Vaikea suhteeni ötököihin

Tulin juuri iltavuorosta väsyneenä kotiin ja päätin nostaa jalat ylös sohvalle ja nautiskella kupposen Clipperin piparminttuteetä. Aikeeni päättyi siihen, kun ONNEKSI huomasin keskellä olohuoneen lattiaa suunnattoman ison ja karvaisen hämähäkin. Puristin suuni tiukaksi viivaksi, kiidätin teen takaisin keittiöön ja etsin suurimman lasin jonka kaapista löysin. Kippasin sen äkkiä hämpyn päälle ja ujutin lehden lasin suuta vasten. Samaan aikaan paniikki velloi vatsassani ja teki mieli huutaa. Kipaisin hämppy lasissa kiireesti rappusille ja lennätin sen vauhdikkaassa kaaressa hiekalle. Tarkistin vielä ainakin viisi kertaa, ettei se varmasti jäänyt killumaan lasin tai lehden reunaan. Puistatti. Sitten tulin polleana takaisin sisälle ja rehvastelin miehelle, miten olin vienyt hämpyn pihalle. Kirjoitin siitä vielä ylpeänä päivityksen Facebookiin. Harmitti, ettei tytär ollut näkemässä.

Kyseinen yksilö ei ollut olohuoneessamme.
Valitettavasti tilanteen tuoksinassa en ehtinyt nappaamaan siitä todistusaineistoa.
Yhtä ilkeän näköinen se kuitenkin oli.
Kuva Pixabaysta.

Edellisessä elämässä olisin joko alkanut kirkua, juossut karkuun, hakenut Tekniikan Maailman tai imurin. Koin kuitenkin herätyksen, kun eräs kaverini jakoi somessa päivityksen jonka mukaan hämähäkin imurointi on sen kiduttamista. Imuri kiskoo sen jalat irti ja aiheuttaa erittäin tuskallisen kuoleman. Aloin pohdiskella hämähäkin elämän lopettamista eettisestä näkökulmasta ja tajusin kauhukseni, että olen tehnyt elämäni aikana lukuisia murhia osaamatta edes katua tekojani. Sen jälkeen en ole enää tappanut yhtään hämähäkkiä, vaan olen kiikuttanut ne ulos.

Olen lapsesta asti pelännyt hämähäkkejä, mutta myös muita isoja ötököitä. Muistan miten lentävä sittipörriäinen jahtasi minua takaa, kun olin hakemassa postia. Vaikka miten mutkittelin, se tuntui vain seuraavan perässä. Muistan, miten kerran tunsin jonkun katsovan minua. Kun käänsin päätäni, huomasin että olkapäälläni istui sarvijaakko. Aloin huutaa paniikissa ja yritin ravistaa sitä pois, mutta se istui kuin tauti minussa kiinni. Vieläkin menee kylmiä väreitä sitä ajatellessa.

Lapsen syntymän myötä olen myös alkanut pohtia käyttäytymismallejani lapsen näkökulmasta. Perin ötökkökammon mummiltani, mutta en halua siirtää sitä edelleen lapselleni. Olen joutunut todella työstämään pelkoani. Kerran olin siivoamassa eteistä, kun huomasin seinällä suunnattoman ison, kirkkaanvihreän hämähäkin. Kutsuin tyttären katsomaan, otin jonkinlaisen kepin ja houkuttelin hämpyn sille. Yritin näyttää tyttäreni silmissä rohkealta ja ehdin ajatella, että wau, olenpa cool. En ikinä unohda ihailevaa katsetta tyttäreni kasvoilla, kun hän katsoi minua. Tunsin pienen hetken olevani maailman siistein äiti. Avasin ulko-oven ja olin aikeissa laskea otuksen hellästi pihalle, kun se mokoma lähtikin tulemaan hirvittävää vauhtia kohti kättäni! Kiljaisin niin kovaa kuin ääntä lähti ja keppi lensi kädestäni pihalle. Tytär repesi räkäiseen nauruun ja huusi: "Äiti, sinä pelkäsit!" Se siitä ihailusta.

Työstettävää siis riittää. Ehkei olekaan niin paha asia, että lapsi näkee vanhemman pelkäävän jotain asiaa. Pelko on inhimillistä. Tärkein opetus on se, ettei anna pelon lamauttaa. Saa tuntea pelkoa, kunhan ei anna sen rajoittaa elämäänsä.