Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi su-ma välisenä keskiyönä tiheillä ja kipeillä, mutta epäsäännöllisillä supistuksilla. Käytin kivunhoitona Elle Tens -laitetta, jonka vuokrasin tutultani. Sen avulla selvisin kotona niin pitkään. Supistuksia oli 1-10 minuutin välein, mutta ne kestivät yleensä noin 30 sekuntia. Kyse oli siis ns. latenssivaiheesta, jota ei vielä lueta aktiiviseen synnytykseen. Supistukset kylläkin pehmentävät ja valmistavat kohdunsuuta synnytykseen, mutta eivät välttämättä vielä avaa sitä. Kävin seuraavana päivänä näytillä sairaalassa. En saanut välissä levättyä tai nukuttua, koska supistukset olivat todella kipeitä ja niitä tuli niin usein, ettei lepäämistä voinut edes ajatella. Kävelin ympäri taloa ja syvähengitin. Olin kuitenkin täysin rauhallinen, vaikka väsymys painoi.
 |
| Elle Tens -laite mm. synnytyskivun hoitoon. Kuva: https://kauppa.pedihealth.fi/ |
Sain sairaalasta Litalgin-tabletin, jonka avulla sain hieman levättyä mutta en senkään avulla pystynyt nukkumaan. Käytännössä siis valvoin 3 vrk ennen varsinaista synnytystä. Aloin olla todella turhautunut tilanteeseen. Keskiviikkoaamuna mieheni oli lähdössä töihin ja mietti, uskaltaako varmasti lähteä. Sanoin että hän voi ihan hyvin lähteä ja soitan sitten jos alkaa todella tapahtua jotain. Jokin käytöksessäni kuitenkin kertoi miehelle, ettei kannata lähteä. Sen sijaan hän vei minut uudelleen näytille sairaalaan.
"Yllättäen" kohdunsuu olikin jo 5 cm auki ja minut ohjattiin suoraan synnytyssaliin. Kätilö näki että olen jo aivan lopussa väsymykseni kanssa ja ehdotti epiduraalin laittoa. Olin etukäteen toivonut, että yrittäisin pärjätä mahdollisimman vähillä lääkkeillä. Siinä vaiheessa heitin koko toivelistani romukoppaan ja annoin vastuun tilanteesta henkilökunnalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä hieman tyhmästi tehty, mutta siinä väsymyksen tilassa en pystynyt kovin rationaalisesti ajattelemaan asiaa.
Anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin ja kivut helpottivat. Harmikseni tens-laite otettiin samalla pois, enkä saanut sitä enää takaisin. Samalla myös synnytys pysähtyi siihen. Kätilö puhkaisi kalvot ja sain muistaakseni jonkin puudutuksen, olisikohan se ollut pudendaalipuudutus?
Olin jatkuvasti liikkeessä, koska en voinut kuvitellakaan olevani paikoillani. Lepäsin hetken vuoteella kyljelläni, mutta se tuntui epämukavalta. En pystynyt kunnolla rentoutumaan epämukavalla sairaalasängyllä. Sen sijaan kätilön ehdotuksesta pyörittelin lantiota koko päivän jumppapallon päällä. Supistuksia yritettiin piiskata oksitosiinitipalla ja annostusta nostettiin pikkuhiljaa kovemmaksi ja kovemmaksi. Silti tuntui, ettei se edistänyt tilannetta lainkaan. Välillä kurkattiin kohdunsuun tilanne, joka ei edennyt mihinkään. Minulle alettiin väläytellä sektiota, jota en missään nimessä halunnut. Jatkoin pyörittelyä iltaan asti. Onneksi mies oli tukena koko ajan ja toi minulle nopeaa syötävää ja juotavaa. Kuuntelimme myös musiikkia kännykästä. Välillä mies myös hieroi voimakkaasti nyrkillä alaselkääni, kun tuntui että jostain syystä selkä "väsyi".
Jossain vaiheessa supistusten alkaessa tuntua voimakkaammin otettiin myös ilokaasu käyttöön. En huomannut sen vaikuttavan minuun millään tavalla. Hengitin kätilön ohjeiden mukaan, mutta kaasusta ei ollut mitään apua. Aloin olla todella kipeä. Tuli vuoronvaihto ja kätilö vaihtui lennosta. Uusi kätilö ihmetteli, miten en lainkaan hyödy ilokaasusta. Hän huomasi, etten ollut saanut lainkaan ilokaasua, vaan pelkkää happea. Hän käänsi oikean hanan auki ja johan alkoi tuntua hassulta. Muistan kun nauroin, että hassua kun sattuu ihan hirveästi ja silti vaan naurattaa. Onneksi pidin mielessä kavereiden varoitukset ilokaasusta; pidin huolta etten hengittänyt sitä liikaa. En halunnut olla liian pöllyssä ja tulla pahoinvoivaksi sen takia. Koen ilokaasusta olleen apua, kun sen vain hengitti oikeaan aikaan juuri hiukan ennen supistusta.
Kivut alkoivat kuitenkin lisääntyä ja supistukset tihenivät, niin ettei niissä ollut juurikaan taukoa. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli täysin auki. Minut ohjattiin puoli-istuvaan asentoon selälleni ja sanottiin, että saan alkaa ponnistaa kun siltä tuntuu. En tiedä vieläkään mitä ponnistustarve tarkoittaa. Tunsin itseni tosi tyhmäksi siinä tilanteessa. Niinpä ponnistelin aina kun tunsin supistuksen, mutta en kokenut sen hyödyttävän yhtään mitään. Minulla oli vuoteella todella epämukava olo ja olisin halunnut kääntyä etukumaraan asentoon polvilleni. Jouduin kuitenkin olemaan selälläni. Jossain vaiheessa minut ohjattiin ponnistamaan kyljelläni, mikä ei myöskään tuntunut hyvältä asennolta. Mies hieroi siinäkin alaselkääni, kun siihen sattui.
Vauvan sydänäänet alkoivat heiketä. Kuulin kun joku sanoi, että on 10 minuuttia aikaa saada vauva ulos. Pidin hetkisen silmiäni kiinni ponnistaessani ja kun avasin taas silmäni, sali tuntui olevan täynnä porukkaa. Oli kätilöitä, anestesialääkäri ja synnytyslääkäri. Taas puhuttiin hätäsektiosta, mutta synnytyslääkäri päätti kuitenkin kokeilla imukuppia minun luvallani. Tietysti annoin luvan, koska vauva piti saada nopeasti ulos. Miehen käsi tuntui turvalliselta omassani ja taisin puristaa siitä hetkiseksi verenkierron pysähdyksiin. Tuntui että repeän kappaleiksi kivusta ja sanoin, etten pysty tähän. Synnytyksen jälkeen tunsin itseni totaalisen epäonnistuneeksi. Onneksi vauva saatiin kuitenkin ajoissa ulos ja hän syntyi hyvissä voimissa klo 18.35 keskiviikkoiltana.
Positiivisia asioita:
+ Pärjäsin pitkään kotona tens-laitteen avulla ja se auttoi hyvin kipuun.
+ Epiduraalin laittaminen oli vaivaton ja kivuton toimenpide.
+ Ilokaasusta oli apua jonkin aikaa.
+ Pysyin rauhallisena synnytyksen aikana ja seurailin mitä milloinkin tapahtuu.
+ Voimme hyvin vauvan kanssa heti synnytyksen jälkeen.
+ En itse onneksi saanut synnytyksessä kuin pieniä nirhaumia, jotka eivät olleet juurikaan kipeitä.
+ Vauva oli vielä ihanampi kuin olin osannut etukäteen kuvitella ja seuraava yö menikin ihmetellessä uutta ihmistä.
+ Mies oli tukena koko synnytyksen ajan.
Negatiivisia asioita:
- Synnytyksen edistyminen pysähtyi epiduraalin laiton jälkeen.
- En saanut pitää enää omaa tens-laitetta.
- Omat supistukset laimenivat ja niitä piti piiskata keinotekoisella oksitosiinilla.
- Ilokaasuhana oli jäänyt vahingossa kiinni ja sain pelkkää happea.
- Olisin halunnut olla etukumarassa asennossa, mahdollisesti polvillani. Koin vuoteessa ponnistamisen hyvin epämukavaksi ja siinä asennossa minulle tuli pyörryttävä olo. Aivan samoin kuin raskausaikanakin.
- Koin epäonnistuneeni synnytyksessä.
Toiveita seuraavaan synnytykseen:
<3 Haluaisin käyttää tens-laitetta niin pitkään, kuin se tuntuu minusta hyvältä.
<3 Haluaisin tietoa siitä, miten latenssivaihetta voisi lyhentää tai miten sen aikana pystyisi lepäämään.
<3 Haluaisin mahdollisimman vähän lääkkeellistä apua, jos vain suinkin pärjään ilman.
<3 Toivon kätilön ohjaavan minua aktiivisesti ja antavan vinkkejä lääkkeettömään kivunlievitykseen ja eri asentojen kokeilemiseen.
<3 Toivon, ettei minun tarvitsisi ponnistaa vuoteessa selälläni tai kyljelläni.
<3 Yritän tuoda enemmän omia ajatuksiani ja toiveitani esille ja uskaltaudun kysymään myös niitä tyhmiä kysymyksiä.
<3 Yritän ottamaan aktiivisemman roolin sivustakatsojan roolin sijaan.
Joku juuri totesi minulle, että voiko synnytykseen edes varautua etukäteen. Kyllä voi ja mielestäni pitääkin. Olen menossa heinäkuun puolivälissä synnytyspelkopolille keskustelemaan kätilön kanssa edellisen synnytyksen herättämistä ajatuksista. Ajattelin poimia pääasioita tämän postauksen pohjalta keskusteluun mukaan. Olen myös jutellut ystävieni kanssa ja keskustellut asioista Facebook-ryhmissä. Huomenna olen menossa kirjastoon lainaamaan ystäväni suositteleman kirjan "Kun synnytys pelottaa". Myös tämän postauksen kirjoittaminen toimii hyvin ajatusten työstämisenä ja terapiana.
P.S. Lisäilen synnytyskertomukseen asioita sitä mukaa kun niitä muistuu mieleen. Siksi teksti elää vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti