa kysellä hautajaisista, joissa olimme päivällä. Menen tyttären viereen ja otan hänet syliini.

"Missä Pauli nyt on?"
Kerron, että Paulin ruumis on arkussa maan alla.
"Miksi arkku oli kiinni?"
Kerron, että ruumis on arkun sisällä tallessa ja kansi suojaa sitä haudassa.
"Onko se samanlainen kuin aarrearkku?"
Ei, se ei ole samanlainen. Kuolleiden arkku on eri näköinen, sellainen mihin mahtuu ihminen hyvin sisälle.
"Missä se arkku on kiinni siellä haudassa?"
En ihan ymmärtänyt kysymystä, mutta käsitin sen liittyvän arkunkantoliinoihin. Selitin, ettei arkku ole missään kiinni haudassa, vaan se vain lasketaan liinoilla alas hautaan. Hautajaisten jälkeen kuoppa täytetään mullalla ja arkku jää sinne pohjalle.

"Miksi hautajaisia vietetään?"
Siksi että halutaan muistella kuollutta läheistä ja sitä, mitä kaikkea ollaan puuhattu aiemmin yhdessä. Hautajaisissa haudataan kuolleen ihmisen ruumis ja tehdään haudasta kaunis viemällä sinne kukkia.
"Niin kuin minä sain heittää ruusun sinne hautaan."
Juuri niin.

Lapsi pohtii keskustelun lomassa pitkiä toveja aivan hiljaa. Kädet painautuvat tiukemmin kaulani ympärille, sormet sormieni lomaan. Välillä hän tuntuu unohtavan hengittää, kun keskittyy niin kovasti ajatuksiinsa. Näen että hän on nyt todella suurien ajatusten äärellä. Pupillit suurenevat, välillä silmät kyyneltyvät hiukan. Sitten hän huokaa syvään ja tuntuu aistivan taas läheisyyteni rauhoittavana.

"Voisinko joskus nähdä kuolleen ihmisen?"
Kyllä varmasti voit, jonkun läheisen. Voit mennä katsomaan äidin tai isin kanssa yhdessä. Joskus kuolleen ihmisen poskea voi vaikka hellästi silittää hyvästiksi. Kuollut näyttää melkein samalta kuin eläessä, mutta kuitenkin erilaiselta kun henki on poissa. Kuolleen ihokin tuntuu ihan kylmältä.
Tytär koskee äkkiä omaa poskeaan ja sitten minun poskeani. Hyvä, molemmat ovat vielä lämpimiä.

Kerron, että ruumis on vain ihmisen kuori. Kerron, että eri ihmiset uskovat eri tavalla. Jotkut ihmiset uskovat, että kun ihminen kuolee, henki menee taivaaseen ja kuolleiden maailmaan. Me jäämme tänne elävien maailmaan, emmekä voi enää nähdä kuolleita. Kuolleiden henget sen sijaan voivat kuulla mitä puhumme heille. Kerron, että oma edesmennyt mummini varmasti katselee mitä puuhailen ja on iloinen, että hänelle on syntynyt näin upea tyttärentyttärentytär. Tytär hymyilee tälle ajatukselle. Hän tuumii, että edesmennyt kissamme ja koiramme ovat varmaan myös siellä.

"Minä tiedän millainen kuolema on. Se on kuin syvä uni, josta ei voi herätä."
No tavallaan, mutta se ei ole samanlaista kuin uni nukkumaan mennessä. Et sinä kuole kun menet nukkumaan. Kuollut vain saattaa näyttää nukkuvalta, vaikkei olekaan enää elossa. Nukkumaanmenoa ei siis kannata pelätä. Se on ihan eri asia.
Mietin, miten ihmeessä selitän asioita 4-vuotiaalle. Aihe tuntuu vaikealta, mutta keskustelumme soljuu luontevana. Välillä sanon etten tiedä, ettei kukaan ihminen tiedä.

"Sitten kun minä olen kuollut, niin minä kyllä yritän avata silmät." tytär sanoo päättäväisenä ja vähän uhmakkaana.
Älä turhaan yritä, ei kuollut voi avata silmiä. Ei kuollut voi tuntea, haistaa, maistaa, kuulla tai nähdä mitään. Jäljellä on pelkkä kuori.
Äläkä vaan kuole, ennen kuin oikein vanhana mummona. Nipistän kiusoitellen tyttären nenänpäätä, vaikka kyyneleet polttavat silmiäni ja nieleskelen palaa kurkustani.
Lapsi nauraa ja sanoo että en en. Sitten hän kääntää kylkeä ja toteaa arvoituksellisesti: "Katsotaan."

"Sitten minä kyllä maistelen sitä pilveä." (Olemme joskus aiemmin puhuneet, että taivaan pilvet ovat kuin hattaroita ja niitä olisi kiva päästä maistamaan.)
Selvä, minä tulen sinun kanssasi maistelemaan yhdessä niitä pilviä. Tytär kihertää ilahtuneena ajatukselle.
Meillä on pilvenreunalle sovittu treffit tyttären kanssa. Toivottavasti siihen olisi kuitenkin vielä pitkä aika.

Tytär hieroo unisena silmiään ja pyytää minua lähtemään pois.

"Nyt voin nukkua rauhassa."

torstai 13. lokakuuta 2016

Haastattelu lapselle

Bongasin tänään Facebookissa Jutta Gustafsbergin tekemän haastattelun lapselleen. Olen törmännyt vastaavaan aiemminkin ja pitänyt ajatusta hauskana.

Tässä oman päiväkoti-ikäisen lapseni vastaukset:

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle? - Ruokaa!
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi? - Kukkaset.
3. Mikä tekee äidin surulliseksi? -Hölmöily.
4. Miten äiti saa sinut nauramaan? - Jos on joku naurun asia.
5. Millainen äitisi oli lapsena? - Se ratsasti.
6. Kuinka vanha äitisi on? - En tiiä. Kaksi vuotta?
7. Kuinka pitkä äitisi on? - Aikuisen pitkä.
8. Mikä on äitisi lempipuuhaa? - Poimia kukkasia.
9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla? - Laittaa pyykkiä.
10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän? - En tiiä.
11. Missä äitisi on tosi hyvä? - Sienestämisessä.
12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan? - Pukemisessa.
13. Mitä äitisi tekee työkseen? - Sairaalassa hoitaa potilaita.
14. Mikä on äitisi lempiruokaa? - Lasagne ja hampurilainen.
15. Miksi olet ylpeä äidistäsi? - En tiiä.
16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi? - Tuhkimo.
17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä? - Käydään uimahallissa ja ravintolassa ja katotaan telkkaria tänään.
18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi? - Tukka!
19. Mitä eroa teissä on? - Eri pituus ja eri paidat.
20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua? - Jos me mennään uimahalliin.
21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä? - Leikkipuisto.

Saatiin hyvät naurut näistä vastauksista lapsen kanssa. Ihan kaikkia kysymyksiä tämän ikäinen ei vielä ymmärtänyt. Oli vaikea selittää lapsentajuisesti, mitä kuuluisa tarkoittaa.

Kopioi siis viesti ja kysy lapseltasi vastaukset ja kirjoita ne muistiin ihan niin kuin ne sanottiin.
Alla vielä pelkät kysymykset.

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
3. Mikä tekee äidin surulliseksi?
4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
5. Millainen äitisi oli lapsena?
6. Kuinka vanha äitisi on?
7. Kuinka pitkä äitisi on?
8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
11. Missä äitisi on tosi hyvä?
12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
13. Mitä äitisi tekee työkseen?
14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
19. Mitä eroa teissä on?
20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?

Nurinkurinpäivä


Vuorotyön hyviä puolia on se, että yövuoron jälkeen on sallittua viettää "nurinkurinpäivää". Ensin saa nukkua possutella päivän ja sitten hemmotella itseään tekemällä asioita, joita ei välttämättä muuten joka päivä tekisi.

Eilen oli "nurinkurinpäiväni". Hain lapsen iltapäivällä hoidosta ja kyselin mitä hän haluaisi kanssani tehdä illalla. Toiveena oli elokuvailta. Niinpä ostin vähän juustonaksuja ja mehua. Kävimme lainaamassa kirjastosta läjän leffoja, että olisi vaihtoehtoja. Kirjaston dvd:t ovat nimittäin usein niin järkyttävän naarmuisia, ettei vanha dvd-soittimemme ymmärrä niiden päälle mitään, vaan pomppii raidalta toiselle.

Kotiin päästyämme söimme ennen ruokaa jälkiruoan ja iltapalan sijaan aamupalan. Päädyimme katsomaan Aristokatit. Onneksi levy toimi loppuun asti. Naksut ja mehu päätyivät leffan aikana parempiin suihin. Kissakin intoutui kanssamme sohvalle katselemaan kissoja tv:stä. Sekin olisi mieluusti maistellut juustonaksuja.

Tänään oli vapaapäiväni. Viime aikoina työ on vienyt niin suuren osan elämästäni, että halusin viettää laatuaikaa kotona ja tyttäreni kanssa. Ensin menimme yhdessä perhejumppaan, jossa aikuisetkin saavat kuunnella sisäisen lapsensa ääntä. Tällä kertaa mm. leikimme kaloja ja uiskentelimme meressä. Jumpassa tulikin niin kova nälkä, että tyttären toiveesta kävimme Subwayssa lounaalla.

Olin saanut salaa pakattua uintikamat auton takakonttiin, ja voi tyttären itkunsekaista ilmettä kun hän tajusi että pääsee yllärinä uimahalliin! Parasta oli tietysti laskea isosta liukumäestä peräkkäin. Tytär nauraa jostain syystä aina kaksinkerroin, kun lasken hänen perässään ja syöksyn putkesta altaaseen.

Poislähtiessä onnistuimme lukitsemaan itsemme portin väärälle puolelle. (Älkää kysykö, miten!) Onneksi ystävällinen asiakas vinkkasi ahdingostamme kassalle, eikä meidän tarvinnut jäädä viikonlopuksi uimahalliin.

Vuorotyö on raskasta ja välillä sen sovittaminen perheen kanssa tuntuu liki mahdottomalle, mutta toisinaan se kannattaa jo tällaisten ihanien hetkien takia. Koti saa olla kaaoksessa, mutta se saa odottaa. Ensin täytyy elää.

Retkipäiväkirja: Nuuksio Punarinnankierros ja Haukankierros



Kävin tänään 4-vuotiaan tyttäreni kanssa tutustumassa ensimmäistä kertaa Nuuksion luonnonpuistoon. Suunnittelimme retkeä edellisenä päivänä ja tutkimme netistä eri sivustoja ja karttoja. Päätimme kävellä Haukankierroksen, koska sen pituus 4 km olisi sopiva lapselle. Kuvauksen perusteella saisimme myös hyvän katsauksen Nuuksion metsistä.




Parkkipaikalta lähdimme kuitenkin Punarinnankierrokselle, joka on pituudeltaan 2 km. Reitillä oli muutamia todella jyrkkiä nousuja ja hienot maisemat Mustalammelle. Ilma oli syksyisen kirpeä, mutta auringossa yllättävän lämmin. Koko päivän oli täysin tyyntä. Lehtikään ei värähtänyt puissa. Jäimme Mustalammen makkaranpaistopaikalle toviksi lepäämään ja paistamaan makkarat. Ihmisiä oli kuin muurahaisia ja saimme jonottaa hetkisen, että saimme makkarat sopimaan paistoritilälle. Sopu antoi kuitenkin hyvin sijaa jokaiselle.




