perjantai 14. huhtikuuta 2017

Murehtiminen on taitolaji

"Mitä vanhempi lapsi, sitä suuremmat murheet."
Näin sanoi eräs tuttavani, kun kertoi miten poliisiauto oli tuonut kotiin heidän alaikäisen tyttärensä erään alkoholinhuuruisen yön jälkeen. Siinä oli ollut kasvamisen paikka niin tyttärellä kuin vanhemmillakin. Lapsi oli kasvanut isoksi yhdessä yössä.



Maailma on vaaroja täynnä. Joskus ne tuntuvat tulevan kotiportaille saakka.

Kävimme juuri mieheni kanssa rakenneultrassa. Siellä oli muuten kaikki loistavasti, mutta vauva on vähän pienikokoinen. Kätilö ei ollut kuitenkaan huolissaan, koska kokoarvio meni tarpeeksi lähelle laskettua aikaa. Silti takaraivossa nakertaa pieni pelko ja hieman murehdin, onko vauvalla varmasti kaikki hyvin. Etenkin kun oma paino ei ole vieläkään lähtenyt nousuun, vaikka ollaan jo reilusti yli puolessa välissä odotusta.

Esikoista odottaessa mielessä oli koko raskauden ajan pieni pelko, että saan keskenmenon. Tai että vauva kuolee kohtuun. Olimme odottaneet raskautta niin monta vuotta, että tuntui uskomattomalta että se menisi hyvin loppuun asti. Ympäristöstä tuntui tulvivan kertomuksia keskenmenoista ja kohtukuolemista. Ja entä vauvan synnyttyä kätkytkuoleman ja kaikkien mahdollisten vaarojen mahdollisuus? Entä jos taapero laittaa suuhunsa jonkin pikkuesineen tai putoaa jostain? Osaanko olla tarpeeksi hyvä äiti?

Esikoinen on menossa syksyllä eskariin. Koulubussiin meneminen vaarallisen tien varteen on haastavaa. Siinä tarvitaan aikuisen tukea. Mitä kaikkea lapsen pitää osata tehdä, että hän pärjää eskarissa? Yhtäkkiä häneltä odotetaan kaikenlaisia taitoja ja yksin pärjäämistä. Miten levottomuus voidaan ottaa huomioon eskarissa? Saako hän tarpeeksi tukea siellä? Leimataanko hänet levottomuuden perusteella "tuhmaksi lapseksi"? Ylikuormittuuko hän suuressa ryhmässä?

Lapsen odotuksen alettua maailma onkin yhtäkkiä vaarallinen paikka, joka on täynnä uhkia mahdollisuuksien sijaan. Mieli skannaa jatkuvasti ympäristöstä kaikenlaisia vaaroja ja negatiivisia asioita. Ja totta näköjään on, että uhkat kasvavat lapsen kasvaessa.

Onneksi olen vuosien saatossa oppinut paremmaksi murehtijaksi.

  • En märehdi asioita kaiken aikaa.
  • Yritän hyväksyä ne asiat, joille en itse mahda mitään.
  • Pohdin rakentavia ratkaisuja erilaisiin ongelmiin ja haasteisiin.
  • Siirrän murehtimisen joistakin asioista tulevaisuuteen, jos ne eivät ole tämän päivän asioita.
  • Pyydän ja etsin aktiivisesti apua sellaisiin asioihin, joihin omat kykyni eivät riitä.
  • Juttelen ystävieni kanssa murheistani ja vastavuoroisesti kuuntelen heidän murheitaan. Usein omat murheet saavat realistisemmat mittasuhteet ja huomaan monen huolen olleen jos ei täysin turha, niin ainakin todella pieni.
  • Kirjoitan. Joko itselleni tai sitten laajemmalle yleisölle. Huolen kirjoittaminen paperille tai koneelle saa sen pienenemään.
  • Olen jämäkämpi omissa mielipiteissäni ja osaan jättää muiden mielipiteet omaan arvoonsa. Vain omalla mielipiteelläni on loppupeleissä merkitystä ja sillä, että pystyn katsomaan itseäni peiliin. Arvostan itseäni ja ajatuksiani.


Mistä asioista sinä murehdit? Millainen murehtija olet?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti