perjantai 24. marraskuuta 2017

Synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta toipuminen

Kerroin aiemmin kärsineeni synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta. Onneksi hain nopeasti apua ja myös sain sitä tehokkaasti.

Akuuttipsykiatrian poliklinikalla tapasin ensimmäiseksi lääkärin ja psykologin. Teimme suunnitelman, miten hoidon suhteen toimitaan ja minne voin olla yhteyksissä yölläkin jos alan voida todella huonosti. Lääkäri aloitti lääkityksen ja kertoi kyseessä olevan suhteellisen yleinen tila synnytyksen jälkeen, johon on saatavilla tehokasta hoitoa. Se tarkoitti lääkityksen lisäksi psykologin luona käymistä alkuun kahdesti viikossa. Muina tukitoimina perhetyöntekijä kävi kärryttelemässä vauvan kanssa pari kertaa viikossa ja neuvolan terveydenhoitaja kävi kyläilemässä ja soitteli miten meillä menee.



Valoa pimeydessä.


Ensin psykologin luona käyminen jotenkin hävetti ja nolotti. Sitten aloin ymmärtää, että ihminen todellakin on kokonaisuus. Psyykkinen hyvinvointi menee käsi kädessä fyysisen kanssa. Sen häiriö ei ole heikkouden merkki. Apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan. On vahvuutta myöntää olevansa avun tarpeessa. Itselläni vaikutti paljon halu olla hyvä äiti lapsilleni. Se madalsi kynnystä hakea apua.

Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen johtavia syitä. Muokkasimme ajatusmalleja uusiksi.

"Minun on pakko nukkua, kun vauvakin nukkuu."
-> Seurauksena se, etten todellakaan nukkunut ja ahdistuin ajatuksesta vain enemmän. Harva ihminen pystyy nukkumaan pakotettuna. Tähän löytyi armollisempi ajatus: "Voin levätä silloin, kun vauva nukkuu." Lepääminen ja rentoutusharjoitusten tekeminen auttaa pitkälle. Silloin käy helposti mikrounessa, mitä ei välttämättä itse tule rekisteröityä.

"Minun täytyy nukkua x tuntia."
-> Parempi ajatusmalli tähän oli, että mikrounetkin riittävät. Kun ei tule paineita tuntimääristä, uneen vaipuminen on helpompaa ja tuleekin oikeasti nukuttua pidempi aika.

"En selviä tulevasta päivästä näin vähällä unella." "En selviä tästä yöstä."
-> Parempi ajatus: "Olen selvinnyt tähänkin asti." Tuli voittajafiilis. Sisuunnuin. No hemmetti, olen todellakin selvinnyt tähänkin asti! Myös ne haastavat ajat esikoisenkin kanssa. Selviän tästäkin!

"Olen huono äiti. Tunnen etten pärjää lasten kanssa. Tunnen itseni todella epävarmaksi."
-> Parempi ajatus: "Olen riittävän hyvä äiti. Olen lapsilleni paras äiti maailmassa." Äitiys ei ole kilpailu. Sitä ei suoriteta. Se eletään ja koetaan.

Painiskelin muutenkin huono äiti -fiilisten kanssa. Psykologin kanssa käydyt keskustelut onneksi rauhoittivat minua. On ihan normaalia tuntea epävarmuutta uuden perheenjäsenen kanssa etenkin alussa, kun vauva hakee paikkaansa perheessä ja olenkin yhtäkkiä vastuussa yhden sijaan kahdesta lapsesta. Pikkuhiljaa päivittäisten rutiinien muodostuminen toi varmuutta ja itseluottamusta.

Alkuun tuntui haastavalta mennä käymään kaupassa pienen vauvan ja vilkkaan esikoisen kanssa. Psykologin kanssa teimme haasteen minulle käydä lasten kanssa yhä enemmän ihmisten ilmoilla. Ensimmäisellä kerralla minun piti vain käydä ostamassa tölkillinen maitoa, mutta kun vauva olikin niin rauhallinen niin shoppailin kokonaisen kärryllisen ruokatarvikkeita. Huomasin pärjääväni vauvan kanssa hyvin, joten pian rutiinien muodostuttua kävimme kirppareilla, kahviloissa, shoppailemassa ja ravintolassa. Huom! Vain minä ja vauva tai molemmat lapset! Liikkuminen alkoi tuntua sitä helpommalta, mitä enemmän sain kokemusta.

Yksi suuri stressiä lisäävä tekijä oli se, että minun oli synnytyksen jälkeen vaikea suhtautua esikoiseen, joka oli siihen asti ollut koko maailmani. En ollut lainkaan varautunut vierauden tunteeseen ja toivon, että neuvolassa puhuttaisiin ilmiöstä jo etukäteen. Alussa se tuntui todella hurjalta. Kun hän tuli pitkästä aikaa syliini istumaan, hän tuntui ensinnäkin fyysisesti aivan valtavan suurelta. Hän ei jotenkin tuntunut sopivan syliini. Hän vain tuntui oudolta. Yhtäkkiä en enää tiennyt mitä puhuisin hänelle. Esikoinenkin varmasti huomasi, että äiti käyttäytyy jotenkin kummallisesti. Tilanne on kuormittanut häntäkin.

Varsinainen käännekohta tapahtui, kun järjestimme äiti-tytär -päivän esikoisen kanssa. Mies oli koko päivän vauvan kanssa reissussa, kun me teimme esikoisen toivomia asioita ihan vaan kahdestaan. Leikimme yhdessä leikkipuistossa, kävimme hampurilaisella ja kahvilassa ja polskimme uimahallissa. Päätimme illan katsomalla leffaa kotisohvalla ja syömällä herkkuja. Olimme kuin ennen vanhaan, ennen vauvan syntymää. Sen päivän aikana löysin jälleen kadonneen yhteyden esikoisen kanssa. Olemme järjestäneet sen jälkeenkin kahdenkeskistä laatuaikaa. Sen ei välttämättä tarvitse kestää koko päivää. Pienetkin hetket ovat tärkeitä.

Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, veisin psykologilleni ison ruusukimpun. Hän antoi minulle niin paljon eväitä ja luottamusta selvitä paremmin myös tulevista kriiseistä elämässäni. Kiittäisin häntä siitä, että sain uneni ja mielenrauhani takaisin. Hänen ansiostaan olen pystynyt nauttimaan taas lasteni seurasta. Sain elämäni takaisin.


<3 Sophie

maanantai 16. lokakuuta 2017

Meillä on korvikevauva

Nyt vietetään kansainvälistä imetysviikkoa, jonka tarkoituksena on mm. levittää tietoa imetyksestä, kannustaa äitejä imettämään ja lisätä positiivista ajattelua imetyksestä. Imetys on vauvan luonnollinen tapa saada ravintonsa. Entäpä jos imetys ei onnistukaan?

Meille kävi näin. Meillä on nyt korvikevauva. Kirjoitin edellisessä postauksessani synnytyksenjälkeisestä unettomuudestani, josta olen edelleen toipumassa. Sen seurauksena maidon tulo alkoi ehtyä ja vauvan paino laskea tiheistä imetyksistä huolimatta. Se oli todella isku vasten kasvoja, koska en ollut edes ajatellut ettei maitoni riittäisi vauvalle. Esikoisen aikana maitoa tuli kuin ovista ja ikkunoista, niin että usein heräsin maitolätäköstä ja jouduin vaihtamaan paitaa useita kertoja päivässä liivinsuojien kastuttua läpimäriksi. Olin haaveillut voivani jopa luovuttaa äidinmaitoa tällä kertaa. En voinut uskoa kuulemaani, kun terveydenhoitaja sanoi kotikäynnillä ettei maitoni riitä, ja että meidän pitäisi alkaa antaa vauvalle lisäksi korviketta.

Niinpä Martasta tuli korvikevauva. Alkuun yritin imettää entistäkin tiheämmin ja stressasin maidon riittämättömyyttä. Niinpä maidon heruminen ei käynnistynyt ja vauva itki nälkäänsä tissillä. Imetin ja itkin. Aloin tuntea imetyksen vastenmielisenä, koska tajusin ettei maitoa tule tarpeeksi. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Enhän pystynyt ruokkimaan lastani imettämällä. Jouduin tekemään todella paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, että pääsin sinuiksi asian kanssa. Imettäminen ei todellakaan tee minusta parempaa äitiä. Joskus vain käy näin, ettei imetys syystä tai toisesta onnistu. Synnytyksenjälkeisessä hormonimyrskyssä koin kuitenkin tämän todella pahana pettymyksenä.


Survival kit korvikevauvan ruokintaan.


Korvikkeen antamisessa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ollut vapaampi menemään ja jättämään vauvan hyvillä mielin miehen hoitoon. Mies on käynyt jopa koko päivän kestävillä reissuilla vauvan kanssa ja heillä on ollut todella mukavaa yhdessä. Lisäksi kun jouduin toisen kerran takaisin sairaalaan unettomuuden takia, mies pystyi hyvin hoitamaan vauvaa kotona korvikkeen turvin. Se on lievittänyt stressiäni ja pahaa oloani imetyksen suhteen. Olen silti imettänyt aina kun olen jaksanut, joka päivä useamman kerran. Jokainen pisarakin on kallisarvoista, vaikkei vauvan vatsa niistä täyteen tulekaan.

Korvikeäitiyden oppiminen on ollut vähän työn takana. Väsymyskin on tietysti tuonut oman lisänsä soppaan, mutta myönnän edelleen olevani vähän negatiivinen asian suhteen. Tunnen kateutta nähdessäni imettäviä äitejä, haluaisin heittää imetysliivini ja -paitani roviolle, haluaisin huutaa vihaisesti neuvolassa terveydenhoitajalle kun hän ihastelee miten hyvin vauva on kasvanut. Tilanne vaatii vielä pientä työstämistä.

Olen joutunut opettelemaan korvikkeen kanssa pelaamisen, tuttipullojen pesu- ja keittorumban ja sen, että muistan varmasti ottaa korvikepulloja mukaan reissuihin. Aiemmin oli niin helppoa, kun vain lykkäsi tissin vauvan suuhun niin eväät olivat aina mukana ja valmiiksi sopivan lämpöisinä. Olen kerran joutunut tilanteeseen, kun olimme kylässä, vauva itkeskeli nälkäänsä ja korvike loppui kesken. Olin arvioinut määrän väärin ja jouduimme lähtemään kiireellä kotiin. Se avuttomuuden tunne oli hirveää! Onneksi ei ollut pitkä kotimatka. Sen jälkeen olen kantanut kiltisti mukana ylimääräistä korvikepulloa. Mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Antaessani julkisesti vauvalle korviketta tuttipullolla tunnen syyllisyyttä siitäkin. Tuntuu että ihmiset katsovat paheksuvasti. Joskus tekisi mieli alkaa selittelemään aivan ventovieraille, että kyllä minä imettäisin jos vain pystyisin. Oikeasti tuskin ketään kiinnostaa, tai jos kiinnostaakin niin se on meidän asiamme. Ongelma on vain omassa päässäni.

Jatkan imetyspettymyksen käsittelyä, mutta olen onnellinen siitä että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen esikoisen kanssa 1 v 2 kk ajan. Siitä kokemuksesta olen postannut täällä. Kolikon molemmat puolet on nyt nähty.

Kaikesta huolimatta hyvää imetysviikkoa 2017! Pidetään lippu korkealla ja tissit tanassa!

<3 Sophie

lauantai 14. lokakuuta 2017

Kun äiti ei nuku

Synnytyksenjälkeinen unettomuus on todella yleistä, mutta siitä ei jostain syystä kauheasti puhuta. Olen miettinyt tätä blogipostausta pitkään. Aihe on niin henkilökohtainen, että pohdin kirjoitanko siitä ollenkaan. Toivon kuitenkin kirjoitukseni tuovan toivoa muille samassa elämäntilanteessa oleville.



Yön saapuminen voi pelottaa ja yö voi tuntua niin pitkältä, että siitä on mahdotonta selvitä.


23.8. synnytin upean ja terveen tytön. Synnytys eteni hyvin, mutta se oli todella rankka ja koen sen menneen tietyllä tavalla sietokykyni yli. Sanoinkin miehelle, että jos tämä olisi ensimmäinen lapsemme, se myös jäisi viimeiseksi synnytyksen takia. Vauva oli kuitenkin täydellinen ja tunsin heti suunnatonta rakkautta saatuani hänet syliini.

Ensimmäiset yöt menivät ihmetellessä vauvaa. Olin aivan euforinen vauvan tuoksusta ja tuhinasta. Nukuin pätkissä 2-3 h/vrk. Tyttöä piti herätellä syömään joka 3 h välein raskausdiabetekseni takia ja häneltä kontrolloitiin verensokeria. Eräänä yönä kun verensokeriseurantaa oltiin lopettelemassa, verensokeri olikin tipahtanut hälyttävän alas. Olin sitä ennen nukkunut loistavan miltei 3 h pätkän ja muistan heränneeni kätilön tullessa huoneeseen. Hätäännyin, kun vauva ei meinannutkaan herätä. Hän sai sokerigeeliä suuhun ja jäin herättelemään vauvaa sillä aikaa, kun kätilö haki lisämaitoa. Sain tehdä tosissaan töitä, että sain vauvan imemään rintaa. Hän oli hyvin unelias ja reagoi hitaasti. Itkin ja imetin. Verensokeri saatiin nopeasti nousemaan normaalille tasolle, mutta koin voimakasta syyllisyyttä raskausdiabeteksesta ja liian sikeästi nukkumisestani. Ajattelin että minun olisi pitänyt havaita jotenkin verensokerin laskeminen ja vauvan voinnin heikkeneminen. Mietin mitä olisi voinut tapahtua, ellei kätilö olisi silloin tullut herättelemään meitä. Itkin loppuyön aivan hysteerisenä ja koin olevani maailman huonoin äiti.

Olo kuitenkin tasaantui kun huomasin vauvan voivan taas hyvin, verensokerit pysyivät tasaisina lisämaidolla ja imetin usein vähintään 3 h välein. Maito nousi hyvin jo ennen kotiinlähtöä sairaalassa, mikä vähensi tarvetta antaa lisämaitoa. Saimme ohjeeksi jatkaa tytön herättelyä syömään 3 h välein, kunnes hän on saavuttanut syntymäpainonsa.

Odotin kotiinpääsyä malttamattomana. Ajattelin saavani nukuttua paremmin kotona. Minulla oli mieletön ikävä esikoista. Sairaalassa olin hyvin herkkä kaikille äänille, outo sänky ja ympäristö pitivät minut hereillä. En osannut rentoutua. Vahdin vauvaa jatkuvasti. Tarkkailin että hän varmasti hengittää. Sama jatkui kuitenkin kotona. Kuuntelin jokaista pientäkin äännähdystä.

Minulla oli jotenkin kummallinen olo. Ehdin olla vuorokauden kotona. Olin mielettömän väsynyt, mutta en saanut unta. Sen sijaan aloin tehdä hirveällä vimmalla kotitöitä. Imuroin, järjestelin, laittelin pyykkejä, kävin kaksi kertaa esikoisen ja vauvan kanssa vaunulenkillä. Muistan vielä ajatelleeni, että onpa hienoa miten vain 2 h unilla jaksan näin paljon. Menin ylikierroksille. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle enkä pysty panostamaan häneen 100 % kuten aiemmin.

Iltaa kohti minulle alkoi tulla huono olo. Huomasin että minun on vaikea pysyä pystyssä, sydän hakkasi, oli krapulainen olo. Kun vauva nukahti, sanoin miehelle ja kylässä olevalle anopille meneväni itsekin nukkumaan. Ajattelin voinnin kohenevan kun saan nukuttua. Neuvo "nuku kun vauvakin nukkuu" kaikui mielessäni. Ajattelin, että minun on nyt pakko nukkua. Tein rentoutusharjoituksia, hengittelin syvää palleahengitystä, ajattelin positiivisia ajatuksia. Juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin voimakasta paniikkia. Minulle tuli tunne, että lapsilla on jokin hätänä enkä saa nukahtaa. En uskaltanut nukahtaa. Mietin jonkin aikaa häpeissäni, kehtaanko mennä sanomaan miehelle ja anopille mitään. Onneksi menin. He ymmärsivät ja kehoittivat minua soittamaan synnärille. Sieltä ohjattiin minut tulemaan takaisin osastolle. Mies ajoi minut sinne vauvan kanssa. Anoppi jäi vahtimaan esikoista.

Matka synnärille tuntui ikuisuudelta. Olotila vaihteli paniikista voimakkaaseen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. Tunsin olevani kamala ja huono äiti. Tunsin huonoutta siitä, ettei tilanne ollut hallinnassani. Koin syyllisyyttä siitä, että esikoinen herää aamulla huomatakseen että olen kadonnut. Myöhemmin kuulinkin esikoisen hätääntyneen huomattuaan, että äiti ja vauva ovat kadonneet. Syyllisyyttäni lievensi aavistuksen tieto siitä, että hän on turvassa anopin kanssa.

Synnärillä minut ja oloni otettiiin vakavasti. Pumppasin maitoa talteen, kätilöt ottivat vauvan hoitoonsa ja minut lääkittiin uneen. Pelotti nukahtaa, mutta mies oli tukena ja piti kädestä. Nukuin putkeen 6 h ja myöhemmin vielä ilman lääkettä 2 h. Pääsin kotiin. En kuitenkaan saanut mitään lääkettä mukaan, joten ahdistus ja paniikki alkoivat taas nostaa päätään yötä kohti. En olisi taaskaan päässyt uneen ilman miestä. Hän piti minua kädestä ja rauhoitteli, jolloin sain nukahdettua.

Selvisin seuraavista päivistä jotenkin, mutta pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas nukkua vain 2-3 h/vrk. Viimeinen niitti oli se, että vauvan paino alkoi laskea. Maitoni ei enää riittänyt hänelle. Kova stressi ja uupumus aiheuttivat sen, ettei maitoa enää herunut tarpeeksi. Aloimme antaa korviketta vauvalle ja koin todella voimakasta pettymystä itseeni. Olin imettänyt esikoista 1 v 1 kk, joten tämä oli todella iso juttu minulle. Lopulta olin taas niin ahdistunut, etten nukkunut enää lainkaan. Olin itkuinen ja ahdistunut. Eräänä yönä jouduin taas soittamaan synnärille ja he sanoivat että voin mennä sinne takaisin. Mies jäi vauvan ja esikoisen kanssa kotiin, kun ihana ystäväni ajoi minut sairaalaan keskellä yötä. Asia, jota en unohda ikinä.

Lääkkeillä nukuin taas pätkän sairaalassa, mutta herättyäni olin edelleen ahdistunut ja itkuinen. Koin etten pärjää, pelotti mennä kotiin, tunsin etten kykene huolehtimaan lapsistani. Paska mutsi -fiilis x ziljoona. Muistan katsoneeni lapsiani ja tunteneeni pohjatonta surua. Tunsin pettäneeni heidät, kun en pystynyt pitämään itseäni koossa. Olin aivan romuna.

Synnärin lääkäri teki kiireellisen lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin muistaakseni reilun viikon kuluttua. Minulla oli kohonnut riski sairastua lapsivuodepsykoosiin. Pelkäsin sitä kovasti. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Katsoin taas eräänä unettomana yönä seinällä kipittävää hämähäkkiä ja mietin, onko se oikea vai näenkö harhoja. Yritin pakottaa itseni nukkumaan ja tunsin epäonnistuvani, kun en saanut nukahdettua.

Akuuttipsykiatrian poli oli ratkaiseva käänne paranemisessani. Sain säännöllisen ja tarvittaessa otettavan lääkityksen kotiin, aloin käydä kaksi kertaa viikossa psykologilla ja lisäksi neuvolan terveydenhoitaja teki tehostettuja käyntejä kotiin ja perhetyöntekijä kävi vaunuilemassa vauvan kanssa, että saan itse lepohetken. Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen vaikuttavia syitä, opettelimme rentoutusharjoituksia ja pohdimme uusia ajattelumalleja unen saamisesta. Käsittelimme myös ajatuksiani pitkään kestäneestä stressistä, huolestani esikoisen voinnista ja riittävän hyvästä äitiydestä.

Nykyään saan nukuttua hyvin ja tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Olotila tasoittui heti, kun sain nukuttua pitempiä pätkiä ja sain varmuutta siihen, että uskallan nukahtaa ja pääsen vaivatta uneen.

Iso kiitos kaikille ystävilleni ja sukulaisilleni, joilta olen saanut koko toipumisen ajan suurta tukea. He ovat aina olleet valmiit auttamaan ja kuuntelemaan, jopa keskellä yötä. Jotkut kävivät kaupassa puolestani, jotkut toivat kukkia, jotkut toivat ruokaa, tulivat seuraksi ihan vaan katsomaan miten voimme, kuuntelivat, olivat läsnä. Iso kiitos miehelleni, joka on jaksanut tukea ja kannustaa ja on huolehtinut, että saan säännöllisesti omaa aikaa lepoon ja rentoutumiseen. Kiitos. Sanat eivät riitä kertomaan, miten rakkaita olette.

Loppuun ystäväni sanat: "On vahvuutta myös myöntää heikkouksia." Oli iso pala myöntää, etten pärjää tilanteesta yksin. Oli iso askel heittäytyä toisten kannateltavaksi. Olen kuitenkin iloinen että tein sen. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani olen myös parempi äiti lapsilleni ja se on tärkeintä.

<3 Sophie

tiistai 26. syyskuuta 2017

1 kk kuulumisia vauvaperheestä

Martta on huomenna jo 5 viikon ikäinen! Viikot ovat menneet univelkaisessa sumussa ja päivät vilistävät ohi mieletöntä vauhtia. Tuntuu siltä että koko ajan on ilta. Ehdin vain avata unenpöpperöiset silmäni, kun pitää alkaa jo touhuta lapsia yöpuulle. Vauvan hoitotoimet vievät yllättävän paljon aikaa, vaikka tuntuu että touhuan välillä kuin pieni eläin saadakseni kellon kiinni ja silti sekään ei riitä. Olen aina myöhässä ja unohtelen asioita. Kaikki askareet tuntuvat jäävän jatkuvasti kesken. Ruoanlaitto on välillä lähes ylivoimainen ponnistus, kun se täytyy tehdä monessa pienessä osassa.

Martalla on selkeän epäsäännöllinen rytmi, jonka mukaan hän nukkuu, syö ja seurustelee. Pääsääntöisesti hän nukkuu yöt parilla herätyksellä, elleivät vatsavaivat häiritse unta. Hän viihtyy hyvin leikkimatolla ja on oppinut tarttumaan siinä roikkuviin leluihin. Niitä riepotellaan ja helistellään kovan höpöttelyn säestämänä. Olen kantanut vauvaa paljon Manducassa sekä sisällä että ulkona. Hän viihtyy siinä yleensä hyvin parikin tuntia ja olemme käyneet jo ensimmäisillä metsäretkillä sen kanssa. Hän viihtyy hyvin myös vaunuissa ja pitää automatkoista. Luksusta!

En voi väittää etteikö olisi rankkaa, mutta onneksi on myös ihania hetkiä. Pienten varpaiden silittelyä, pullaposkien pusuttelua, ihanan vauvantuoksuisen tukan nuuhkuttelua, pitkiä katseita ja rakastavia hymyjä. Esikoisen kanssa satuhetket kainalokkain, metsäretket, yhteiset kävely/pyöräilylenkit, syksyisen luonnon ihmettely ja keskustelut kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, suunnittelu mitä kaikkea tehdään yhdessä kun vauva vähän kasvaa.


Ihanat vauvan varpaat. <3


Yritän huomioida esikoista niin paljon kuin mahdollista ja aina välillä pyrin tekemään jotain hänen kanssaan ihan kahdestaan. Olemme käyneet kahdestaan sieniretkellä, värittäneet Frozen värikuvia, leikkineet barbieilla ja kotileikkiä. Esikoinen tykkää osallistua vauvan hoitoon. Hän huolehtii että hoitopöydällä on puhtaita vaippoja, laittaa tuttia suuhun ja silittelee vauvaa, auttaa pukemisessa ja riisumisessa, auttaa kylvettämisessä, harjaa hiuksia, leikkii ja juttelee vauvalle. Joka päivä hän haluaa pitää hetken vauvaa sylissä ja ennen nukkumaanmenoa hän on halunnut pitää hetkisen vauvaa kainalossa omassa sängyssään.

Nyt kun vauva on tämän ikäinen, tuntuu kuin hän olisi ollut meillä aina. Häneen on ehtinyt hyvin tutustua ja oppia hänen luonnettaan ja temperamenttiaan. Tuntuu helpommalta kun tietyt päivittäiset rutiinit toistuvat samanlaisina joka päivä. Alussa kaikki oli niin sekavaa ja sinkoilua paikasta toiseen, kun asioilla ei ollut vielä omaa aikaansa tai paikkaansa.

Kummankin lapsen syntymä oli oikea ihme. Saamme kiitollisina seurata heidän kasvuaan ja kehitystään. Nyt tuntuu siltä, että perheemme on kokonainen.


<3 Sophie

maanantai 18. syyskuuta 2017

Yhteistyö Color4Caren kanssa: tennarit

Sain Color4Carelta vapaavalintaiset tennarit kokeiltavaksi. Valitsin laajasta valikoimasta mustavalkoiset tennarit, koska ne sopivat monen eri vaatetuksen kanssa. (Okei, myönnetään: olisin ottanut pinkit mutta oma kokoni oli valitettavasti loppu varastosta.)

Kengät ovat todella kevyet mutta jämäkän tuntuiset. Niitä voi käyttää sekä kotona että töissä. Näin äitiyslomalla ne ovat hyvät vauvan kanssa vaunuillessa. Pohjat ovat pitävän tuntuiset ja kantaa on sen verran, että jalat eivät kipeydy pitkänkään kävelyn jälkeen. Kannattaa muuten huomioida, että ainakin tilaamani Hummelin tennarit ovat hyvin niukkaa mitoitusta ja lestiltään kapeat. Onneksi kengillä on palautus- ja vaihto-oikeus jos ensimmäisellä kerralla ei satu oikea koko.



Hummelin tennarit.


Color4Caren valikoimiin kuuluvat myös työsandaalit, joihin tutustun paremmin sitten kun palaan takaisin töihin äitiyslomalta.

maanantai 28. elokuuta 2017

Tyttö tuli!

Kuten olette varmasti arvanneetkin blogihiljaisuudesta, niin meille syntyi upea prinsessa 23.8.2017. Synnytyksessä ja toipumisessa ei ihan kaikki mennyt niinkuin saduissa, mutta nyt voimme molemmat oikein hyvin. Olemme todella onnellisia tytöstä ja on ollut ihana nähdä, miten suurella rakkaudella myös esikoinen on ottanut vauvan vastaan. Minua on tietysti testattu todella paljon, mutta se kuuluu asiaan tässä tilanteessa. Kirjoittelen kuulumisia myöhemmin, kun voin paremmin. Nyt keskityn lepäämiseen ja nautin vauvantuoksusta. <3


Cruisingeilla sairaalan käytävillä "Martan" kanssa.

lauantai 19. elokuuta 2017

Ensimmäisen eskariviikon jälkeen

Tunnemyrsky eskarin aloituksesta on tasaantunut ja nopeasti arki on alkanut lutviutua kohdalleen. Ensimmäisenä aamuna Papunetin kuvatyökalulla tehty aamurutiinilista toimi kuin unelma, mutta jo toisena aamuna esikoinen alkoi lipsua ja siirtää magneettia miten sattuu ja hyppi tehtäviä yli. Aikaa meni aamuisin myös kaikkeen turhaan, kuten Aku Ankan lukemiseen ja kissan paijaamiseen. Aikakäsitys noin pienellä on vielä niin suhteellinen, että aikuisen jatkuvaa huolehtimista (=jankuttamista, toistoa toistoa toistoa!) tarvitaan runsaasti.

Bussilla matkustaminen sujui hyvin heti alusta lähtien. Kuljettaja piti hyvää huolta lapsista ja opasti, kuinka bussissa toimitaan. Lapsi vilkutti iloisena bussin ikkunasta ja minä lähdin tyytyväisenä omiin päivän puuhiini. Lapsi koki oikean itsetuntobuustauksen, kun tajusi osaavansa matkustaa ihan yksin bussilla kouluun.


Lapsen ollessa eskarissa kävin itse poimimassa mustikoita ja nauttimassa
metsän hiljaisuudesta. <3


Eskaripäivien jälkeen esikoinen oli selvästi todella väsynyt ja kuormittunut. Väsymys vain lisääntyi viikon edetessä ja perjantaina hainkin hänet suoraan eskarista, vaikka muina päivinä hän oli saanut jäädä vielä muutamaksi tunniksi iltikseen leikkimään ja tutustumaan muihin lapsiin. Iltarutiinit kuitenkin toistuivat samanlaisina joka päivä, nukkumaan meno oli joka päivä klo 20 ja aamuisin herätys klo 6.40. Lapsi nukahti pian sänkyyn menon jälkeen eikä heräillyt yön aikana ainakaan niin, että me olisimme huomanneet. Toivon että väsymys alkaa helpottaa, kun eskarin tavat tulevat tutuiksi, jännitys helpottaa ja elimistö tottuu uusiin aikatauluihin. Muuten voi olla mielenkiintoinen syksy edessä.

Väsymyksestä huolimatta lapsi oli joka aamu innokas lähtemään eskariin. Toisena aamuna hän ei ehtinyt saada kunnolla silmiä auki, kun hän jo ponkaisi innoissaan istumaan ja kiljaisi: "Minusta on ihana mennä eskariin! Onpa kiva päivä tulossa!"

Totesinkin Facebook-päivityksessäni sinä päivänä, että olisipa aikuisillakin sama asenne aamuisin. Osattaisiin iloita alkavasta päivästä ja nähtäisiin se mahdollisuutena. Erityisesti viikonlopun surullisten tapahtumien jälkeen (Barcelona ja Turku) on hyvä muistaa, että jokainen päivä on lahja. Myös ne tylsältä tuntuvat, arkiset päivät.


Miten teillä on mennyt eskarin aloitus?

Sophie <3

tiistai 15. elokuuta 2017

Ensimmäisen eskariaamun tunnelmia

Esikoinen on nyt eskarilainen. Minä olen eskarilaisen äiti. Ajatus vaatii vähän sulattelua. Kirjoitin aiemmin toisessa postauksessani etukäteistunnelmia ja valmistautumisesta eskariin.


Ensimmäisenä eskariaamuna. Meidän pieni iso tyttö. <3


Tänään se päivä sitten koitti. Lapsi lähti ensimmäistä kertaa elämässään yksin bussilla kouluun. Kävelimme yhdessä bussille koko perhe. Lapsi oli todella jännittynyt, mutta iloisella mielellä. Aamurutiinit onnistuivat kerrankin niin suit sait sukkelaan, että jäi aikaa lueskella vähän Aku Ankkaakin. Huomasimme kyllä miehen kanssa, ettei keskittyminen oikein onnistunut jännitykseltä.

Avuksi haastavista aamurutiineista selviytymiseen teimme eilen yhdessä lapsen kanssa Papunetin kuvatyökalulla listan jääkaapin oveen. Listasimme kellonajat ja aamurutiinit toteutusjärjestyksessä, lapsi sai itse valita kuvapankista mieleisensä kuvat, tulostimme listan paperille ja lopuksi lapsi vielä väritti kuvat. Meidän kuvalistaamme päätyivät herääminen, wc:ssä käyminen, hiusten harjaaminen, sisävaatteiden pukeminen, aamupala, hampaiden pesu, ulkovaatteiden pukeminen, repun ottaminen ja bussille käveleminen.

Väritulostimella voisi suoraan tulostaa värilliset kuvat, mutta tämä toimi hyvin mustavalkoisenakin. Papunetin kuvatyökalu on täysin ilmainen ja se sisältää tuhansia piirroskuvia, valokuvia ja viittomia eri tarpeisiin. Kokeilkaa ihmeessä ja tehkää omanlaisenne!

Lapsi oli aivan tohkeissaan listasta ja kävi ihan pyytämättä siirtämässä magneettia aina kohdasta toiseen saatuaan jonkin asian tehdyksi. Harmittaa vain etten ole jo aiemmin tajunnut ottaa kuvatyökalua käyttöön! En tajunnut, että sen tekeminen ja käyttäminen on noin helppoa. Suunnitteilla on tehdä myös iltarutiineista vastaava lista helpottamaan yöpuulle rauhoittumista.

Kävelimme yhdessä koko perhe ison tien varteen bussille. Olimme jo hyvissä ajoin odottamassa, kun bussi tuli. Lapsi kiipesi reippaana kyytiin, tervehti kuskia iloisesti ja meni paikalleen istumaan. Tuntui tosi hyvältä, kun kuulin kuskin ystävällisesti opastavan lasta miten toimia. Olin itse vähän jännittänyt, pitäisikö lapsen osata toimia itsenäisesti täysin uudessa tilanteessa. Huoli oli ihan turha.

Täytyy kyllä myöntää että sain nieleskellä hieman, kun näin bussin lähtevän pysäkiltä tytär kyydissään. Kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun mies lähti töihin ja minä menin yksin tyhjään kotiin. Meidän ihana pieni tyttö, mutta jo niin iso. On vain luotettava että siivet kantavat ja onneksi turvalliset aikuiset pitävät hänestä huolta.


Millä mielin teidän pienet ovat lähteneet eskariin ja kouluun?


Sophie <3

sunnuntai 13. elokuuta 2017

10 x juuri nyt

Sain idean tähän postaukseen Melissan blogista Naurua ja itkua. Lisäsin omaan postaukseeni kaksi kohtaa lisää, maistan ja tunnen.


Olen innoissani: esikoisen eskarista, joka alkaa ensi viikolla. Jännittävää, haikeaa ja ihanaa! Tästä olenkin kirjoittanut toisessa postauksessa tarkemmin.

Haluan: lukea niin paljon kirjoja ennen vauvan syntymää, kuin mahdollista. Päivitän lukemani kirjat Goodreadsiin ja sieltä myös pystyn hyvin seuraamaan lukuhaastetta. Alkuperäinen tavoitteeni oli saada luettua 50 kirjaa vuoden 2017 aikana, mutta koska tavoite täyttyi jo niin nostin määrän 60 kirjaan. Siihen mahtuu monta upeaa uutta tuttavuutta.

Luen: tällä hetkellä Michael Scholtenin kirjaa Quentin Tarantinosta. Pidän joistakin Tarantinon leffoista todella paljon. Hän on löytänyt oman uniikin tyylinsä ohjata elokuvia, vaikkeivat lähtökohdat ole olleet helpoimmat mahdolliset. Respect.

Kuuntelen: Spotifyn listaa "Pehmeimmät klassikot" tähän rauhalliseen aamupäivään. Tällä hetkellä soi Coldplayn Scientist. Rakastan Chris Martinin käheää ääntä. Tässä biisissä on myös hieno musavideo. Kannattaa katsoa, ellet ole jo nähnyt sitä. <3

Haistan: esikoiseni villivadelma-shampoon tuoksun hänen tultuaan halimaan minua kesken kirjoittamisen. Avoimesta ikkunasta tulevan raikkaan ilman ukkosmyrskyn ja vesisateen jälkeen.

Maistan: Clipperin vadelmanlehtiteen. Olen juonut sitä raskausviikolta 37 lähtien. Vanhan kansan taikoja, jonka sanotaan vahvistavan kohtulihasta ja valmistavan sitä synnytystä varten. Olen kyllä huomannut sen juomisen jälkeen alkavan supistella. Olipa siitä varsinaista hyötyä tai ei, ainakin se maistuu hyvälle, on kofeiinitonta ja luonnollista.

Tunnen: oloni hieman väsyneeksi katkonaisten yöunien jälkeen. Määrällisesti sain kuitenkin nukuttua tavallista enemmän. Päikkärit voisi silti olla poikaa jossain vaiheessa tänäänkin. Olen yrittänyt lepäillä mahdollisimman paljon ja kerätä voimia tulevaa varten.

Katson: kun esikoinen leikkii barbeillaan olkkarin lattialla. Olkkarin ikkunasta näen, miten puut taipuvat kovassa tuulessa, välillä sataa vettä ja nyt paistaa taas aurinko. Kissamme makailee kiipeilytelineellään ja pesee hännänpäätään. Söpöä.

Odotan: että saisin pian vauvan syliini ja pääsisimme tutustumaan uuteen perheenjäseneen. Kumpihan sieltä mahtaa tulla? Se on vielä yllätys itsellekin.

Suunnittelen: meneväni kävelylle esikoisen kanssa, kunhan saan tämän postauksen kirjoitettua. Sateen jälkeen ilma on niin raikas, että siitä täytyy päästä nauttimaan ihan ulos asti. Jos vain ehdimme ennen seuraavaa sadekuuroa...



Kävelyllä eilen illalla esikoisen kanssa hetkeä ennen Klaara-myrskyn saapumista. Pilvet tulivat niin vauhdilla, että meille meinasi tulla hieman kiire kotiin!

lauantai 12. elokuuta 2017

Esikoinen menee eskariin!

Hurjaa! Tuntuu, ettei esikoisen syntymästä ole kuin silmänräpäys ja nyt hän onkin jo menossa eskariin! Meidän pienestä on tullut ihan huomaamatta iso tyttö. Olemme puhuneet eskarista koko kesäloman. Tyttö on aina tarkistellut seinäkalenterista, milloin on se mystinen elokuu jolloin eskari alkaa ja vauva syntyy. "Enää 20 päivää, enää 10 päivää, enää 5 päivää..."

Tyttö on odottanut eskaria pelonsekaisella innostuksella.
"Pitääkö minun osata pärjätä siellä jo ihan yksin ja tehdä kaikkea mitä isot koululaiset tekevät?"
"Bussilla matkustaminen ihan yksin vähän pelottaa. Mitä jos jään väärällä koululla pois ja käynkin sitten väärää koulua?"
"Tuleekohan omalle luokalle varmasti tuttuja lapsia?"
"Onkohan joku aikuinen varmasti vastassa?"
"Mistä tiedän, mistä ovesta täytyy mennä sisälle?"
"En haluaisi mennä eskariin. Haluaisin mennä takaisin päiväkotiin."
"Eskariin meno on tosi jännittävää!"

Olen vastaillut kysymyksiin rauhallisesti ja rehellisesti sitä mukaa, kun niitä on tullut. Olen yrittänyt pitää positiivista ja innostunutta fiilistä yllä. Eskari on hyvä juttu! Siellä oppii tärkeitä juttuja. Siellä on kivaa. Siellä näkee kavereita ja saa uusia. Opettaja on tosi mukava ja hänelle voi jutella ihan mistä vaan. Ei tarvitsekaan osata tehdä vielä yksin asioita, vaan niitä opetellaan siellä yhdessä aikuisten kanssa. Aikuinen on aina vastassa ja saattaa oikeaan bussiin. Ei ole siis mitään hätää.


Lapsi kävi isänsä kanssa shoppailemassa eskaria varten.


Täytyy rehellisesti myöntää, että jossain vaiheessa keväällä itsekin ajattelin pelonsekaisin tuntein eskarin aloitusta. Lapsemme tutkimukset ovat yhä kesken, emmekä ole saaneet mistään apuja arjessa selviytymiseen. Jos jo päiväkodissa oli välillä niin haastavaa, niin mitä se tulee olemaan eskarissa!

Samassa tilanteessa painiskelevien kanssa annan neuvon: jutelkaa avoimesti peloistanne ja ajatuksistanne opettajan ja mahdollisesti muun henkilökunnan kanssa. Meillä eskari on alakoulun yhteydessä. Niinpä koulun tutustumispäivässä saimme etukäteisinfon, mitä kaikkea lapsella pitäisi olla varattuna mukaan ja mistä kaikesta eskaripäivät muodostuvat. Samassa tilaisuudessa jäin juttelemaan tyttären tulevan opettajan kanssa. Hän harmitteli, kun en ollut tajunnut jo aiemmin tulla juttelemaan. Nyt olin aivan turhaan stressannut ja pelännyt eskarin aloitusta.

Opettaja vaikutti todella mukavalta ja jalat maassa olevalta. Hän kertoi, että koulussamme voi mennä kesken oppitunnin vaikka patjalle makoilemaan tai jumppapallolle pomputtelemaan, jos on vaikea olla paikoillaan. Ei siis tarvitse ainakaan sitä jännittää, miten lapsi pystyy istumaan pitkiä aikoja pulpetissa paikoillaan. He myös saattavat lähteä ex tempore metsäretkelle ja oppia asioita luonnon keskellä. Aivan mahtavaa! Olisipa minunkin kouluaikana ollut tuollaista!

Odotamme nyt molemmat innolla ensi viikkoa ja eskarin aloitusta. Kirjoittelen myöhemmin uuden postauksen, miten aloitus on kohdallamme sujunut. Hurjasti tsemppiä myös muille eskarin aloittaneille ja aloittaville ja tietysti vanhemmille!

Millä mielin teillä on odoteltu eskaria? Miten aloitus on sujunut?

torstai 3. elokuuta 2017

Viikon ruokaostokset kerralla?

Todellinen first world problem: mitä meillä syötäisiin tänään? Aiemmin pohtimiseen ja pähkäilyyn meni tolkuttomasti aikaa ja energiaa. En erityisemmin pidä ruoanlaitosta, enkä etenkään jos joudun tekemään joka ikinen päivä ruokaa. Niinpä ruokien miettiminen aiheutti ihan turhaa ahdistusta. Puhumattakaan rajallisen ruokabudjetin miettimisestä.

Olen keskinkertainen kokki, joten saan yksinkertaisenkin ruoan laittamiseen menemään tolkuttomasti aikaa. Eikä lopputulos ole läheskään aina miellyttävä. Jotain pitäisi silti joka päivä syödä ja tarjota myös lapselle. Perheessämme syödään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, lounas ja päivällinen. Onneksi kenelläkään meistä ei ole mitään erityisruokavalioita tai suurempia allergioita, jotka vaikuttaisivat ruokien miettimiseen.



Teimme maanantaina esikoisen kanssa välimerellistä lihapullapeltiä. Tätä tehdään toistekin!


Sain jo jokin aikaa sitten parilta kaverilta vinkin, että kannattaa oikeasti suunnitella ja tehdä viikon ruokalista kerralla. Eräs kaveri tekee jopa kuukauden ruokalistan kerralla ja toinen on tehnyt kiertävät kiinteät listat. Siinä säästää rahaa, aikaa, vaivaa ja hermoja. Minusta ajatus tuntui alkuun ihan ylivoimaiselta. Kun kerran jo yhden päivän ruoan miettiminen tuntuu niin vaikealta, niin kokonainen viikko kerralla! Apua!

Eräänä kauniina päivänä sain kuitenkin inspiraation löydettyäni sattumalta pari kivaa ja yksinkertaista reseptiä. Aloin tallentaa ruokia kannettavalle word-tiedostoon, lisäsin uusia reseptejä selaimen kirjanmerkkeihin ja tein saman kännykällä. Aina kun bongaan käyttökelpoisen reseptin, tallennan sen ja lisään ruoan reseptilistaan. Lista siis elää koko ajan.

Bongailen ruokia ja reseptejä mm. täältä:


Kokemus on ollut pelkästään myönteinen, enkä enää halua palata yhden päivän ruokapolitiikkaan. Aiemmin tuli tehtyä enemmän heräteostoksia. Nyt olemme tehneet noin kuukauden ajan listan mukaiset ruokaostokset kerran viikossa ja käymme ehkä kerran sen lisäksi hakemassa täydennystä maito- ja hedelmät/vihannekset-osastolta. Rahaa todella säästyy, mutta vielä ei ole esittää mitään tarkkoja laskelmia minkälaisista summista on kyse.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Loppuraskauden rakkauskuplassa

Eilen ja tänään on ollut ihan hassu olo. Ihan kuin olisin vastarakastunut, liitelen pää pilvissä ja jalat ilmassa. Iltakävelyllä teki mieli alkaa juoksennella pitkin kylätietä tuulen mukana ja levittää kädet siiviksi. Nauraa ääneen ihan nauramisen ilosta. Maailma näyttää vaaleanpunaiselta. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Villi veikkaukseni liittyy loppuraskauden hormoneihin. Olipa syy mikä tahansa, se tuntuu todella hyvältä.

Vaikkeivat raskaushormonit vaikuttaisikaan taustalla, on välillä muutenkin hyvä pysähtyä ja miettiä kiitollisuuden aiheita. Kiitollisuus ja onnellisuus kulkevat nimittäin käsi kädessä. Haastavana päivänä kiitollisuuden löytäminen edes yhdestä asiasta saattaa kantaa seuraavaan päivään, jolloin tilanne voi olla jo ihan erilainen. Hyvänä päivänä kiitollisuutta ja onnea voi pursuta loputtomasti.



Kauniin värinen lehti harmaata taustaa vasten, kuin onnen helmi arjen keskellä.

Tänään onnellisuuden aiheita on tullut jatkuvasti mieleen. Tässä muutamia:

  • Teimme yhdessä esikoisen kanssa hyvää ruokaa uudella reseptillä.
  • Ilmassa on ripaus syksyn kirpeyttä ja kuulautta.
  • Kypsyvä ohrapelto näytti todella kauniilta aaltoillessaan tuulen mukana.
  • Aurinko tuli esille aamupäivän pilvisyyden jälkeen.
  • Kaikki tärkeimmät asiat ovat valmiina uutta perheenjäsentä varten.
  • Olen kuunnellut Spotifysta hyvää musiikkia.
  • Olen saanut ottaa kahdet nokoset sohvalla ja lepäillä aina kun on tuntunut siltä.
  • Tunnen että minua rakastetaan, todella moni ajattelee minua ja toivoo minulle ja perheelleni hyvää.
  • Minulla on turvallinen olo ja saan elää rauhassa perheeni kanssa.
  • Istuessani illalla omassa rauhassa ulkona sain kuunnella hiljaisuutta, kyyhkyn kujerrusta ja haavan havinaa lempeässä tuulessa.
Mitä enempää ihminen voisi toivoa? Mistä sinä voisit olla tänään kiitollinen?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Raskaana olevan naisen vartalo - avoin arvostelulle?

Törmäsin jo esikoista odottaessani kummalliseen ilmiöön. Raskaana olevan naisen vartalo on täysin avoin kaikelle arvostelulle. Tuntemattomat ja puolitutut saattavat myös varoittamatta tulla koskemaan vatsaa ja töksäytellä mitä kummallisimpia kommentteja. Olen itse kokenut koskettelun ilman lupaa todella tungettelevana ja ahdistavana. Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen reviiri, joka kummallisesti hämärtyy odottavan äidin kohdalla. Ihan kuin hänen persoonansa katoaisi johonkin ja hänestä tulisi vain näyttelyesine, tavara.

"Oletpa sä valtava."
"Onpa sun maha tosi iso."
"Ootko ihan varma ettet odota kaksosia?"
"Siitä tietää että sä oot tulossa, kun sun maha tulee ekaks esiin nurkan takaa ja hetken kuluttua sä itse."
"Miten sä voit elää noin ison mahan kanssa?"
"Ei susta kyllä raskauden hehkua huomaa."

Odotusaikana äidin olo ei välttämättä ole hehkein mahdollinen, joten voitte kuvitella miten hiveleviä vastaavat kommentit ovat. Ensimmäinen reaktio on hölmistyminen, toinen reaktio tyrmistyminen ja kolmas mielen pahoittaminen. Jokainen haluaisi varmasti näyttää odotusaikana kauniilta ja loistaa sitä salaperäistä raskauden hehkua, josta kovasti puhutaan. Raskauden hormonimyrskyssä odottava äiti on tavallistakin helpompi saada pahoittamaan mielensä ja jopa itkemään. Siksi toivon ihmisten miettivän jatkossa kahdesti, miten puhuvat tulevalle äidille.

En voi ymmärtää, mitä töksäyttelijöiden päässä oikein liikkuu. Ilmeisesti ei yhtään mitään. Kokevatko he odottavan äidin olemuksen niin vieraana ja tavallisesta poikkeavana, etteivät he tiedä miten heidän pitäisi asiaan reagoida? Odottavia äitejä on kuitenkin aina ollut ja aina tulee olemaan. Ei ole mistään kummallisesta kyse. Kommentoivatko samat ihmiset myös ylipainoisille ihmisille, että oletpa läski? Tai kutsuvatko he laihaa teini-ikäistä anorektikoksi?

Jos et keksi mitään kaunista sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Toisaalta olen saanut myös ihania ja vilpittömiä kommentteja, joista on tullut pitkäksi aikaa hyvä mieli ja onnen kyyneleet silmiin.
"Onpa sulla ihana masu."
"Sä ihan hehkut."
"Sä näytät tosi hyvinvoivalta."
"Saanko koskettaa sun masua?"



Ihana vauvamasuni, jota tulee pian ikävä. <3

Oletko sinä saanut odotusaikana hämmentäviä kommentteja ulkonäöstäsi?

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Odotuksen viimeinen kuukausi

Blogi on jäänyt viime aikoina entistä enemmän taka-alalle. Olen huomannut haluavani käpertyä omaan kuplaani ja kääntynyt selvästi sisäänpäin. Sanoinkin eräänä päivänä puoliksi vakavissani miehelle, että voisin ihan hyvin vetäytyä jollekin erämaamökille ja erakoitua sinne. Ajatukset ovat paljon vauvassa ja tulevassa synnytyksessä. Välillä hirvittää, välillä odotan sitä malttamattomana. Elokuussa perheeseemme syntyy uusi jäsen. Uskomatonta!

Vauvan tarvikkeet ovat melko pitkälle kasassa. Olen viikkaillut esikoisen kanssa vaatteita hoitopöydän laatikoihin ja varustanut kaappia vauvan tarvikkeilla. Tens-laite uusine elektrodeineen odottaa valmiina. Jotain pientä vielä puuttuu, muttei mitään mitä ilman ei pääsisi alkuun. Sairaalakassi pitäisi pakata valmiiksi tai ainakin miettiä, mitä siihen pitäisi varata.

Olen käyttänyt ajan puuhailemalla esikoisen kanssa pieniä juttuja jaksamiseni mukaan. Joka päivä olen ottanut päikkärit tai ainakin lepäillyt aina tarpeen mukaan sohvalla. Supistukset ovat kertoneet, milloin on tullut oltua liikaa pystyasennossa. Välillä on tuntunut, että pää hajoaa kun en pääse metsäretkille tai reippaille kävelylenkeille. Onneksi ei tarvitse kärvistellä enää pitkään. Esikoinen pitää huolta siitä että päivät menevät nopeasti, vaikka itsestä tuntuu etten ole tehnyt päivän aikana yhtään mitään järkevää.

Olen onneksi löytänyt taas lukemisen ilon. Meistä on tullut kirjaston vakioasiakkaita, kun olen hakenut hyllystä varaamiani kirjoja ja palauttanut pinon entisiä. Sormet aivan syyhyävät päästä uusien kirjojen kimppuun. Kuljetan kirjaa mukanani miltei joka paikkaan, minne menen. Monta upeaa tarinaa on takana ja monta yhtä upeaa vielä edessä. Yritän tietoisesti lukea nyt mahdollisimman paljon, koska ainakaan esikoisen vauva-aikana muussautuneet aivoni eivät pystyneet keskittymään lukemiseen moneen vuoteen.


Menossa Ibsenin Nukkekoti. Lukulistalla täytyy olla yksi näytelmä.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Buzzador-kampanja: Storytel-palvelun kokeilu 30 vrk - sisältää linkin

Olen Buzzadorin käyttäjä, mikä tarkoittaa että saan ajoittain sen kautta kokeiluun tuotteita ja palveluita. Vastineeksi kerron niistä eteenpäin tuttavilleni ja kirjoitan arvostelun Buzzador-sivustolle. Kannattaa rekisteröityä mukaan! Mitä aktiivisempi olet, sitä paremmin saat kampanjatarjouksia.


Screenshot puhelimeni näytöltä Storytel-palvelusta.


Tällä kertaa sain kokeiltavaksi Storytel-palvelun 30 vrk ajaksi. Sen kautta pystyy kuuntelemaan rajattomasti kirjoja suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi älypuhelimella ja tabletilla.

Tekniikan ihmelapsena minulle tuli heti ongelmia rekisteröitymisen kanssa. En päässyt eteenpäin, kun en halunnut antaa palvelulle korttitietojani. Sain kuitenkin ladattua puhelimeeni Storytel-sovelluksen, jonka kautta pystyin selaamaan valikoimaa ja testaamaan pikkupätkiä kirjoista. Storytelissä on tuhansia kirjoja, joita pääsee selaamaan eri kategorioiden alta. Itse olin hieman pettynyt lastenosastoon, josta en löytänyt kauheasti mitään kiinnostavaa. Aikuisille oli kyllä hyvin tarjolla myös uusia kirjoja.

En ole aiemmin käyttänyt mitään e-kirjapalvelua. Minulla on käytössä vain älypuhelin, joten sen ruudulta kirjan lukeminen on suoraan sanottuna tuskaista. Tabletilla käyttömukavuus olisi varmasti aivan eri luokkaa. Voisin kuvitella, että e-kirjapalvelu toimii erityisen hyvin reissuissa. Autossa tai junassa voi kuunnella e-kirjoja, vaikka kärsisikin matkapahoinvoinnista. Itse en nimittäin voi lukea mitään autossa. Muuten paha olo on taattu.

Täytyy myös myöntää, että olen lukemisen suhteen todella vanhanaikainen. Minusta on ihana suunnitella lukulistoja, varailla kirjoja kirjastosta ja kuljeksia hiljaisten kirjahyllyjen välissä kirjojen tuoksusta nauttien. Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielestä kirjan tuoksu pitäisi pullottaa. Jokainen kirja tuoksuu hieman erilaiselta. Koulukirjat tuoksuvat ihan erilaiselta kuin vaikkapa klassikkokirjat.

Ehkäpä sähköiset lukupalvelut ovat sinun juttusi. Käy kokeilemassa ja kerro kokemuksiasi! Tykkäätkö mieluummin lukea kirjasi sähköisessä muodossa vai perinteisinä kirjoina? Miksi?

#storytelbuzz17 #buzzador

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Yhdenvertainen oikeus rakkauteen

Meneillään oleva Pride-viikko tuntuu kuohuttavan ihmisten ajatuksia ja aiheuttavan joissakin jopa aggressiivisuutta. "Pitääkö niistä homoista jankuttaa joka paikassa kaiken aikaa?" Kyllä pitää. Maailmanlaajuisen Pride-liikkeen tarkoitus on puolustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja tuoda julki epäkohtia. Suomessa asiat ovat sentään suhteellisen hyvin verrattuna joissakin maissa seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon ja väkivaltaan, mutta kyllä meilläkin on vielä paljon parantamisen varaa.


Kuva: https://pixabay.com


Joillekin seksuaalinen poikkeavuus on punainen vaate. He ottavat toisen ihmisen synnynnäisen ominaisuuden henkilökohtaisena loukkauksena. Epätietoisuus lisää pelkoja. Siksi seksuaalivähemmistöistä on todella tärkeä puhua.

Jotkut puolestaan käyttävät uskontoa aseena seksuaalivähemmistöjä kohtaan. "Homous on syntiä." "Homot joutuu helvettiin." Raamattu on siitä ristiriitainen kirja, että yhdessä kohdassa sanotaan yhtä, toisessa toista. Vastuu jää tietysti viime kädessä aina lukijalle. Minäkin olen Raamattuni lukenut ja minun Jumalani on suvaitsevainen ja avarakatseinen. Hän kehoittaa lähemmäisyydenrakkauteen ja kohtelevan muita niin kuin toivon itseäni kohdeltavan. Henkilökohtaisista ominaisuuksista, yhteiskunnallisesta asemasta, meriiteistä, varallisuudesta, sukupuolesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Itse yritän opettaa lapselleni, että jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena ja niillä ominaisuuksilla joita hänellä on. Olen kuullut liian monta kertaa sen, että lapsi on pelännyt kertoa vanhemmilleen olevansa homoseksuaali. Tai jos hän on uskaltanutkin kertoa, niin vanhemmat ovat kieltäneet lapsensa eivätkä ole enää halunneet olla hänen kanssaan missään tekemistä. Mieleni ei voi käsittää, kuinka joku voi tehdä jotain niin kamalaa omalle lapselleen. Päinvastoin tuollaisessa tilanteessa lapsi tarvitsee tukea ja rakkautta omalta vanhemmaltaan.

Hyvää Pride-viikkoa 2017! Rakkaus kuuluu kaikille! <3

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Ensimmäinen synnytykseni

Minulta on kyselty postausta ensimmäisestä synnytyksestäni. Tässä se tulee. Aikaa on kulunut jo viisi vuotta, joten kovin tarkkaan en kuvaile synnytyksen etenemistä. Olin synnytyksen jälkeen niin hormonipöhnässä, etten kauheasti halunnut edes ajatella synnytystä. Vasta nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä asiat ovat yhtäkkiä aktivoituneet mielessäni ja aiheuttaneet ahdistavia tuntemuksia. Suosittelen siis käsittelemään synnytyksen mahdollisesti aihuttamat negatiiviset tunteet mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, etteivät ne jää turhaan painamaan mieltä. Ne voivat kuitenkin nousta pinnalle uuteen synnytykseen valmistautuessa.

Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi su-ma välisenä keskiyönä tiheillä ja kipeillä, mutta epäsäännöllisillä supistuksilla. Käytin kivunhoitona Elle Tens -laitetta, jonka vuokrasin tutultani. Sen avulla selvisin kotona niin pitkään. Supistuksia oli 1-10 minuutin välein, mutta ne kestivät yleensä noin 30 sekuntia. Kyse oli siis ns. latenssivaiheesta, jota ei vielä lueta aktiiviseen synnytykseen. Supistukset kylläkin pehmentävät ja valmistavat kohdunsuuta synnytykseen, mutta eivät välttämättä vielä avaa sitä. Kävin seuraavana päivänä näytillä sairaalassa. En saanut välissä levättyä tai nukuttua, koska supistukset olivat todella kipeitä ja niitä tuli niin usein, ettei lepäämistä voinut edes ajatella. Kävelin ympäri taloa ja syvähengitin. Olin kuitenkin täysin rauhallinen, vaikka väsymys painoi.



Elle Tens -laite mm. synnytyskivun hoitoon.
Kuva: https://kauppa.pedihealth.fi/


Sain sairaalasta Litalgin-tabletin, jonka avulla sain hieman levättyä mutta en senkään avulla pystynyt nukkumaan. Käytännössä siis valvoin 3 vrk ennen varsinaista synnytystä. Aloin olla todella turhautunut tilanteeseen. Keskiviikkoaamuna mieheni oli lähdössä töihin ja mietti, uskaltaako varmasti lähteä. Sanoin että hän voi ihan hyvin lähteä ja soitan sitten jos alkaa todella tapahtua jotain. Jokin käytöksessäni kuitenkin kertoi miehelle, ettei kannata lähteä. Sen sijaan hän vei minut uudelleen näytille sairaalaan.

"Yllättäen" kohdunsuu olikin jo 5 cm auki ja minut ohjattiin suoraan synnytyssaliin. Kätilö näki että olen jo aivan lopussa väsymykseni kanssa ja ehdotti epiduraalin laittoa. Olin etukäteen toivonut, että yrittäisin pärjätä mahdollisimman vähillä lääkkeillä. Siinä vaiheessa heitin koko toivelistani romukoppaan ja annoin vastuun tilanteesta henkilökunnalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä hieman tyhmästi tehty, mutta siinä väsymyksen tilassa en pystynyt kovin rationaalisesti ajattelemaan asiaa.

Anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin ja kivut helpottivat. Harmikseni tens-laite otettiin samalla pois, enkä saanut sitä enää takaisin. Samalla myös synnytys pysähtyi siihen. Kätilö puhkaisi kalvot ja sain muistaakseni jonkin puudutuksen, olisikohan se ollut pudendaalipuudutus?

Olin jatkuvasti liikkeessä, koska en voinut kuvitellakaan olevani paikoillani. Lepäsin hetken vuoteella kyljelläni, mutta se tuntui epämukavalta. En pystynyt kunnolla rentoutumaan epämukavalla sairaalasängyllä. Sen sijaan kätilön ehdotuksesta pyörittelin lantiota koko päivän jumppapallon päällä. Supistuksia yritettiin piiskata oksitosiinitipalla ja annostusta nostettiin pikkuhiljaa kovemmaksi ja kovemmaksi. Silti tuntui, ettei se edistänyt tilannetta lainkaan. Välillä kurkattiin kohdunsuun tilanne, joka ei edennyt mihinkään. Minulle alettiin väläytellä sektiota, jota en missään nimessä halunnut. Jatkoin pyörittelyä iltaan asti. Onneksi mies oli tukena koko ajan ja toi minulle nopeaa syötävää ja juotavaa. Kuuntelimme myös musiikkia kännykästä. Välillä mies myös hieroi voimakkaasti nyrkillä alaselkääni, kun tuntui että jostain syystä selkä "väsyi".

Jossain vaiheessa supistusten alkaessa tuntua voimakkaammin otettiin myös ilokaasu käyttöön. En huomannut sen vaikuttavan minuun millään tavalla. Hengitin kätilön ohjeiden mukaan, mutta kaasusta ei ollut mitään apua. Aloin olla todella kipeä. Tuli vuoronvaihto ja kätilö vaihtui lennosta. Uusi kätilö ihmetteli, miten en lainkaan hyödy ilokaasusta. Hän huomasi, etten ollut saanut lainkaan ilokaasua, vaan pelkkää happea. Hän käänsi oikean hanan auki ja johan alkoi tuntua hassulta. Muistan kun nauroin, että hassua kun sattuu ihan hirveästi ja silti vaan naurattaa. Onneksi pidin mielessä kavereiden varoitukset ilokaasusta; pidin huolta etten hengittänyt sitä liikaa. En halunnut olla liian pöllyssä ja tulla pahoinvoivaksi sen takia. Koen ilokaasusta olleen apua, kun sen vain hengitti oikeaan aikaan juuri hiukan ennen supistusta.

Kivut alkoivat kuitenkin lisääntyä ja supistukset tihenivät, niin ettei niissä ollut juurikaan taukoa. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli täysin auki. Minut ohjattiin puoli-istuvaan asentoon selälleni ja sanottiin, että saan alkaa ponnistaa kun siltä tuntuu. En tiedä vieläkään mitä ponnistustarve tarkoittaa. Tunsin itseni tosi tyhmäksi siinä tilanteessa. Niinpä ponnistelin aina kun tunsin supistuksen, mutta en kokenut sen hyödyttävän yhtään mitään. Minulla oli vuoteella todella epämukava olo ja olisin halunnut kääntyä etukumaraan asentoon polvilleni. Jouduin kuitenkin olemaan selälläni. Jossain vaiheessa minut ohjattiin ponnistamaan kyljelläni, mikä ei myöskään tuntunut hyvältä asennolta. Mies hieroi siinäkin alaselkääni, kun siihen sattui.

Vauvan sydänäänet alkoivat heiketä. Kuulin kun joku sanoi, että on 10 minuuttia aikaa saada vauva ulos. Pidin hetkisen silmiäni kiinni ponnistaessani ja kun avasin taas silmäni, sali tuntui olevan täynnä porukkaa. Oli kätilöitä, anestesialääkäri ja synnytyslääkäri. Taas puhuttiin hätäsektiosta, mutta synnytyslääkäri päätti kuitenkin kokeilla imukuppia minun luvallani. Tietysti annoin luvan, koska vauva piti saada nopeasti ulos. Miehen käsi tuntui turvalliselta omassani ja taisin puristaa siitä hetkiseksi verenkierron pysähdyksiin. Tuntui että repeän kappaleiksi kivusta ja sanoin, etten pysty tähän. Synnytyksen jälkeen tunsin itseni totaalisen epäonnistuneeksi. Onneksi vauva saatiin kuitenkin ajoissa ulos ja hän syntyi hyvissä voimissa klo 18.35 keskiviikkoiltana.

Positiivisia asioita:
+ Pärjäsin pitkään kotona tens-laitteen avulla ja se auttoi hyvin kipuun.
+ Epiduraalin laittaminen oli vaivaton ja kivuton toimenpide.
+ Ilokaasusta oli apua jonkin aikaa.
+ Pysyin rauhallisena synnytyksen aikana ja seurailin mitä milloinkin tapahtuu.
+ Voimme hyvin vauvan kanssa heti synnytyksen jälkeen.
+ En itse onneksi saanut synnytyksessä kuin pieniä nirhaumia, jotka eivät olleet juurikaan kipeitä.
+ Vauva oli vielä ihanampi kuin olin osannut etukäteen kuvitella ja seuraava yö menikin ihmetellessä uutta ihmistä.
+ Mies oli tukena koko synnytyksen ajan.

Negatiivisia asioita:
- Synnytyksen edistyminen pysähtyi epiduraalin laiton jälkeen.
- En saanut pitää enää omaa tens-laitetta.
- Omat supistukset laimenivat ja niitä piti piiskata keinotekoisella oksitosiinilla.
- Ilokaasuhana oli jäänyt vahingossa kiinni ja sain pelkkää happea.
- Olisin halunnut olla etukumarassa asennossa, mahdollisesti polvillani. Koin vuoteessa ponnistamisen hyvin epämukavaksi ja siinä asennossa minulle tuli pyörryttävä olo. Aivan samoin kuin raskausaikanakin.
- Koin epäonnistuneeni synnytyksessä.

Toiveita seuraavaan synnytykseen:
<3 Haluaisin käyttää tens-laitetta niin pitkään, kuin se tuntuu minusta hyvältä.
<3 Haluaisin tietoa siitä, miten latenssivaihetta voisi lyhentää tai miten sen aikana pystyisi lepäämään.
<3 Haluaisin mahdollisimman vähän lääkkeellistä apua, jos vain suinkin pärjään ilman.
<3 Toivon kätilön ohjaavan minua aktiivisesti ja antavan vinkkejä lääkkeettömään kivunlievitykseen ja eri asentojen kokeilemiseen.
<3 Toivon, ettei minun tarvitsisi ponnistaa vuoteessa selälläni tai kyljelläni.
<3 Yritän tuoda enemmän omia ajatuksiani ja toiveitani esille ja uskaltaudun kysymään myös niitä tyhmiä kysymyksiä.
<3 Yritän ottamaan aktiivisemman roolin sivustakatsojan roolin sijaan.

Joku juuri totesi minulle, että voiko synnytykseen edes varautua etukäteen. Kyllä voi ja mielestäni pitääkin. Olen menossa heinäkuun puolivälissä synnytyspelkopolille keskustelemaan kätilön kanssa edellisen synnytyksen herättämistä ajatuksista. Ajattelin poimia pääasioita tämän postauksen pohjalta keskusteluun mukaan. Olen myös jutellut ystävieni kanssa ja keskustellut asioista Facebook-ryhmissä. Huomenna olen menossa kirjastoon lainaamaan ystäväni suositteleman kirjan "Kun synnytys pelottaa". Myös tämän postauksen kirjoittaminen toimii hyvin ajatusten työstämisenä ja terapiana.




P.S. Lisäilen synnytyskertomukseen asioita sitä mukaa kun niitä muistuu mieleen. Siksi teksti elää vielä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

31. rv:n tuntemuksia. Synnytys lähestyy.

Vielä vähän aikaa sitten en halunnut ajatella tulevaa synnytystä lainkaan. En myöskään halunnut nähdä pieniä vauvoja tai miettiä, mitä tarvikkeita kotiin pitäisi hankkia. Yhtäkkiä ajatukset pyörivät miltei ainoastaan synnytyksessä ja vauvassa. En jaksa olla kiinnostunut kovinkaan paljoa ympäröivästä maailmasta samassa suhteessa kuin aiemmin. Tuntuu että olen pikkuhiljaa menossa oman kuplani sisään. Myös esikoinen on selvästi kauempana minusta ja enemmän kiinni isässään. Minua dissataan ihan kympillä. Odotettu reaktio.

Vauvalle on hankittu/hankinnassa tärkeimmät tavarat. Ruokakauppareissulla teki mieli jo alkaa vertailla eri vaippamerkkejä ja niiden ominaisuuksia. Sain vielä kuitenkin pidäteltyä itseäni. Kännykkään on ladattu ilmainen Preglife-sovellus, josta näkee tarkalleen eletyn raskausviikon ja missä vaiheessa vauvan kasvu milloinkin on. Plussaa on myös sovelluksessa oleva helppokäyttöinen supistuslaskuri.

Synnytystä varten olen kysellyt lainaan kaveriltani Elle Tens -laitteen. Suosittelen kokeilemaan sitä lämpimästi! Ajattelin hakea sen jo hyvissä ajoin, koska viimeksi pärjäsin sen avulla pitkän latenssivaiheen kotona. Olen myös alkanut suunnitella Spotifyhyn omaa synnytyslistaa. Kännykän varavirtalähde on jatkuvasti latingissa, koska kännykkäni akku on niin surkea ettei sillä muuten pystyisi kuuntelemaan yhtään mitään. Mies hankki minulle langattomat kuulokkeet, joilla voin kuunnella mitä vain ja milloin vain haluan.

Postiluukusta kolahti aika synnytyspelkopolille heinäkuuksi. En varsinaisesti koe pelkääväni synnytystä, mutta edellisestä synnytyksestä jäi paljon mietittävää ja keskeneräisiä asioita, jotka olisi hyvä saada käsiteltyä ennen uutta synnytystä. Ajattelin jossain vaiheessa jäsentää ajatuksiani blogipostauksen muodossa edellisestä synnytyksestä. Arkojen ei kannata pelästyä, koska mitään todella karmivaa ei ole tiedossa.



Rakastan Pertti Jarlan Fingerporia. Tämä löytyy myös meidän jääkaapin ovesta. :D

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Rakkauden kehittyminen omaan lapseen

Lueskelin Unelmalandia-blogin postausta rakkauden kehittymisestä omaan lapseen. Siinä kirjoittaja oli joutunut odottelemaan 8 kk todella syvän rakkauden kehittymistä omaan lapseen. Aihe on todella tärkeä, mutta tämä oli muistaakseni ensimmäinen lukemani kirjoitus siitä. Rakkaus vastasyntyneeseen ei ole itsestäänselvyys. Varmasti myös synnytyskokemuksella on suuri vaikutus rakkauden syntymiseen ja saako synnyttäjä tukea, onko hänellä itsellään turvallinen olo. Tunteet ovat todella monimutkaisia kemiallisia ja fysiologisia prosesseja, eikä ole yhtä oikeaa tapaa reagoida ja tuntea synnytyksen jälkeen.

Muistan varmasti lopun elämääni sen tunteen, kun tyttäreni syntyi ja hänet nostettiin rinnalleni. Hän tuntui todella lämpimältä ja märältä. Luulin vastasyntyneiden pitävän silmiä kiinni, mutta tyttären suuret mustikansiniset silmät tähyilivät uteliaina minua ja isäänsä. Toisaalta minulla oli sekasortoinen olo, mieli oli yhtä myllerrystä ja tunsin hieman kuin olisin katsellut tilannetta jonkun ulkopuolisen silmin. En oikein tiedä mitä tunsin, muuta kuin ihmetystä ja epäuskoa. Tässä on se lapsi, joka on kasvanut minun sisälläni. Ihmetystä ja epäuskoa siitä, että olen hänen äitinsä. Ja hän on meidän lapsemme. Muistan, miten esittelin hänelle itseni. "Moi, mä oon sun äiti."

Olin ennen synnytystä ollut huolissani, että mitäpä jos en rakastakaan lasta. Jos huomaankin etten välitä lapsesta. Tyttären synnyttyä en minäkään tuntenut heti suurta rakkautta. Oikea sana voisi olla ehkä huolehtiminen ja kiintymys. Enemmänkin ihmettelin häntä ja tutustuin häneen kaikessa rauhassa. Kotiin tultuamme alussa oli sellainen olo, kuin joku vieras olisi tullut kylään. Koti oli koti, mutta tuntui jotenkin erilaiselta. Meni vähän aikaa, että äidin rooli löytyi.

Rakkaus hiipi huomaamatta mukaan kuvioihin. En lainkaan osaa sanoa, missä vaiheessa voin sanoa alkaneeni todella rakastaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että tunnen valtavan suurta suojelunhalua ja suurinta rakkautta, mitä olen koskaan ketään kohtaan tuntenut. Tunne on vain kasvanut ja syventynyt reilun viiden vuoden aikana.


"Äiti, keräsin sinulle kukkia. Eikö olekin kauniita?"


Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin. Se saa minut onnelliseksi. Kun lapseni katsoo minua hellästi, kiertää pienet kätensä kaulaani ja painaa pehmeän poskensa toviksi omaani vasten, sanoja ei tarvita. Siinä hetkessä on kaikki.