Kukapa olisi uskonut, että nyt kaksi vuotta myöhemmin elämme Suomessa poikkeusoloissa. Lintukotoomme on tunkeutunut hengenvaarallinen virus, joka on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa ja aiheuttanut pandemian. Epidemia Suomessa on jo alkanut. Todettuja tapauksia meillä on jo yli 1000 ja arvioituja tapauksia on jo moninkertaisesti enemmän. (Lähde: THL)
Meidän elämässämme Covid-19 näkyy monin eri tavoin. Lapsemme saavat olla koulussa ja päiväkodissa kriittisten työpaikkojemme takia, mutta olemme pitäneet heidät kotona aina kuin suinkin mahdollista. En edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt ruokakaupassa. Mies hoitaa keskitetysti ruokakauppareissut yksin.
Lapsille karanteeni on ollut rankkaa, mutta toisaalta he ovat olleet tyytyväisiä siitä, että ainakin toinen vanhemmista on aina kotona. Mummi ei ole voinut tulla kylään, joten lapset ovat puhuneet videopuheluita hänen kanssaan. Kavereita on kova ikävä ja 2 v kuopus puhuu päivittäin heistä ja päiväkodin hoitajista. 8 v esikoinen viestittelee ja juttelee päivittäin WhatsAppin välityksellä kavereilleen. Sähköinen yhteydenpito ei tietenkään korvaa fyysistä läheisyyttä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Tilanne on todella ahdistava sekä yksilöille, perheelle, työpaikoille, että koko yhteiskunnalle. Aloin pohtia, mitä itse voisin tehdä. Laitoin bloggaamisen tauolle 2018 siksi, että koin ettei minulla ole mitään fiksua sanottavaa. Kirjoittaminen on kuitenkin erittäin hyvä tapa saada purettua ahdistusta ja epävarmuutta, jota suurin osa meistä tuntee tällä hetkellä. Niinpä aion rueta jälleen kirjoittamaan ajankohtaisista asioista. Tervetuloa taas mukaan!
Moni asia on laitettu kiellettyjen listalle, mutta onneksi bloggaaminen on sallittu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti