perjantai 30. kesäkuuta 2017

Yhdenvertainen oikeus rakkauteen

Meneillään oleva Pride-viikko tuntuu kuohuttavan ihmisten ajatuksia ja aiheuttavan joissakin jopa aggressiivisuutta. "Pitääkö niistä homoista jankuttaa joka paikassa kaiken aikaa?" Kyllä pitää. Maailmanlaajuisen Pride-liikkeen tarkoitus on puolustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja tuoda julki epäkohtia. Suomessa asiat ovat sentään suhteellisen hyvin verrattuna joissakin maissa seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon ja väkivaltaan, mutta kyllä meilläkin on vielä paljon parantamisen varaa.


Kuva: https://pixabay.com


Joillekin seksuaalinen poikkeavuus on punainen vaate. He ottavat toisen ihmisen synnynnäisen ominaisuuden henkilökohtaisena loukkauksena. Epätietoisuus lisää pelkoja. Siksi seksuaalivähemmistöistä on todella tärkeä puhua.

Jotkut puolestaan käyttävät uskontoa aseena seksuaalivähemmistöjä kohtaan. "Homous on syntiä." "Homot joutuu helvettiin." Raamattu on siitä ristiriitainen kirja, että yhdessä kohdassa sanotaan yhtä, toisessa toista. Vastuu jää tietysti viime kädessä aina lukijalle. Minäkin olen Raamattuni lukenut ja minun Jumalani on suvaitsevainen ja avarakatseinen. Hän kehoittaa lähemmäisyydenrakkauteen ja kohtelevan muita niin kuin toivon itseäni kohdeltavan. Henkilökohtaisista ominaisuuksista, yhteiskunnallisesta asemasta, meriiteistä, varallisuudesta, sukupuolesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Itse yritän opettaa lapselleni, että jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena ja niillä ominaisuuksilla joita hänellä on. Olen kuullut liian monta kertaa sen, että lapsi on pelännyt kertoa vanhemmilleen olevansa homoseksuaali. Tai jos hän on uskaltanutkin kertoa, niin vanhemmat ovat kieltäneet lapsensa eivätkä ole enää halunneet olla hänen kanssaan missään tekemistä. Mieleni ei voi käsittää, kuinka joku voi tehdä jotain niin kamalaa omalle lapselleen. Päinvastoin tuollaisessa tilanteessa lapsi tarvitsee tukea ja rakkautta omalta vanhemmaltaan.

Hyvää Pride-viikkoa 2017! Rakkaus kuuluu kaikille! <3

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Ensimmäinen synnytykseni

Minulta on kyselty postausta ensimmäisestä synnytyksestäni. Tässä se tulee. Aikaa on kulunut jo viisi vuotta, joten kovin tarkkaan en kuvaile synnytyksen etenemistä. Olin synnytyksen jälkeen niin hormonipöhnässä, etten kauheasti halunnut edes ajatella synnytystä. Vasta nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä asiat ovat yhtäkkiä aktivoituneet mielessäni ja aiheuttaneet ahdistavia tuntemuksia. Suosittelen siis käsittelemään synnytyksen mahdollisesti aihuttamat negatiiviset tunteet mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, etteivät ne jää turhaan painamaan mieltä. Ne voivat kuitenkin nousta pinnalle uuteen synnytykseen valmistautuessa.

Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi su-ma välisenä keskiyönä tiheillä ja kipeillä, mutta epäsäännöllisillä supistuksilla. Käytin kivunhoitona Elle Tens -laitetta, jonka vuokrasin tutultani. Sen avulla selvisin kotona niin pitkään. Supistuksia oli 1-10 minuutin välein, mutta ne kestivät yleensä noin 30 sekuntia. Kyse oli siis ns. latenssivaiheesta, jota ei vielä lueta aktiiviseen synnytykseen. Supistukset kylläkin pehmentävät ja valmistavat kohdunsuuta synnytykseen, mutta eivät välttämättä vielä avaa sitä. Kävin seuraavana päivänä näytillä sairaalassa. En saanut välissä levättyä tai nukuttua, koska supistukset olivat todella kipeitä ja niitä tuli niin usein, ettei lepäämistä voinut edes ajatella. Kävelin ympäri taloa ja syvähengitin. Olin kuitenkin täysin rauhallinen, vaikka väsymys painoi.



Elle Tens -laite mm. synnytyskivun hoitoon.
Kuva: https://kauppa.pedihealth.fi/


Sain sairaalasta Litalgin-tabletin, jonka avulla sain hieman levättyä mutta en senkään avulla pystynyt nukkumaan. Käytännössä siis valvoin 3 vrk ennen varsinaista synnytystä. Aloin olla todella turhautunut tilanteeseen. Keskiviikkoaamuna mieheni oli lähdössä töihin ja mietti, uskaltaako varmasti lähteä. Sanoin että hän voi ihan hyvin lähteä ja soitan sitten jos alkaa todella tapahtua jotain. Jokin käytöksessäni kuitenkin kertoi miehelle, ettei kannata lähteä. Sen sijaan hän vei minut uudelleen näytille sairaalaan.

"Yllättäen" kohdunsuu olikin jo 5 cm auki ja minut ohjattiin suoraan synnytyssaliin. Kätilö näki että olen jo aivan lopussa väsymykseni kanssa ja ehdotti epiduraalin laittoa. Olin etukäteen toivonut, että yrittäisin pärjätä mahdollisimman vähillä lääkkeillä. Siinä vaiheessa heitin koko toivelistani romukoppaan ja annoin vastuun tilanteesta henkilökunnalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä hieman tyhmästi tehty, mutta siinä väsymyksen tilassa en pystynyt kovin rationaalisesti ajattelemaan asiaa.

Anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin ja kivut helpottivat. Harmikseni tens-laite otettiin samalla pois, enkä saanut sitä enää takaisin. Samalla myös synnytys pysähtyi siihen. Kätilö puhkaisi kalvot ja sain muistaakseni jonkin puudutuksen, olisikohan se ollut pudendaalipuudutus?

Olin jatkuvasti liikkeessä, koska en voinut kuvitellakaan olevani paikoillani. Lepäsin hetken vuoteella kyljelläni, mutta se tuntui epämukavalta. En pystynyt kunnolla rentoutumaan epämukavalla sairaalasängyllä. Sen sijaan kätilön ehdotuksesta pyörittelin lantiota koko päivän jumppapallon päällä. Supistuksia yritettiin piiskata oksitosiinitipalla ja annostusta nostettiin pikkuhiljaa kovemmaksi ja kovemmaksi. Silti tuntui, ettei se edistänyt tilannetta lainkaan. Välillä kurkattiin kohdunsuun tilanne, joka ei edennyt mihinkään. Minulle alettiin väläytellä sektiota, jota en missään nimessä halunnut. Jatkoin pyörittelyä iltaan asti. Onneksi mies oli tukena koko ajan ja toi minulle nopeaa syötävää ja juotavaa. Kuuntelimme myös musiikkia kännykästä. Välillä mies myös hieroi voimakkaasti nyrkillä alaselkääni, kun tuntui että jostain syystä selkä "väsyi".

Jossain vaiheessa supistusten alkaessa tuntua voimakkaammin otettiin myös ilokaasu käyttöön. En huomannut sen vaikuttavan minuun millään tavalla. Hengitin kätilön ohjeiden mukaan, mutta kaasusta ei ollut mitään apua. Aloin olla todella kipeä. Tuli vuoronvaihto ja kätilö vaihtui lennosta. Uusi kätilö ihmetteli, miten en lainkaan hyödy ilokaasusta. Hän huomasi, etten ollut saanut lainkaan ilokaasua, vaan pelkkää happea. Hän käänsi oikean hanan auki ja johan alkoi tuntua hassulta. Muistan kun nauroin, että hassua kun sattuu ihan hirveästi ja silti vaan naurattaa. Onneksi pidin mielessä kavereiden varoitukset ilokaasusta; pidin huolta etten hengittänyt sitä liikaa. En halunnut olla liian pöllyssä ja tulla pahoinvoivaksi sen takia. Koen ilokaasusta olleen apua, kun sen vain hengitti oikeaan aikaan juuri hiukan ennen supistusta.

Kivut alkoivat kuitenkin lisääntyä ja supistukset tihenivät, niin ettei niissä ollut juurikaan taukoa. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli täysin auki. Minut ohjattiin puoli-istuvaan asentoon selälleni ja sanottiin, että saan alkaa ponnistaa kun siltä tuntuu. En tiedä vieläkään mitä ponnistustarve tarkoittaa. Tunsin itseni tosi tyhmäksi siinä tilanteessa. Niinpä ponnistelin aina kun tunsin supistuksen, mutta en kokenut sen hyödyttävän yhtään mitään. Minulla oli vuoteella todella epämukava olo ja olisin halunnut kääntyä etukumaraan asentoon polvilleni. Jouduin kuitenkin olemaan selälläni. Jossain vaiheessa minut ohjattiin ponnistamaan kyljelläni, mikä ei myöskään tuntunut hyvältä asennolta. Mies hieroi siinäkin alaselkääni, kun siihen sattui.

Vauvan sydänäänet alkoivat heiketä. Kuulin kun joku sanoi, että on 10 minuuttia aikaa saada vauva ulos. Pidin hetkisen silmiäni kiinni ponnistaessani ja kun avasin taas silmäni, sali tuntui olevan täynnä porukkaa. Oli kätilöitä, anestesialääkäri ja synnytyslääkäri. Taas puhuttiin hätäsektiosta, mutta synnytyslääkäri päätti kuitenkin kokeilla imukuppia minun luvallani. Tietysti annoin luvan, koska vauva piti saada nopeasti ulos. Miehen käsi tuntui turvalliselta omassani ja taisin puristaa siitä hetkiseksi verenkierron pysähdyksiin. Tuntui että repeän kappaleiksi kivusta ja sanoin, etten pysty tähän. Synnytyksen jälkeen tunsin itseni totaalisen epäonnistuneeksi. Onneksi vauva saatiin kuitenkin ajoissa ulos ja hän syntyi hyvissä voimissa klo 18.35 keskiviikkoiltana.

Positiivisia asioita:
+ Pärjäsin pitkään kotona tens-laitteen avulla ja se auttoi hyvin kipuun.
+ Epiduraalin laittaminen oli vaivaton ja kivuton toimenpide.
+ Ilokaasusta oli apua jonkin aikaa.
+ Pysyin rauhallisena synnytyksen aikana ja seurailin mitä milloinkin tapahtuu.
+ Voimme hyvin vauvan kanssa heti synnytyksen jälkeen.
+ En itse onneksi saanut synnytyksessä kuin pieniä nirhaumia, jotka eivät olleet juurikaan kipeitä.
+ Vauva oli vielä ihanampi kuin olin osannut etukäteen kuvitella ja seuraava yö menikin ihmetellessä uutta ihmistä.
+ Mies oli tukena koko synnytyksen ajan.

Negatiivisia asioita:
- Synnytyksen edistyminen pysähtyi epiduraalin laiton jälkeen.
- En saanut pitää enää omaa tens-laitetta.
- Omat supistukset laimenivat ja niitä piti piiskata keinotekoisella oksitosiinilla.
- Ilokaasuhana oli jäänyt vahingossa kiinni ja sain pelkkää happea.
- Olisin halunnut olla etukumarassa asennossa, mahdollisesti polvillani. Koin vuoteessa ponnistamisen hyvin epämukavaksi ja siinä asennossa minulle tuli pyörryttävä olo. Aivan samoin kuin raskausaikanakin.
- Koin epäonnistuneeni synnytyksessä.

Toiveita seuraavaan synnytykseen:
<3 Haluaisin käyttää tens-laitetta niin pitkään, kuin se tuntuu minusta hyvältä.
<3 Haluaisin tietoa siitä, miten latenssivaihetta voisi lyhentää tai miten sen aikana pystyisi lepäämään.
<3 Haluaisin mahdollisimman vähän lääkkeellistä apua, jos vain suinkin pärjään ilman.
<3 Toivon kätilön ohjaavan minua aktiivisesti ja antavan vinkkejä lääkkeettömään kivunlievitykseen ja eri asentojen kokeilemiseen.
<3 Toivon, ettei minun tarvitsisi ponnistaa vuoteessa selälläni tai kyljelläni.
<3 Yritän tuoda enemmän omia ajatuksiani ja toiveitani esille ja uskaltaudun kysymään myös niitä tyhmiä kysymyksiä.
<3 Yritän ottamaan aktiivisemman roolin sivustakatsojan roolin sijaan.

Joku juuri totesi minulle, että voiko synnytykseen edes varautua etukäteen. Kyllä voi ja mielestäni pitääkin. Olen menossa heinäkuun puolivälissä synnytyspelkopolille keskustelemaan kätilön kanssa edellisen synnytyksen herättämistä ajatuksista. Ajattelin poimia pääasioita tämän postauksen pohjalta keskusteluun mukaan. Olen myös jutellut ystävieni kanssa ja keskustellut asioista Facebook-ryhmissä. Huomenna olen menossa kirjastoon lainaamaan ystäväni suositteleman kirjan "Kun synnytys pelottaa". Myös tämän postauksen kirjoittaminen toimii hyvin ajatusten työstämisenä ja terapiana.




P.S. Lisäilen synnytyskertomukseen asioita sitä mukaa kun niitä muistuu mieleen. Siksi teksti elää vielä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

31. rv:n tuntemuksia. Synnytys lähestyy.

Vielä vähän aikaa sitten en halunnut ajatella tulevaa synnytystä lainkaan. En myöskään halunnut nähdä pieniä vauvoja tai miettiä, mitä tarvikkeita kotiin pitäisi hankkia. Yhtäkkiä ajatukset pyörivät miltei ainoastaan synnytyksessä ja vauvassa. En jaksa olla kiinnostunut kovinkaan paljoa ympäröivästä maailmasta samassa suhteessa kuin aiemmin. Tuntuu että olen pikkuhiljaa menossa oman kuplani sisään. Myös esikoinen on selvästi kauempana minusta ja enemmän kiinni isässään. Minua dissataan ihan kympillä. Odotettu reaktio.

Vauvalle on hankittu/hankinnassa tärkeimmät tavarat. Ruokakauppareissulla teki mieli jo alkaa vertailla eri vaippamerkkejä ja niiden ominaisuuksia. Sain vielä kuitenkin pidäteltyä itseäni. Kännykkään on ladattu ilmainen Preglife-sovellus, josta näkee tarkalleen eletyn raskausviikon ja missä vaiheessa vauvan kasvu milloinkin on. Plussaa on myös sovelluksessa oleva helppokäyttöinen supistuslaskuri.

Synnytystä varten olen kysellyt lainaan kaveriltani Elle Tens -laitteen. Suosittelen kokeilemaan sitä lämpimästi! Ajattelin hakea sen jo hyvissä ajoin, koska viimeksi pärjäsin sen avulla pitkän latenssivaiheen kotona. Olen myös alkanut suunnitella Spotifyhyn omaa synnytyslistaa. Kännykän varavirtalähde on jatkuvasti latingissa, koska kännykkäni akku on niin surkea ettei sillä muuten pystyisi kuuntelemaan yhtään mitään. Mies hankki minulle langattomat kuulokkeet, joilla voin kuunnella mitä vain ja milloin vain haluan.

Postiluukusta kolahti aika synnytyspelkopolille heinäkuuksi. En varsinaisesti koe pelkääväni synnytystä, mutta edellisestä synnytyksestä jäi paljon mietittävää ja keskeneräisiä asioita, jotka olisi hyvä saada käsiteltyä ennen uutta synnytystä. Ajattelin jossain vaiheessa jäsentää ajatuksiani blogipostauksen muodossa edellisestä synnytyksestä. Arkojen ei kannata pelästyä, koska mitään todella karmivaa ei ole tiedossa.



Rakastan Pertti Jarlan Fingerporia. Tämä löytyy myös meidän jääkaapin ovesta. :D

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Rakkauden kehittyminen omaan lapseen

Lueskelin Unelmalandia-blogin postausta rakkauden kehittymisestä omaan lapseen. Siinä kirjoittaja oli joutunut odottelemaan 8 kk todella syvän rakkauden kehittymistä omaan lapseen. Aihe on todella tärkeä, mutta tämä oli muistaakseni ensimmäinen lukemani kirjoitus siitä. Rakkaus vastasyntyneeseen ei ole itsestäänselvyys. Varmasti myös synnytyskokemuksella on suuri vaikutus rakkauden syntymiseen ja saako synnyttäjä tukea, onko hänellä itsellään turvallinen olo. Tunteet ovat todella monimutkaisia kemiallisia ja fysiologisia prosesseja, eikä ole yhtä oikeaa tapaa reagoida ja tuntea synnytyksen jälkeen.

Muistan varmasti lopun elämääni sen tunteen, kun tyttäreni syntyi ja hänet nostettiin rinnalleni. Hän tuntui todella lämpimältä ja märältä. Luulin vastasyntyneiden pitävän silmiä kiinni, mutta tyttären suuret mustikansiniset silmät tähyilivät uteliaina minua ja isäänsä. Toisaalta minulla oli sekasortoinen olo, mieli oli yhtä myllerrystä ja tunsin hieman kuin olisin katsellut tilannetta jonkun ulkopuolisen silmin. En oikein tiedä mitä tunsin, muuta kuin ihmetystä ja epäuskoa. Tässä on se lapsi, joka on kasvanut minun sisälläni. Ihmetystä ja epäuskoa siitä, että olen hänen äitinsä. Ja hän on meidän lapsemme. Muistan, miten esittelin hänelle itseni. "Moi, mä oon sun äiti."

Olin ennen synnytystä ollut huolissani, että mitäpä jos en rakastakaan lasta. Jos huomaankin etten välitä lapsesta. Tyttären synnyttyä en minäkään tuntenut heti suurta rakkautta. Oikea sana voisi olla ehkä huolehtiminen ja kiintymys. Enemmänkin ihmettelin häntä ja tutustuin häneen kaikessa rauhassa. Kotiin tultuamme alussa oli sellainen olo, kuin joku vieras olisi tullut kylään. Koti oli koti, mutta tuntui jotenkin erilaiselta. Meni vähän aikaa, että äidin rooli löytyi.

Rakkaus hiipi huomaamatta mukaan kuvioihin. En lainkaan osaa sanoa, missä vaiheessa voin sanoa alkaneeni todella rakastaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että tunnen valtavan suurta suojelunhalua ja suurinta rakkautta, mitä olen koskaan ketään kohtaan tuntenut. Tunne on vain kasvanut ja syventynyt reilun viiden vuoden aikana.


"Äiti, keräsin sinulle kukkia. Eikö olekin kauniita?"


Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin. Se saa minut onnelliseksi. Kun lapseni katsoo minua hellästi, kiertää pienet kätensä kaulaani ja painaa pehmeän poskensa toviksi omaani vasten, sanoja ei tarvita. Siinä hetkessä on kaikki.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Yö Lastenlinnassa

Lapsi on jännittänyt Lastenlinnan unitutkimusta jo monta päivää. Hän ei haluaisi millään mennä sinne. Olemme jutelleet mitä siellä tapahtuu ja miksi tutkimus tehdään. Yritämme selvittää, mistä lapsen päiväväsymys johtuu ja miten häntä voisi auttaa. Tutkimus peruuntui jo kuukausi sitten jonkin kiireellisemmän tapauksen takia. Olemme odottaneet aikaa viime lokakuusta asti. Koko tänä aikana emme ole saaneet tukea kuin sanahelinän muodossa. Jatkamme siis löyhässä hirressä roikkumista koko perheen voimin.

Katselen nukkuvaa lasta hämärässä huoneessa. Olemme menneet klo 13.30 elektrodien liimaukseen ja laitteiden testaukseen, mutta varsinainen tutkimus on alkanut klo 21. Olemme käyneet välillä käppäilemässä Lastenlinnan läheisyydessä, syöneet jätskiä Sibeliuksenpuistossa ja väistelleet japanilaisia turisteja monumentin luona. Lasta on vähän jännittänyt kävellä kaupungilla piuhat ja verkkomyssy päässä. Onneksi helsinkiläiset ovat tottuneet kaikenlaisiin kulkijoihin kadulla, joten olemme saaneet olla rauhassa emmekä ole joutuneet töllistelyn kohteeksi. Olemme kävelleet kaikessa rauhassa, ettei hikoilu saisi elektrodeja irtoamaan. Olemme käyneet syömässä Cafe Regatassa nuotiolla paistettua makkaraa ja palanneet savuntuoksuisina takaisin sairaalalle.


Sibelius-monumentti on kävelymatkan päässä Lastenlinnasta.


Tämä nauratti koko perhettä Cafe Regatan edustalla.


Illalla lapsi on niin väsynyt, että hän nukahtaa melko nopeasti kun hoitaja on käynyt kytkemässä piuhat kiinni. Tietokoneen ruudulla näkyy kuvaa lapsesta ja erilaisia käppyröitä. Olen itsekin niin väsynyt, että silmät tuntuvat painuvat väkisin kiinni. En kuitenkaan saa nukuttua. Tutkimushuone on todella ahdas ja avoimesta ikkunasta huolimatta huoneessa on kuuma. Minulle on varattu kokoontaitettava varapeti, joka pitää todella äänekästä narinaa pienimmästäkin liikahduksestani. Yritän maata mahdollisimman paikoillani, etten herättäisi lasta. Liitoskivut alkavat pian vaivata ja lonkkia särkee. Nousen istumaan narinan säestämänä ja jään katselemaan lasta. Osastolta kuuluu hoitajien askeleita, ovien ääntä ja vaimeaa lapsen itkua. Lapsen hiilidioksidimittari pitää todella kovaa surinaa, jonka saan kuitenkin sujettua taustalle. Surffailen kännykällä hetken aikaa, mutta en saa hyvää asentoa mahalle ja päätän lähteä keskellä yötä jaloittelemaan osastolle.

Päästyäni käytävälle kuulen pienen lapsen itkua ja liman imemisen ääntä. Lapsen ääni on käheä itkusta. Minulle tulee ahdistava olo. Tekisi mieli mennä lohduttamaan lasta, ottaa syliin, tehdä jotain. Luikin leikkihuoneeseen pöydän ääreen istumaan ja haen itselleni vanhempienhuoneesta mukillisen kuumaa teetä. Labrahoitaja kävelee kärrynsä kanssa stoalaisen tyynenä potilashuoneeseen. Mietin, näytänköhän minä koskaan työssäni noin ammattimaiselta ulkopuolisen silmin. Avoimesta ikkunasta kuuluu mustarastaan huilumainen laulu. Lapsen itku vaikenee.

Ajattelen kiitollisena, ettei kyseessä ole oma lapseni. Mietin miten kamala tilanne monella perheellä on, joiden lapsi on vakavasti sairas. Miten avuttomaksi vanhempien täytyy tuntea itsensä. Siemaisen teetä ja katselen ikkunasta katuvalon loisteessa märkää asfalttia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma lapseni on terve. Me pääsemme aamulla lähtemään kotiin, kun moni muu äiti ei tiedä milloin saa lapsensa seuraavan kerran sairaalasta kotiin. Tai saako koskaan. Ajatus on niin ahdistava, että joudun pyyhkimään kyyneleitä poskiltani.

Sadepisarat valuvat hiljalleen ikkunaa pitkin. Osastolla on nyt hiljaista. Avoimesta ikkunasta kuuluu ohiajavan auton ääni. Kaupunki nukkuu. Mustarastas jatkaa lauluaan.