lauantai 14. lokakuuta 2017

Kun äiti ei nuku

Synnytyksenjälkeinen unettomuus on todella yleistä, mutta siitä ei jostain syystä kauheasti puhuta. Olen miettinyt tätä blogipostausta pitkään. Aihe on niin henkilökohtainen, että pohdin kirjoitanko siitä ollenkaan. Toivon kuitenkin kirjoitukseni tuovan toivoa muille samassa elämäntilanteessa oleville.


Yön saapuminen voi pelottaa ja yö voi tuntua niin pitkältä, että siitä on mahdotonta selvitä.


23.8. synnytin upean ja terveen tytön. Synnytys eteni hyvin, mutta se oli todella rankka ja koen sen menneen tietyllä tavalla sietokykyni yli. Sanoinkin miehelle, että jos tämä olisi ensimmäinen lapsemme, se myös jäisi viimeiseksi synnytyksen takia. Vauva oli kuitenkin täydellinen ja tunsin heti suunnatonta rakkautta saatuani hänet syliini.

Ensimmäiset yöt menivät ihmetellessä vauvaa. Olin aivan euforinen vauvan tuoksusta ja tuhinasta. Nukuin pätkissä 2-3 h/vrk. Tyttöä piti herätellä syömään joka 3 h välein raskausdiabetekseni takia ja häneltä kontrolloitiin verensokeria. Eräänä yönä kun verensokeriseurantaa oltiin lopettelemassa, verensokeri olikin tipahtanut hälyttävän alas. Olin sitä ennen nukkunut loistavan miltei 3 h pätkän ja muistan heränneeni kätilön tullessa huoneeseen. Hätäännyin, kun vauva ei meinannutkaan herätä. Hän sai sokerigeeliä suuhun ja jäin herättelemään vauvaa sillä aikaa, kun kätilö haki lisämaitoa. Sain tehdä tosissaan töitä, että sain vauvan imemään rintaa. Hän oli hyvin unelias ja reagoi hitaasti. Itkin ja imetin. Verensokeri saatiin nopeasti nousemaan normaalille tasolle, mutta koin voimakasta syyllisyyttä raskausdiabeteksesta ja liian sikeästi nukkumisestani. Ajattelin että minun olisi pitänyt havaita jotenkin verensokerin laskeminen ja vauvan voinnin heikkeneminen. Mietin mitä olisi voinut tapahtua, ellei kätilö olisi silloin tullut herättelemään meitä. Itkin loppuyön aivan hysteerisenä ja koin olevani maailman huonoin äiti.

Olo kuitenkin tasaantui kun huomasin vauvan voivan taas hyvin, verensokerit pysyivät tasaisina lisämaidolla ja imetin usein vähintään 3 h välein. Maito nousi hyvin jo ennen kotiinlähtöä sairaalassa, mikä vähensi tarvetta antaa lisämaitoa. Saimme ohjeeksi jatkaa tytön herättelyä syömään 3 h välein, kunnes hän on saavuttanut syntymäpainonsa.

Odotin kotiinpääsyä malttamattomana. Ajattelin saavani nukuttua paremmin kotona. Minulla oli mieletön ikävä esikoista. Sairaalassa olin hyvin herkkä kaikille äänille, outo sänky ja ympäristö pitivät minut hereillä. En osannut rentoutua. Vahdin vauvaa jatkuvasti. Tarkkailin että hän varmasti hengittää. Sama jatkui kuitenkin kotona. Kuuntelin jokaista pientäkin äännähdystä.

Minulla oli jotenkin kummallinen olo. Ehdin olla vuorokauden kotona. Olin mielettömän väsynyt, mutta en saanut unta. Sen sijaan aloin tehdä hirveällä vimmalla kotitöitä. Imuroin, järjestelin, laittelin pyykkejä, kävin kaksi kertaa esikoisen ja vauvan kanssa vaunulenkillä. Muistan vielä ajatelleeni, että onpa hienoa miten vain 2 h unilla jaksan näin paljon. Menin ylikierroksille. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle enkä pysty panostamaan häneen 100 % kuten aiemmin.

Iltaa kohti minulle alkoi tulla huono olo. Huomasin että minun on vaikea pysyä pystyssä, sydän hakkasi, oli krapulainen olo. Kun vauva nukahti, sanoin miehelle ja kylässä olevalle anopille meneväni itsekin nukkumaan. Ajattelin voinnin kohenevan kun saan nukuttua. Neuvo "nuku kun vauvakin nukkuu" kaikui mielessäni. Ajattelin, että minun on nyt pakko nukkua. Tein rentoutusharjoituksia, hengittelin syvää palleahengitystä, ajattelin positiivisia ajatuksia. Juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin voimakasta paniikkia. Minulle tuli tunne, että lapsilla on jokin hätänä enkä saa nukahtaa. En uskaltanut nukahtaa. Mietin jonkin aikaa häpeissäni, kehtaanko mennä sanomaan miehelle ja anopille mitään. Onneksi menin. He ymmärsivät ja kehoittivat minua soittamaan synnärille. Sieltä ohjattiin minut tulemaan takaisin osastolle. Mies ajoi minut sinne vauvan kanssa. Anoppi jäi vahtimaan esikoista.

Matka synnärille tuntui ikuisuudelta. Olotila vaihteli paniikista voimakkaaseen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. Tunsin olevani kamala ja huono äiti. Tunsin huonoutta siitä, ettei tilanne ollut hallinnassani. Koin syyllisyyttä siitä, että esikoinen herää aamulla huomatakseen että olen kadonnut. Myöhemmin kuulinkin esikoisen hätääntyneen huomattuaan, että äiti ja vauva ovat kadonneet. Syyllisyyttäni lievensi aavistuksen tieto siitä, että hän on turvassa anopin kanssa.

Synnärillä minut ja oloni otettiiin vakavasti. Pumppasin maitoa talteen, kätilöt ottivat vauvan hoitoonsa ja minut lääkittiin uneen. Pelotti nukahtaa, mutta mies oli tukena ja piti kädestä. Nukuin putkeen 6 h ja myöhemmin vielä ilman lääkettä 2 h. Pääsin kotiin. En kuitenkaan saanut mitään lääkettä mukaan, joten ahdistus ja paniikki alkoivat taas nostaa päätään yötä kohti. En olisi taaskaan päässyt uneen ilman miestä. Hän piti minua kädestä ja rauhoitteli, jolloin sain nukahdettua.

Selvisin seuraavista päivistä jotenkin, mutta pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas nukkua vain 2-3 h/vrk. Viimeinen niitti oli se, että vauvan paino alkoi laskea. Maitoni ei enää riittänyt hänelle. Kova stressi ja uupumus aiheuttivat sen, ettei maitoa enää herunut tarpeeksi. Aloimme antaa korviketta vauvalle ja koin todella voimakasta pettymystä itseeni. Olin imettänyt esikoista 1 v 1 kk, joten tämä oli todella iso juttu minulle. Lopulta olin taas niin ahdistunut, etten nukkunut enää lainkaan. Olin itkuinen ja ahdistunut. Eräänä yönä jouduin taas soittamaan synnärille ja he sanoivat että voin mennä sinne takaisin. Mies jäi vauvan ja esikoisen kanssa kotiin, kun ihana ystäväni ajoi minut sairaalaan keskellä yötä. Asia, jota en unohda ikinä.

Lääkkeillä nukuin taas pätkän sairaalassa, mutta herättyäni olin edelleen ahdistunut ja itkuinen. Koin etten pärjää, pelotti mennä kotiin, tunsin etten kykene huolehtimaan lapsistani. Paska mutsi -fiilis x ziljoona. Muistan katsoneeni lapsiani ja tunteneeni pohjatonta surua. Tunsin pettäneeni heidät, kun en pystynyt pitämään itseäni koossa. Olin aivan romuna.

Synnärin lääkäri teki kiireellisen lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin muistaakseni reilun viikon kuluttua. Minulla oli kohonnut riski sairastua lapsivuodepsykoosiin. Pelkäsin sitä kovasti. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Katsoin taas eräänä unettomana yönä seinällä kipittävää hämähäkkiä ja mietin, onko se oikea vai näenkö harhoja. Yritin pakottaa itseni nukkumaan ja tunsin epäonnistuvani, kun en saanut nukahdettua.

Akuuttipsykiatrian poli oli ratkaiseva käänne paranemisessani. Sain säännöllisen ja tarvittaessa otettavan lääkityksen kotiin, aloin käydä kaksi kertaa viikossa psykologilla ja lisäksi neuvolan terveydenhoitaja teki tehostettuja käyntejä kotiin ja perhetyöntekijä kävi vaunuilemassa vauvan kanssa, että saan itse lepohetken. Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen vaikuttavia syitä, opettelimme rentoutusharjoituksia ja pohdimme uusia ajattelumalleja unen saamisesta. Käsittelimme myös ajatuksiani pitkään kestäneestä stressistä, huolestani esikoisen voinnista ja riittävän hyvästä äitiydestä.

Nykyään saan nukuttua hyvin ja tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Olotila tasoittui heti, kun sain nukuttua pitempiä pätkiä ja sain varmuutta siihen, että uskallan nukahtaa ja pääsen vaivatta uneen.

Iso kiitos kaikille ystävilleni ja sukulaisilleni, joilta olen saanut koko toipumisen ajan suurta tukea. He ovat aina olleet valmiit auttamaan ja kuuntelemaan, jopa keskellä yötä. Jotkut kävivät kaupassa puolestani, jotkut toivat kukkia, jotkut toivat ruokaa, tulivat seuraksi ihan vaan katsomaan miten voimme, kuuntelivat, olivat läsnä. Iso kiitos miehelleni, joka on jaksanut tukea ja kannustaa ja on huolehtinut, että saan säännöllisesti omaa aikaa lepoon ja rentoutumiseen. Kiitos. Sanat eivät riitä kertomaan, miten rakkaita olette.

Loppuun ystäväni sanat: "On vahvuutta myös myöntää heikkouksia." Oli iso pala myöntää, etten pärjää tilanteesta yksin. Oli iso askel heittäytyä toisten kannateltavaksi. Olen kuitenkin iloinen että tein sen. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani olen myös parempi äiti lapsilleni ja se on tärkeintä.

<3 Sophie

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti