Odottava äiti vs. sairaanhoitaja

Sairaanhoitajan työ ja vauvan odotus ovat kaksi hyvin erilaista roolia. Työni on fyysistä, mutta äitiysloma alkaa samoin kuin useimmilla muillakin äideillä – kuukautta ennen laskettua aikaa. Työn luonne aiheuttaa joskus pieniä haasteita.

Voin pahoin sellaisista asioista, joista en yleensä saa mitään reaktiota. Eräänä päivänä olin assisteeraamassa lääkäriä, joka ompeli haavaa. Katselin, miten hän venytti haavan reunoja ja jukersi neulaa läpi potilaan paksusta nahkasta. Yritin hengitellä ja vaihdella painoa jalalta toiselle, mutta jouduin lopulta lähtemään pois ja pyytämään toisen hoitajan tuuraamaan. Teki todella pahaa. Pahoinvointia aiheuttaa myös hajuille herkistyminen. Nenämahaletkueritteen tyhjentäminen, ulosteen siivoaminen vaipasta tai oksennuksen siivoaminen alkaa yököttää, vaikka miten yrittäisi säilyttää pokerinaaman. Hajut tuntuvat jäävän nenään pitkäksi aikaa jälkeenpäin.

Kumartelu ja kyykistely ison mahan kanssa on haasteellista ja saa aikaan supisteluja. Pienessä potilas-wc:ssä potilaan pukeminen vaatii sen, että menen kyykkyyn ja ponnistelen saadakseni sukat, housut ja kengät potilaan jäykkiin jalkoihin. Ylösnoustessa sattuu kylkiin ja nivusiin, kun liitoskivut ovat tulleet jo osaksi arkipäivää. Kansliassa ei voi enää kuvitellakaan istuvansa satulatuolilla. Siitä ei meinaa päästä ylös kivun takia. Potilaiden kuljettaminen sängyllä tutkimuksiin ja toimenpiteisiin kuormittaa todella paljon. Siksi nykyisin pyydänkin kollegaa avuksi aina mahdollisuuksien mukaan. Pinnistely saa supistuksia aikaan. Samoin kiire ja pitkien käytävien käveleminen edestakaisin saa vatsan kovettumaan kivikovaksi palloksi ja tuntumaan todella epämiellyttävälle. Silloin yritän rauhoittaa tilanteen, istahtaa hetkeksi alas ja hieroa vatsaani. Se rentouttaa ja ainakin tähän asti on saanut supistukset rauhoittumaan.

Alaselkäkipu on pikkuhiljaa alkanut vaivata, kun kehon painopiste on siirtynyt eteen. Pyrin huomioimaan selkäni mahdollisimman ergonomisilla työskentelyasennoilla, mutta herkästi kiireessä tulee ajateltua että ”teen vain nopeasti tämän näin”. Virhe. Ei tarvitse kuin tulla yksi pieni väärä liike, kun selkä menee rikki. Raskaiden potilaiden siirtäminen vuoteessa nostolakanalla kuormittaa selkää.

Joskus pelkään töissä vauvan puolesta. Varjelen vatsaani, etten saisi siihen iskuja tai potkuja potilailta. Röntgenissä varmistelen moneen kertaan, että olenhan varmasti turvassa säteiltä seinän takana. Näen uhkia sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole.

Hengästyn huomattavasti normaalia herkemmin. Potilaita ohjatessani välillä hävettää, kun kuulostan harjoittelevalta maratoonarilta. 4. kuulla vaiva oli ehkä pahimmillaan. Pelkkä puhuminen hengästytti.

Iltavuoroissa oleminen on todella työlästä, koska simahdan totaalisesti jo klo 19-20 paikkeilla. Tulee sellainen olo, kuin päähäni vedettäisiin huppu. Väsymys iskee kuin lekalla päähän. Iltavuoro päättyy klo 21.45, joten pääsen nukkumaan noin klo 23 kotimatkan, iltapalan ja iltapesujen jälkeen. Nukkuminen on pätkittäistä ja heräilen useita kertoja yössä lonkkakipuihin ja kyljen kääntöön. Vauvakin tykkää jumpata pitkin yötä. Enpä toisaalta tiedä, olenko sen virkeämpi aamuvuoroissakaan. Klo 7 on oltava työmaalla, oli sitten nukkunut hyvin tai huonosti. Onneksi lääkärintodistuksella minun ei tarvitse enää tehdä raskauden aikana yövuoroja.

Tunteet menevät laidasta laitaan. Potilaiden elämänkohtalot alkavat herkemmin itkettää ja jään välillä pohtimaan niitä vielä kotonakin. On vaikeampaa säilyttää oma ammatillisuus ja hoitajan rooli. Jotenkin asiat menevät herkemmin ihon alle ja myös reagoin vahvemmin konflikteihin.

Omaa esikoista on joskus niin kova ikävä työvuoron aikana, että tekisi mieli soittaa päiväkotiin tai miehelle ihan vain kuullakseen lapsen ääntä. Iltavuoron jälkeen täytyy käydä katsomassa nukkuvaa esikoista ja kuunnella hetki hänen tuhinaansa. Sitten on hyvä.