sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Odottava äiti vs. sairaanhoitaja

Sairaanhoitajan työ ja vauvan odotus ovat kaksi hyvin erilaista roolia. Työni on fyysistä, mutta äitiysloma alkaa samoin kuin useimmilla muillakin äideillä – kuukautta ennen laskettua aikaa. Työn luonne aiheuttaa joskus pieniä haasteita.




Voin pahoin sellaisista asioista, joista en yleensä saa mitään reaktiota. Eräänä päivänä olin assisteeraamassa lääkäriä, joka ompeli haavaa. Katselin, miten hän venytti haavan reunoja ja jukersi neulaa läpi potilaan paksusta nahkasta. Yritin hengitellä ja vaihdella painoa jalalta toiselle, mutta jouduin lopulta lähtemään pois ja pyytämään toisen hoitajan tuuraamaan. Teki todella pahaa. Pahoinvointia aiheuttaa myös hajuille herkistyminen. Nenämahaletkueritteen tyhjentäminen, ulosteen siivoaminen vaipasta tai oksennuksen siivoaminen alkaa yököttää, vaikka miten yrittäisi säilyttää pokerinaaman. Hajut tuntuvat jäävän nenään pitkäksi aikaa jälkeenpäin.

Kumartelu ja kyykistely ison mahan kanssa on haasteellista ja saa aikaan supisteluja. Pienessä potilas-wc:ssä potilaan pukeminen vaatii sen, että menen kyykkyyn ja ponnistelen saadakseni sukat, housut ja kengät potilaan jäykkiin jalkoihin. Ylösnoustessa sattuu kylkiin ja nivusiin, kun liitoskivut ovat tulleet jo osaksi arkipäivää. Kansliassa ei voi enää kuvitellakaan istuvansa satulatuolilla. Siitä ei meinaa päästä ylös kivun takia. Potilaiden kuljettaminen sängyllä tutkimuksiin ja toimenpiteisiin kuormittaa todella paljon. Siksi nykyisin pyydänkin kollegaa avuksi aina mahdollisuuksien mukaan. Pinnistely saa supistuksia aikaan. Samoin kiire ja pitkien käytävien käveleminen edestakaisin saa vatsan kovettumaan kivikovaksi palloksi ja tuntumaan todella epämiellyttävälle. Silloin yritän rauhoittaa tilanteen, istahtaa hetkeksi alas ja hieroa vatsaani. Se rentouttaa ja ainakin tähän asti on saanut supistukset rauhoittumaan.

Alaselkäkipu on pikkuhiljaa alkanut vaivata, kun kehon painopiste on siirtynyt eteen. Pyrin huomioimaan selkäni mahdollisimman ergonomisilla työskentelyasennoilla, mutta herkästi kiireessä tulee ajateltua että ”teen vain nopeasti tämän näin”. Virhe. Ei tarvitse kuin tulla yksi pieni väärä liike, kun selkä menee rikki. Raskaiden potilaiden siirtäminen vuoteessa nostolakanalla kuormittaa selkää.

Joskus pelkään töissä vauvan puolesta. Varjelen vatsaani, etten saisi siihen iskuja tai potkuja potilailta. Röntgenissä varmistelen moneen kertaan, että olenhan varmasti turvassa säteiltä seinän takana. Näen uhkia sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole.

Hengästyn huomattavasti normaalia herkemmin. Potilaita ohjatessani välillä hävettää, kun kuulostan harjoittelevalta maratoonarilta. 4. kuulla vaiva oli ehkä pahimmillaan. Pelkkä puhuminen hengästytti.

Iltavuoroissa oleminen on todella työlästä, koska simahdan totaalisesti jo klo 19-20 paikkeilla. Tulee sellainen olo, kuin päähäni vedettäisiin huppu. Väsymys iskee kuin lekalla päähän. Iltavuoro päättyy klo 21.45, joten pääsen nukkumaan noin klo 23 kotimatkan, iltapalan ja iltapesujen jälkeen. Nukkuminen on pätkittäistä ja heräilen useita kertoja yössä lonkkakipuihin ja kyljen kääntöön. Vauvakin tykkää jumpata pitkin yötä. Enpä toisaalta tiedä, olenko sen virkeämpi aamuvuoroissakaan. Klo 7 on oltava työmaalla, oli sitten nukkunut hyvin tai huonosti. Onneksi lääkärintodistuksella minun ei tarvitse enää tehdä raskauden aikana yövuoroja.

Tunteet menevät laidasta laitaan. Potilaiden elämänkohtalot alkavat herkemmin itkettää ja jään välillä pohtimaan niitä vielä kotonakin. On vaikeampaa säilyttää oma ammatillisuus ja hoitajan rooli. Jotenkin asiat menevät herkemmin ihon alle ja myös reagoin vahvemmin konflikteihin.

Omaa esikoista on joskus niin kova ikävä työvuoron aikana, että tekisi mieli soittaa päiväkotiin tai miehelle ihan vain kuullakseen lapsen ääntä. Iltavuoron jälkeen täytyy käydä katsomassa nukkuvaa esikoista ja kuunnella hetki hänen tuhinaansa. Sitten on hyvä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Vaikea suhteeni ötököihin

Tulin juuri iltavuorosta väsyneenä kotiin ja päätin nostaa jalat ylös sohvalle ja nautiskella kupposen Clipperin piparminttuteetä. Aikeeni päättyi siihen, kun ONNEKSI huomasin keskellä olohuoneen lattiaa suunnattoman ison ja karvaisen hämähäkin. Puristin suuni tiukaksi viivaksi, kiidätin teen takaisin keittiöön ja etsin suurimman lasin jonka kaapista löysin. Kippasin sen äkkiä hämpyn päälle ja ujutin lehden lasin suuta vasten. Samaan aikaan paniikki velloi vatsassani ja teki mieli huutaa. Kipaisin hämppy lasissa kiireesti rappusille ja lennätin sen vauhdikkaassa kaaressa hiekalle. Tarkistin vielä ainakin viisi kertaa, ettei se varmasti jäänyt killumaan lasin tai lehden reunaan. Puistatti. Sitten tulin polleana takaisin sisälle ja rehvastelin miehelle, miten olin vienyt hämpyn pihalle. Kirjoitin siitä vielä ylpeänä päivityksen Facebookiin. Harmitti, ettei tytär ollut näkemässä.


Kyseinen yksilö ei ollut olohuoneessamme.
Valitettavasti tilanteen tuoksinassa en ehtinyt nappaamaan siitä todistusaineistoa.
Yhtä ilkeän näköinen se kuitenkin oli.
Kuva Pixabaysta.

Edellisessä elämässä olisin joko alkanut kirkua, juossut karkuun, hakenut Tekniikan Maailman tai imurin. Koin kuitenkin herätyksen, kun eräs kaverini jakoi somessa päivityksen jonka mukaan hämähäkin imurointi on sen kiduttamista. Imuri kiskoo sen jalat irti ja aiheuttaa erittäin tuskallisen kuoleman. Aloin pohdiskella hämähäkin elämän lopettamista eettisestä näkökulmasta ja tajusin kauhukseni, että olen tehnyt elämäni aikana lukuisia murhia osaamatta edes katua tekojani. Sen jälkeen en ole enää tappanut yhtään hämähäkkiä, vaan olen kiikuttanut ne ulos.

Olen lapsesta asti pelännyt hämähäkkejä, mutta myös muita isoja ötököitä. Muistan miten lentävä sittipörriäinen jahtasi minua takaa, kun olin hakemassa postia. Vaikka miten mutkittelin, se tuntui vain seuraavan perässä. Muistan, miten kerran tunsin jonkun katsovan minua. Kun käänsin päätäni, huomasin että olkapäälläni istui sarvijaakko. Aloin huutaa paniikissa ja yritin ravistaa sitä pois, mutta se istui kuin tauti minussa kiinni. Vieläkin menee kylmiä väreitä sitä ajatellessa.

Lapsen syntymän myötä olen myös alkanut pohtia käyttäytymismallejani lapsen näkökulmasta. Perin ötökkökammon mummiltani, mutta en halua siirtää sitä edelleen lapselleni. Olen joutunut todella työstämään pelkoani. Kerran olin siivoamassa eteistä, kun huomasin seinällä suunnattoman ison, kirkkaanvihreän hämähäkin. Kutsuin tyttären katsomaan, otin jonkinlaisen kepin ja houkuttelin hämpyn sille. Yritin näyttää tyttäreni silmissä rohkealta ja ehdin ajatella, että wau, olenpa cool. En ikinä unohda ihailevaa katsetta tyttäreni kasvoilla, kun hän katsoi minua. Tunsin pienen hetken olevani maailman siistein äiti. Avasin ulko-oven ja olin aikeissa laskea otuksen hellästi pihalle, kun se mokoma lähtikin tulemaan hirvittävää vauhtia kohti kättäni! Kiljaisin niin kovaa kuin ääntä lähti ja keppi lensi kädestäni pihalle. Tytär repesi räkäiseen nauruun ja huusi: "Äiti, sinä pelkäsit!" Se siitä ihailusta.

Työstettävää siis riittää. Ehkei olekaan niin paha asia, että lapsi näkee vanhemman pelkäävän jotain asiaa. Pelko on inhimillistä. Tärkein opetus on se, ettei anna pelon lamauttaa. Saa tuntea pelkoa, kunhan ei anna sen rajoittaa elämäänsä.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Apua, jo rv 23!

Toisen lapsen odottaminen eroaa näköjään esikoisen odottamisesta todella paljon. Esikoisen odotus kului todella hitaasti ja jotenkin oli aikaa ihmetellä ja kuulostella sekasortoisia ajatuksia ja tuntemuksia. Nyt aika menee yhdellä rytinällä eteenpäin ja tajusin juuri, että kohta alkaa jo viimeinen kolmannes!



Seepramasu rv 23.


Esikoisen aikana halusin alkaa hankkimaan vauvatarvikkeita hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta pidättelin itseäni etten joutuisi pettymään, jos kaikki ei sujukaan hyvin. Tällä kertaa huomaan olevani vastahankainen eri hankintojen suhteen. Olen onneksi saanut vauvanvaatteita ystäviltäni ihan riittävästi. Turvakaukalo ja sitteri on myös jo hankittu kavereilta, mutta se suurin ostos eli vaunut on vielä tekemättä. Kauhistuin uusien vaunujen hintoja (~1000 €!) niin paljon, että se vei pitkäksi aikaa suurimmat ostohalut. Aion jatkossa silmäillä hyväkuntoisia vaunuja myös kirppareilta. Tällä kertaa minulla on tiukemmat kriteerit vaunujen suhteen, mutta onneksi etsimiseen on vielä reilusti aikaa.

Olo on muuten ollut melko tasainen koko raskauden ajan. Vauva tuntuu olevan samanlainen tänttähäärä kuin isosiskonsa; jo tässä vaiheessa hän jumppailee kovasti ja iskee niin napakoita potkuja, että ne näkyvät jo päälle päin. Ja voin kertoa, että ne myös tuntuvat. Paras aika jumppailulle on iltaisin, kun rauhoitun paikoilleni.

Levottomat jalat ovat alkaneet vaivata taas. Olen myös alkanut valvomaan joka yö 2-4 tuntia keskellä yötä. Iltaisin simahdan jo klo 20 ja herään heti puolenyön jälkeen. Olen silloinkin todella väsynyt, mutta en vain saa millään unen päästä kiinni. Viime yönä lueskelin kirjaa, söin pientä yöpalaa, kävelin ympäri taloa, katselin nukkuvaa esikoista ja pötköttelin sohvalla mietiskellen niitä näitä. 

Oikean nukkumisasennon löytäminen on jo haasteellista. Liitoskipujen takia herään jokaiseen kyljenkääntöön. Jos olen pitkään toisella kyljellä, lonkkaa alkaa särkeä. Selälläni en pysty olemaan, koska vauva painaa suuria suonia ja alan voida todella huonosti. Huomasin sen myös tänään käydessäni kampaajalla. Varoitin jo etukäteen kampaajaa, että saatan alkaa voida huonosti pesutuolissa. Onneksi sain siinä suhteellisen pystyn asennon, mutta silti jouduin loppuajan hengittelemään tehostetusti että pysyn tolkuissani. Mukillinen kylmää vettä ja jaloittelu onneksi auttoi.

Tänään minulla on siitä harvinainen päivä, että saan viettää koko päivän ihan omassa rauhassani. Kävin kampaajalla, nautiskelin herkkumunkin kahvin kanssa ja kirjoitin rauhassa blogia. Kerrankin saan kuunnella Spotifysta juuri sitä musiikkia, mitä itse haluan. Tänään soivat Kill Bill 1 & 2 soundtrackit. Ajattelin käydä vielä rauhallisella kävelylenkillä kauniissa auringonpaisteessa. Sen sijaan taivas repesi heti kotiintuloni jälkeen ja ulkona tulee vaakatasossa kaikkea mahdollista veden ja rakeiden väliltä. Hemmottelen siis itseäni ja otan päikkärit.

Kauniita unia ja ihanaa maanantaita! :)

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Vuorotyöläisperheen yhteinen aika - mitä se on?

Meidän perheessämme molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä. Pyrimme tekemään vuoroviikoin aamupainotteista ja vuoroviikoin ilta/yöpainotteista listaa, jolloin lapsen hoitoajat pysyvät lyhyempinä ja hoitopäivät vähäisempinä. Lapsella on keskimäärin kolme hoitopäivää per viikko. Olemme tehneet tällaisia työvuoroja omasta toiveestamme lapsen syntymän jälkeen, kun menin takaisin töihin vanhempainvapaan jälkeen. Ajatus tämän taustalla on se, ettei lapsen tarvitsisi kärsiä vanhempien vuorotyön takia ylipitkillä hoitopäivillä.


Tämän sotkuisen pöydän ääressä on vietetty koko perheen laatuaikaa.
Kuvan otti esikoinen. :)


Käytännössä vuorottelu miehen kanssa lapsen hoidossa tarkoittaa sitä, että olemme harvoin yhtaikaa kotona. Tai jos olemme, niin näemme toisemme lähinnä nukkumassa. Aiemmassa työpaikassani ollessani lähtiessäni yövuorosta viestittelimme toisillemme, missä kohdin olemme suunnilleen ajamassa motarilla ja kohdatessamme vilkutimme toisillemme. On sanomattakin selvää, että ainakaan toisen naamaan ei ehdi kyllästyä.

Voisi ehkä olla helpompaa yhdistää perhe ja työ, jos edes toinen meistä tekisi säännöllistä toimistotyöaikaa esim. klo 8-16. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole realistinen ajatus, koska alallamme on todella huonosti tarjolla pelkkiä päivävuoroja. Jos haluaisimme tehdä pelkkää päivävuoroa, täytyisi miettiä totaalista alanvaihtoa. Välillä ottaa tosissaan päähän, kun jotkut kuvittelevat että voimme vain omasta halustamme vaihtaa tekemään päivävuoroja. Kunpa se olisikin niin yksinkertaista. Olen myös joutunut selittelemään ulkopuolisille, miksi teemme vuorotyötä. Olen välillä tuntenut perheeni kummajaiseksi sen takia. Ja silti noin 25 % suomalaisista tekee vuorotyötä tai epäsäännöllistä työaikaa, ja luvun arvioidaan kasvavan tulevaisuudessa (Duodecim: Terveysportti).

Meidän perheessämme on todella harvinaista luksusta, että koko perhe olisi samaan aikaan ruokapöydän ääressä mihinkään aikaan päivästä. Eilen oli vieläkin harvinaisempi koko perheen yhteinen vapaapäivä. Ensin hieman hymähtelin miehen idealle perheen laatuajasta yhdessä: menimme yhdessä Motonettiin, sieltä ruokaostoksille Prismaan ja pizzerian kautta kotiin. Menomatkalla mies opetti minua ajamaan automaattivaihteisella autolla (ensimmäistä kertaa elämässäni!).

Myöhemmin illalla pohdiskelin asiaa ja tajusin, että on myös perheitä joissa ei tehdä yksinkertaisesti yhtään mitään yhdessä. Ei vaikka olisi yhteistä aikaa. Saan olla kiitollinen yhteisestä ajastamme. Myös lapselle on tärkeä nähdä, että koko perhe tekee asioita yhdessä. On loppupelissä aivan sama, mitä teemme. On se sitten ruokakaupassa käyminen, pihan haravointi tai polttopuiden tekeminen.



Mitä teidän perheenne tekee yhteisellä vapaalla?

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Sinä olet minun siskoni

"Sinä olet minun siskoni
En tahdo että kilpailumme jatkuu
Sydämeni murtuu
Sinä olet minun siskoni
En tahdo että erkanemme koskaan
Tule mua vastaan
Oi siskoni mun."


Näin laulavat Laura Närhi ja Erin laulussa Siskoni. Biisi on minulle tärkeä, koska olen laulanut sitä oman siskoni kanssa monta kertaa. Sanat voisivat olla meidän kirjoittamiamme teini-iän myllerryksessä. Välillämme oli kilpailua, kateutta, epäluuloa, välillä jopa katkeruutta ja vihaa.


Epäilen, ettei sisareni arvostaisi jos olisin laittanut tähän hänen kuvansa pomppimassa trampalla. ;)
Tyydytään siis kuvaan ruususta siskoni kukkapenkissä.

Teini-ikäisenä olin sitä mieltä, että siskoni oli maailman ärsyttävin ihminen. Hän teki kaiken ihan väärin, puhui väärällä tavalla, näytti ärsyttävälle, puhui ärsyttävästi. Joinakin päivinä tuntui, että hän oli olemassa vain ärsyttääkseen minua. Tilanne helpotti oikeastaan vasta, kun muutimme pois kotoa ja olimme muutamia vuosia täysin eri ympyröissä.

Onneksi aikuistuttuamme löysimme toisemme uudelleen ja olemme nykyisin hyviä ystäviä. Voimme puhua toisillemme mistä vain. Emme tuomitse toisiamme, pyrimme aina näkemään toisissamme hyvää, kannamme toisiamme elämän karikoissa, olemme aina valmiina kuuntelemaan ja auttamaan. Olemme nähneet sen, että sisaruus ei ole kilpailu. Olemme molemmat yhtä tärkeitä ja arvokkaita juuri sellaisina ja juuri niin erilaisina kuin olemme. Meidän ei tarvitse enää yrittää kelvata kenellekään.

Veljien kanssa ei jostain syystä ollut samanlaista vastakkainasettelua kuin siskon kanssa. Isoveljelläni on maailman paras huumori. Hän heittelee hurttia juttua vakavalla naamalla pilke silmäkulmassa. Jutut jatkuvat aina siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Pikkuveljeäni en ole nähnyt aikoihin, mutta hän on usein ajatuksissani.

Suuri toiveeni on saada omat lapseni tuntemaan, että he ovat kallisarvoisia ja tasa-arvoisia. Jos vain jotenkin pystyisin välittämään heille, ettei kumpikaan ole arvokkaampi tai "parempi" kuin toinen. Sisaruksilla on luonnostaankin mustasukkaisuutta, joten vanhempien on typerää ruokkia sitä. Hyvä sisaruussuhde on parhaimmillaan koko elämän läpi kantava ystävyys.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Murehtiminen on taitolaji

"Mitä vanhempi lapsi, sitä suuremmat murheet."
Näin sanoi eräs tuttavani, kun kertoi miten poliisiauto oli tuonut kotiin heidän alaikäisen tyttärensä erään alkoholinhuuruisen yön jälkeen. Siinä oli ollut kasvamisen paikka niin tyttärellä kuin vanhemmillakin. Lapsi oli kasvanut isoksi yhdessä yössä.



Maailma on vaaroja täynnä. Joskus ne tuntuvat tulevan kotiportaille saakka.

Kävimme juuri mieheni kanssa rakenneultrassa. Siellä oli muuten kaikki loistavasti, mutta vauva on vähän pienikokoinen. Kätilö ei ollut kuitenkaan huolissaan, koska kokoarvio meni tarpeeksi lähelle laskettua aikaa. Silti takaraivossa nakertaa pieni pelko ja hieman murehdin, onko vauvalla varmasti kaikki hyvin. Etenkin kun oma paino ei ole vieläkään lähtenyt nousuun, vaikka ollaan jo reilusti yli puolessa välissä odotusta.

Esikoista odottaessa mielessä oli koko raskauden ajan pieni pelko, että saan keskenmenon. Tai että vauva kuolee kohtuun. Olimme odottaneet raskautta niin monta vuotta, että tuntui uskomattomalta että se menisi hyvin loppuun asti. Ympäristöstä tuntui tulvivan kertomuksia keskenmenoista ja kohtukuolemista. Ja entä vauvan synnyttyä kätkytkuoleman ja kaikkien mahdollisten vaarojen mahdollisuus? Entä jos taapero laittaa suuhunsa jonkin pikkuesineen tai putoaa jostain? Osaanko olla tarpeeksi hyvä äiti?

Esikoinen on menossa syksyllä eskariin. Koulubussiin meneminen vaarallisen tien varteen on haastavaa. Siinä tarvitaan aikuisen tukea. Mitä kaikkea lapsen pitää osata tehdä, että hän pärjää eskarissa? Yhtäkkiä häneltä odotetaan kaikenlaisia taitoja ja yksin pärjäämistä. Miten levottomuus voidaan ottaa huomioon eskarissa? Saako hän tarpeeksi tukea siellä? Leimataanko hänet levottomuuden perusteella "tuhmaksi lapseksi"? Ylikuormittuuko hän suuressa ryhmässä?

Lapsen odotuksen alettua maailma onkin yhtäkkiä vaarallinen paikka, joka on täynnä uhkia mahdollisuuksien sijaan. Mieli skannaa jatkuvasti ympäristöstä kaikenlaisia vaaroja ja negatiivisia asioita. Ja totta näköjään on, että uhkat kasvavat lapsen kasvaessa.

Onneksi olen vuosien saatossa oppinut paremmaksi murehtijaksi.

  • En märehdi asioita kaiken aikaa.
  • Yritän hyväksyä ne asiat, joille en itse mahda mitään.
  • Pohdin rakentavia ratkaisuja erilaisiin ongelmiin ja haasteisiin.
  • Siirrän murehtimisen joistakin asioista tulevaisuuteen, jos ne eivät ole tämän päivän asioita.
  • Pyydän ja etsin aktiivisesti apua sellaisiin asioihin, joihin omat kykyni eivät riitä.
  • Juttelen ystävieni kanssa murheistani ja vastavuoroisesti kuuntelen heidän murheitaan. Usein omat murheet saavat realistisemmat mittasuhteet ja huomaan monen huolen olleen jos ei täysin turha, niin ainakin todella pieni.
  • Kirjoitan. Joko itselleni tai sitten laajemmalle yleisölle. Huolen kirjoittaminen paperille tai koneelle saa sen pienenemään.
  • Olen jämäkämpi omissa mielipiteissäni ja osaan jättää muiden mielipiteet omaan arvoonsa. Vain omalla mielipiteelläni on loppupeleissä merkitystä ja sillä, että pystyn katsomaan itseäni peiliin. Arvostan itseäni ja ajatuksiani.


Mistä asioista sinä murehdit? Millainen murehtija olet?

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Äänestän tasa-arvoa - entä sinä?

www.kuntavaalit.fi


Nuorempana kävin äänestämässä vain siksi, että vanhemmat pakottivat. Sitten aloin pikkuhiljaa nähdä äänestämisen mahdollisuutena, enkä uhkana. Se ei ole välttämätön pakko vaan oikeus. Naisen asema ja äänioikeus ei ole itsestäänselvyys. Maailmassa on yhä edelleen maita, joissa naisilla ei ole äänioikeutta. Suomessa naisilla on ollut oikeus äänestää vuodesta 1906 lähtien. Äänestämällä osoitan kannattavani demokratiaa ja vastustavani diktatuureja. Äänestän tasa-arvon puolesta.

Äänestämällä osoitan tyytymättömyyteni tai tyytyväisyyteni nykyiseen tilanteeseen, mutta jättämällä äänestämättä kertoisin että voitte tehdä minulle ja perheelleni mitä vain, koska en välitä. Vaikka välillä tuntuu, ettei ole mitään väliä mitä äänestän tai ylipäätään äänestänkö, niin yksikin ääni voi muuttaa paljon. Ympäröivää maailmaamme voidaan muuttaa, mutta siihen tarvitaan meitä jokaista. Yhdessä voimme olla osa suurempaa muutosta.

Jos jännittää tai tuntuu tyhmältä mennä äänestämään yksin, niin nappaa kaveri tai joku läheinen mukaan ja menkää äänestyksen jälkeen käymään vaikka vaalikahvilla. Tehkää siitä perinne.

Huomenna 9.4.2017 on kuntavaalien virallinen vaalipäivä. Silloin voit käydä äänestämässä aiemmin postissa saamasi äänestyslipukkeen mukaisessa paikassa klo 9-20 välisenä aikana. Muista ottaa kuvallinen henkkari mukaan! Äänestystulosten pitäisi olla alustavasti valmiit klo 23 mennessä.

Ja eikun jännittämään tuloksia!



Etkö tiedä vielä ketä äänestäisit? Tässä pari vaalikonetta päätöksen tueksi:

Ylen vaalikone
Hesarin vaalikone
Iltasanomien vaalikone

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Imetys - helppoa ja luonnollista?

"Pistät vain tissin vauvan suuhun ja se alkaa imeä. Ei vois helpompaa ruokintatapaa olla!"


Oma pelastukseni: Ainu rintakumi.
Kuva lainattu: http://www.ainu.fi/tuote/ainu-medela-contact-rintakumit


Eihän se sitten ihan niin mennyt. Onneksi olin jo ennen esikoisen syntymää etsinyt netistä ja oppaista tietoa imetyksestä ja mahdollisista ongelmatilanteista. Opin tietämään, mikä on hampurilaisote (se, että lapsi avaa suunsa ammolleen ja ottaa rinnan suuhunsa kuin haukkaisi hampurilaista, jolloin hänellä on laaja imuote ja maito tulee rinnasta helpommin ja kivuttomammin). Luin tiheän imun kausista (joita vauvalle tulee tiettyinä aikoina, kun hän "tilaa lisää maitoa"). Luin monipuolisen ruokavalion, riittävän nesteyttämisen ja levollisen mielen vaikutuksesta maidon herumiseen. Luin ja kuulin kavereiltani, että runsaista yrityksistä huolimatta joskus maitoa ei vain heru ja se loppuu. Sille ei vain voi mitään. Yritin varautua henkisesti siihenkin jo ennalta. Opin myös sen, että ensimmäisinä päivinä ennen maidon nousemista rintoihin rinnat tuottavat kolostrumia, eräänlaisia tehotippoja vauvalle, "ternimaitoa". Ne ovat todella tärkeitä ja sisältävät kaikkea, mitä vauva ravinnokseen tarvitsee elämänsä alkumatkalla.

Esikoisen synnyttyä hänet annettiin rinnalleni ja sanottiin, että voit alkaa imettää kun tuntuu siltä. Minä kyllä tiesin hampurilaisotteesta, mutta en ollut varautunut siihen ettei vauva tiennytkään. Tytöllä oli todella suppea imuote, joka kuormitti nänniä niin että se meni jo sairaalassa haavoille. Ongelmia lisäsi entisestään todella matalat nännit, joista vauva ei meinannut saada otetta kovasta yrityksestään huolimatta. Minua yllätti imun voimakkuus. Tuntui, kuin jokin outo voima yrittäisi repiä rintaani irti. Rinnat olivat tietysti muutenkin erityisen herkät synnytyksen jälkeen, joten jopa paidan kosketus sattui. Imetyksestä tuli kivuliasta ja aloin pelkäämään sitä. Vauva roikkui tisseissä jatkuvasti ja vaikutti nälkäiseltä. Itkin ja imetin, kunnes lopulta sanoin hoitajalle ettei tästä tule mitään ja haluan lopettaa yrityksen tähän. Haaveeni vauvantuoksuisesta imetyksestä karisi siihen paikkaan.

Onneksi sairaalassa toimi imetystukihenkilö. Hän tuli kädestä pitäen (tai paremminkin rinnasta pitäen) opettamaan, kuinka minun pitäisi toimia. Näin myöhemmin ajateltuna toivon, että hän olisi tullut heti ohjaamaan minua, jolloin olisin ehkä voinut välttyä haavoilta ja epäonnistumisen tunteelta. Kävimme läpi oikean imuotteen ja miten voisin opettaa vauvaa sen saavuttamiseksi. Imetystukihenkilö kertoi, että aivan samoin kuin minäkin niin myös vauva vasta opettelee imetystä. Meidän piti löytää yhteinen sävel ja opettaa toinen toisiamme. Voitelin jokaisen imetyksen jälkeen rinnanpäät lanoliinilla, lampaanrasvalla, joka suojelee herkkää ihoa ja auttaa sitä kestämään imetyksen aiheuttaman rasituksen. Lanoliini on siitä hyvä tuote, ettei sitä tarvitse välillä pestä pois. Hyvin pieni määrä riittää. Toinen hyvä tuote oli rintakumi. Käytin sitä vain sen lyhyen aikaa, että haavat saivat parantua rauhassa. Rintakumissa on se riski, että vauva voi tottua siihen eikä enää hyväksy rintaa sellaisenaan. Ensimmäisenä viikkona kokeilin myös imukuppia, jolla houkuttelin nännin esiin paremman imuotteen saamiseksi.

Turhaan olin huolissani maidon riittävyydestä. Maito nousi rintoihin samalla hetkellä, kun tulimme sairaalasta ja pääsimme kotiovelle. Yhtäkkiä tunsin, miten paita kastui ja maitoa tuli aivan suihkuten. Aloin nukkua pyyhkeen päällä, kun huomasin että saatoin joskus herätä maitolätäköstä. Kyllä, käytin rintaliivinsuojia, mutta voin kertoa että niistä ei ole mihinkään kun maito alkaa herua. On kuin kaataisi maitotölkillisen rinnuksilleen. Niihin aikoihin huppari oli kovassa käytössä. Sillä sai kätkettyä märän paidan julkisella paikalla.

Pikkuhiljaa imetyksestä tuli helppo ja luonnollinen tapa ruokkia vauva. Tällä kertaa en lähde avautumaan siitä, onko vauvaa sopivaa imettää julkisella paikalla. Postaukseni voisi mennä muuten luisua useiden sivujen pituiseksi. Silloin kuin vauva vaatii ruokaa, on aivan sama oletko imettänyt hänet juuri ennen lähtöä rauhassa kotona. Parhaimmillaan olen imettänyt junassa, laivassa, ravintolassa, kahvilassa, vakuutuskonttorissa ja katsastusasemalla. Kiitos nykyisten imetyspaitojen, rinnasta näkyy vähemmän kuin kadunvarsien alusvaatemainoksissa. Kenelläkään ei siis pitäisi olla syytä paheksua.

Ymmärrän hyvin niitä äitejä, jotka eivät ole pystyneet syystä tai toisesta imettämään, tai joilla maito on loppunut kesken. Asioille ei aina vain mahda mitään, vaikka olisi miten hyvin varautunut. Jotkut tekevät päätöksen olla kokonaan imettämättä. Se on mielestäni jokaisen oma valinta. Jos en olisi saanut ensimmäisinä päivinä imetystukihenkilön apua, omakin vauvani olisi juonut korviketta. Sain imettää siihen asti, kun vauva oli 1 v 2 kk ikäinen. Siinä vaiheessa totesin, että vuorotyö ja imetys on turhan stressaava yhdistelmä meille. Oli aika lopettaa.

Suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä oman sairaalan imetyspoliklinikalle tai oman alueen imetystukihenkilöön. Netin kautta löytyy lisää hyvää tietoa ja yhteystiedot. Jos et jaksa lähteä kotoa, tarvittaessa joku voi tulla luoksesi tai voit keskustella asiasta puhelimitse tai chatissa. Pyydä rohkeasti apua! Et ole yksin.

Imetyksen tuki ry
Imetyksen tuki ry:n facebook-ryhmä (Kannattaa liittyä! Ryhmä on saanut kovasti kehuja ja kiitoksia kavereiltani.)
Bebesinfo