Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota.

"Sitten kun minä olen aikuinen, niin ettehän te vain jätä minua?" kuului eräänä iltana itkunsekainen kysymys auton takapenkiltä, kun olin viemässä Tirppanaa hoitoon.

Aina täynnä elämää.

- Emme tietenkään jätä, lupasin liikuttuneena kysymyksestä. Saat aina tulla kotiin meidän luokse, yöllä tai päivällä. Olet aina meidän tyttömme, vaikka olisit kuinka vanha.

"Saanko tulla sittenkin, vaikka te olisitte jo vanhoja ja sairaita?"
- Totta kai saat. Sinulle on aina ovi auki.
"Paitsi ehkä silloin, jos teillä on oksennustauti."
- Niin, silloin voidaan ehkä sopia treffit vaikka seuraavalle viikolle.

"Voin tuoda tuomisiksi vaikka keksejä. Ja voidaan juoda kahvia. Mutta mistä tiedän, mitä kahvia pitää ostaa? Kun en osaa lukea."
- Ei hätää, kyllä sinä siihen mennessä opit lukemaan. Ja eiköhän meillä aina ole sen verran kahvia kaapissa, että saadaan kahvit keitettyä.

"Mistä tiedän moneltako pitää tulla, kun minulla ei ole vielä kelloa?
- Voidaan sopia se sitten. Ja kyllä sinä osaat silloin jo kellon. Voidaan yhdessä opetella.

Lapsi pohtii hiljaa ja näyttää lopulta huojentuneelta.
"Äiti, sinä olet rakas. Ja isi on rakas. Minä rakastan teitä tosi tosi paljon."
- Niin sinäkin olet rakas meille. Aina.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota.

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. <3