Lapsettomasta vanhemmaksi

Odotimme esikoisemme syntymää neljä pitkää vuotta. Sinä aikana tunteet lapsen saamisesta vaihtelivat toiveikkuuden ja epätoivon välillä. Ympärillä ystävät ja tuttavat saivat lapsia yksi toisensa jälkeen. Tuntui todella epäreilulta, että meille ei vain kuulunut lasta. Sitten ne, jotka eivät edes halunneet lasta, tulivat vahingoksi raskaaksi ja ihmettelivät mitä tekisivät asialle. Eräs pariskunta puhui, kuinka he laittoivat taas lapsen tilaukseen ja kuukauden kuluttua he odottivatkin toista lastaan. Joillekin raskaaksi tuleminen on niin helppoa, ettei heidän tarvitse kuin vilkaista mieheen päin niin plussaa pukkaa (kuten eräs ystäväni manasi itsestään).

Joulukuussa -2016. Pahoittelen käsien tärinästä johtuvaa epätarkkuutta. ;)

Ensimmäisinä vuosina jouduimme vastailemaan lukemattomia kertoja ihmisten uteluihin, miksemme ole vielä hankkineet lasta. Kuuntelimme kommentteja, ettemme kohta enää saa lasta jos emme nyt hanki niitä. Vatsani kokoa ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei se ala jo pyöristyä. Ihmiset osaavat olla uskomattoman julmia. He eivät tiedä, kuinka monta kertaa itkin ilkeitä kommentteja ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi naisena. Tarve saada oma lapsi oli kova. Biologinen kelloni sanoi, että nyt jos koskaan on tapahduttava. Lopulta kun kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen jouduimme pettymään, päätimme lopelta lopettaa yrittämisen. Puhuimme, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, mutta jos meille ei tule lasta niin se tarkoittaa muiden ovien ja mahdollisuuksien aukaisemista. Olin juuri tottunut tähän ajatukseen ja alkanut iloita elämästä vaikkakin lapsettomana. Sitten elämä heitti taas kaiken mullin mallin.

Olin ihmetellyt kummallista vatsakipuani jo muutaman viikon. Se oli häiritsevää kipua ja jomotusta. Erityisesti yövuorossa se kiusasi minua, ja muistan puhuneeni siitä huolissani työkaverilleni. Hän kehoitti minua menemään viimein lääkäriin, koska kipu vain voimistui pikkuhiljaa. Varasin ajan lääkäriin ja muistan kun edellisen yön valvoin ja itkeskelinkin vähän. Olin juuri hoitanut töissä terminaalivaiheen nuorta perheellistä syöpäpotilasta. Olin aivan vakuuttunut, että minulla on vatsasyöpä. Olin väsynyt, minulla oli kummallista vatsakipua ja ruokahaluni oli tiessään.

Oli valtava shokki, kun lääkäri sanoi tutkittuaan minut ja tarkasteltuaan labravastauksiani, että sinähän olet raskaana! Muistan miten purskahdin ensin nauruun ja sitten itkuun. Tunnemyrsky oli aivan valtava. Soitin miehelleni töihin ja kerroin uskomattomat uutiset. Mies oli auton ratissa ja vähällä ajaa ojaan. Hänkin oli aivan shokissa ja kysyi, pitäisikö minun kysyä vielä toisen lääkärin mielipide! Olemme nauraneet reaktioitamme monta kertaa kun olemme muistelleet koko uskomatonta tilannetta. Koko raskautta varjosti pelko, että jotain menee pieleen. Ajattelin, että jo pelkkä raskaus on ihme. Olisi ihme, jos lapsi syntyisi terveenä ja ongelmitta.

Nyt tuo lapsi on 5-vuotias silmäterämme. Hän on meille rakkainta maailmassa. Edelleen joka päivä pidän hänen olemassaoloaan maailman suurimpana ihmeenä. Autoa ajaessani saatan välillä vilkaista takapenkille ja ajatella, että voiko olla totta että MINUN TYTTÄRENI istuu tuolla takapenkillä ja että OLEN ÄITI.

Lasta ei voi tilata. Lasta ei tehdä.

Lapsi saadaan lahjana.

Jokainen lapsi on ihme.

Lapsi ei ole itsestäänselvyys.