Evästelypaikalta lähdimme sittenkin vielä Haukankierrokselle, kun olimme saaneet eväistä energiaa kävelemiseen. Lapsikin oli hyvällä tuulella ja jaksoi kävellä todella hienosti molemmat kierrokset. Loppumatkasta alkoi tulla pieni uskonpuute, kun kävelemämme kallio muistutti toista aiemmin näkemäämme. Onneksi oli kartat ja kännykässä hyödyllinen ja ilmainen Retkikartta-sovellus. Suosittelen sovellusta lämpimästi kaikille retkeilijöille!




Lähdin Nuuksioon suurin odotuksin. Olin kuullut niin paljon hehkutusta kyseisestä alueesta. Tavoitteeni oli nähdä upeita maisemia, rauhoittua ja hiljentyä metsässä. Ainakaan näillä kahdella reitillä se ei valitettavasti onnistunut. Haukankierroksella oli ymmärrettävästi rauhallisempaa kuin Punarinnankierroksella, mutta silti ei ollut pientäkään hetkeä, että olisin kuullut "metsän äänen". Tunsin olevani stressaantunut, eikä stressi lievittynyt kävelyn myötä. Nautin itse kävelystä ja tyttären seurasta, mutta normaalisti metsässä saavuttamani flow jäi puuttumaan.




Pois lähtiessämme Haukkalammentien reuna oli aivan tupaten täynnä luvatta pysäköityjä autoja. Vastaantulevat autot joutuivat peruuttelemaan, eikä missään meinannut olla tilaa väistää. Kun siihen vielä lisättiin autojen väleissä poukkoilevat jalankulkijat, niin soppa oli valmis. Jos kohteessa olisi tapahtunut jotain ikävää, ei pelastushenkilökunta olisi mitenkään päässyt autoilla paikalle.

Lapsi kiteytti lopuksi ajatukseni retkestä: onneksi päästiin sieltä pois! Oli mahtavaa päästä lopulta omalle pihamaalle, avata auton ovi ja jäädä hetkeksi silmät suljettuina kuuntelemaan hiljaisuutta.

#badmomlista

Päätin osallistua tähän ajatuksia herättävään blogihaasteeseen. Pohjustin ajatuksiani Maaret Kallion blogikirjoituksella hyvästä vanhemmuudesta. Tuntuu että nykyajan äitiys on herkästi jatkuvaa suorittamista ja kilpailua muiden äitien kanssa. On jatkuvasti hirveä kiire saada lapsi hyppimään kehitysvaiheesta toiseen mahdollisimman kivuttomasti (ainakin ulkoisesti) ja samalla olla itse se täydellinen, rauhallinen ja pullantuoksuinen madonnaäiti. Guess what? Se ei ole todellisuutta. Niinpä tässä oma listani asioista, joiden takia olen tuntenut olevani "bad mom".

  • Unohdin laittaa lapseni tyynyn alle kolikon, kun hän meni kerrankin nätisti nukkumaan ja odottamaan hammaskeijun vierailua. Voi sitä pettymystä! Melkein soitin miehelleni kesken työpäivän kotiin ja pyysin piilottamaan äkkiä kolikko johonkin muuhun paikkaan. No, onneksi hammaskeiju kävi seuraavana yönä. 
  • Unohdin pakata eväsrepun päiväkodin metsäretkelle. 
  • Unohdin ottaa lapsen kuravaatteet päiväkotiin. Lapsi oli innoissaan tulevasta roiskuttelusta kuralätäköistä ja kysyi minulta naama pitkänä, että "äiti kuinka sä saatoit unohtaa ne". 
  • Rankan työvuoron jälkeen makoilin illan sohvalla puolikuolleena enkä jaksanut keksiä yhteistä tekemistä. 
  • En jaksa joka päivä lähteä ulkoilemaan vaan saatamme olla koko päivän sisällä. 
  • Olen huono askartelemaan lapsen kanssa. 
  • Olen huono ruoanlaitossa ja leipomisessa. 
  • Tarjoan välillä eineksiä, jos en jaksa laittaa ruokaa. 
  • En osaa tehdä hienoja kampauksia. 
  • En jaksa kuunnella lapsen jatkuvaa höpötystä Frozenista. "Elsa sitä, Elsa tätä..." 
  • Suutun liian herkästi ja huudan lapselle. Kiljun kuin palosireeni, kun tunnen ettei minua kuunnella. 
  • En aina jaksa kuunnella lapsen jatkuvaa kälätystä, vaan pyydän häntä olemaan välillä hiljaa. 
  • Joinakin iltoina toivon vain lapsen menevän nukkumaan, että saisin lopulta hetkisen omaa aikaa. 

Loppupeleissä nämä eivät varmaan ole maata mullistavia asioita, mutta niistä tulee todella syyllinen ja huono äiti -fiilis. Ilmeisesti meihin on iskostunut syvälle täydellisen äidin myytti, jolloin äitiydestä tulee suoritus. On hyvä välillä pysähtyä miettimään ajatuksiaan äitiydestä, kunhan ei tee siitä pääasiaa. Tärkeintä on nauttia matkasta ja luotsata lasta turvallisesti kohti aikuisuutta. On vain inhimillistä ettei kyyti ole aina tasaista.
Millainen on sinun listasi?

Vanilja-kristallipulla

Vanilja-kristallipullan merkitystä parisuhteelle ja tasapainoiselle perhe-elämälle ei voi aliarvioida. Mieheni toi pussillisen Fazerin pullia, kun tiesi minun olevan flunssan kourissa kotona. Tilasi jo kotimatkalla ollessaan puhelimessa kahvia niiden kanssa. Ihana rapiseva pussi keittiön pöydällä, sokerikiteet sormissa ja ympäri kasvoja, vaniljakreemi pehmeänä kielellä. Kummasti olo parani pullan syömisen jälkeen. Tieto siitä että se oli ostettu minua ajatellen vain lisäsi makunautintoa.


Rakkaudenosoituksen ei tarvitse olla sen kummempaa. Ei aina tarvita suuria julistuksia tai urotekoja. Joskus se voi olla Fazerin pulla flunssaiselle, kupillinen valmiiksi haudutettua Clipperin piparminttuteetä rankan iltavuoron jälkeen, lämmin halaus tai höpöttelyä sohvan nurkassa päivän tapahtumista.

Tervetuloa blogiini!

Tervetuloa blogiini! Olen pohtinut blogin aloittamista jo pitkään. Olen lapsesta saakka pitänyt kirjoittamisesta. Kouluikäisenä kirjoitin säännöllisesti päiväkirjaa ja lisäksi kirjoitin runoja. Kirjoittaminen aktivoi aivoja, sen avulla on helpompi prosessoida vaikeita asioita ja se on kaiken lisäksi hauskaa - ainakin jos löytää itselle mieleisen aiheen. Tämä on toinen blogini, koska tekniikan ihmelapsena pilasin ensimmäisen ja päätin siitä sisuuntuneena aloittaa homman alusta.

"J'adore cette baguette!" (Rakastan tätä patonkia!) on ranskalaisäidin aito ja ilahtunut huudahdus Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bebé: Vanhemmuus Pariisin malliin. Kirjassa Pariisiin muuttanut amerikkalaisnainen kertoo herkullisesti kulttuurisista eroista lasten kasvatuksessa ja niiden 
vaikutuksesta parisuhteeseen.

"Niin yksinkertaisesti, kauniisti ja rehellisesti sanottu. En osaa kuvitella sanovani jotain vastaavaa Simonille. Yleensä sanon, että hän on ostanut väärän patongin, tai murehdin, että joudun siivoamaan hänen jälkensä. ... Tuollaista puhdasta tyttömäistä mielihyvää - j'adore cette baguette - ei surullista kyllä ole enää välillämme.
Kerron patonkitarinan Simonille ajaessamme Ardenneilta kohti kotia, ohi keltakukkaisten peltojen ja satunnaisten sotamuistomerkkien. "Me tarvitsemme lisää j'adore cette baguettea", hän sanoo. Hän on oikeassa; sitä me todella tarvitsemme."


Juuri kyseistä aitoutta, rehellisyyttä ja kauneutta toivon pystyväni välittämään tällä blogilla.