keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Kierrätä minut!



Kun minua ei enää ole
kierrätä minut, kiitos

kun potkaisen tyhjää
nukun pois
heitän veivini
poistun keskuudestanne
ja jätän tämän maailman


Unohda komea hautakivi
muistomerkit
turhat krumeluurit
itkijäiset

Sen sijaan pukeudu pieruverkkareihin
ja Nokian kumppareihin
niihin keltaisiin

Suuntaa meren rantaan tai järven
heitä tuhkaani aalloille
kellumaan ikiajoiksi
muistuttamaan lapsiani
veden äärellä
Äiti on aina läsnä

ja loput hautaa johonkin kauniiseen paikkaan
jossa on kaunis maisema
jossa voit haudalleni istuttaa kauniin puun

(Lempipuuni on vaahtera)

sen juuriin imeydyn
ja kun pikkulinnut istahtavat sen oksille
ne hämmästyvät

onpa vahva puu
jolla tuore sielu
ikiaikainen

muistuttavat lapsiani
puun juurella
Äiti on aina läsnä.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

10 x juuri nyt maaliskuussa 2020

Elämä ei ole entisensä sen jälkeen, kun supervirus alkoi valloittaa hallitsemattomasti maailmaa. Se on väistämättä vaikuttanut liki kaikkeen, mitä ja miten toimimme, mitä ajattelemme, miten puhumme ja miten vaikutamme meitä ympäröivään maailmaan teoillamme ja sanoillamme.

Olen kahdesti aiemmin blogannut aiheella "10 x juuri nyt". Niinpä käytän samaa pohjaa nähdäkseni, mikä on muuttunut kahdessa vuodessa.

Edelliset vastaukset näet täältä ja täältä.



Olen innoissani: blogihiljaisuuden rikkomisesta. Pitkästä aikaa maltan pysähtyä ajatusteni äärelle.

Haluan: saada takaisin turvallisuuden tunteen. Pelko tuntuu epämääräisenä möykkynä sisällä. Epätietoisuus, ahdistus, suru. Ne ovat päivittäisiä tunteita nykyään.

Luen: kirjaa Tarja Halosesta. Lopetin juuri Barack Obaman Unelmia isältäni. Politiikka on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Erityisesti minua kiinnostavat kasvutarinat, joissa kuvataan ihmisen kehityskaarta johtajaksi. Mitkä tekijät ovat johtaneet hänet siihen, miksi hän on halunnut johtajaksi, mitä hän on tehnyt päästäkseen siihen missä on, kokeeko hän olevansa oikeassa paikassa, kuinka unelmat ovat muuttuneet aikojen saatossa?

Kuuntelen: Lindsey Stirlingiä. Kiitos pikkuveljelleni musiikkivinkistä. En ensin lämmennyt Lindseylle, mutta nyt se soi meillä päivittäin. Myös tytöt tykkäävät etenkin hänen musiikkivideoistaan.


Haistan: keväisen maan ja raikkaan ilman istuessani ulkona.

Maistan: tuoreen ruohosipulin, jonka varsia esikoinen toi viljelylaatikosta.

Tunnen: olevani kuilun partaalla. Tiedän, että minun on jossain vaiheessa hypättävä, mutta juuri nyt vain odotan. En yhtään tiedä, mitä kuilun pohjalla on. Toivon, etten putoaisi aivan pohjalle asti ja että sinne minne putoan, yltäisi edes vähän valoa. Pidän myös kiinni toivosta, ettei minun tarvitsisikaan hypätä.

Katson: lapsiani leikkimässä yhdessä. Heissä on tulevaisuus.

Odotan: sitä, että elämä pääsisi palaamaan mahdollisimman normaaliksi. Että pääsisimme tekemään niitä hauskoja asioita, joita nyt emme voi tehdä. Käymään uimahallissa ja Lintsillä, menemään ahdistumatta ruokakauppaan (!), näkemään kavereita ja läheisiä.

Suunnittelen: sote-johtamisen opintojen jatkamista soveltuvin osin. Höllään suosiolla opiskelua tässä vaiheessa ja keskitän voimiani työhön. On tärkeä huomioida myös omaa jaksamista näin poikkeuksellisessa elämänvaiheessa.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Bloggaaminen sallittu!

Olen viimeksi blogannut tammikuussa 2018. Silloin meillä oli puolivuotias vauva, jonka kasvua ja kehitystä saimme ihailla. Ajattelin hieman kauhulla töihinpaluuta äitiysloman jälkeen. Esikoinen oli juuri saanut adhd-diagnoosin ja tukitoimia käynnisteltiin hiljalleen. Nyt jälkeenpäin ajateltuna elämä oli sittenkin tuttua ja turvallista. Todella moni asia oli hyvin, vaikka sitä pitikin itsestäänselvyytenä.

Kukapa olisi uskonut, että nyt kaksi vuotta myöhemmin elämme Suomessa poikkeusoloissa. Lintukotoomme on tunkeutunut hengenvaarallinen virus, joka on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa ja aiheuttanut pandemian. Epidemia Suomessa on jo alkanut. Todettuja tapauksia meillä on jo yli 1000 ja arvioituja tapauksia on jo moninkertaisesti enemmän. (Lähde: THL)

Meidän elämässämme Covid-19 näkyy monin eri tavoin. Lapsemme saavat olla koulussa ja päiväkodissa kriittisten työpaikkojemme takia, mutta olemme pitäneet heidät kotona aina kuin suinkin mahdollista. En edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt ruokakaupassa. Mies hoitaa keskitetysti ruokakauppareissut yksin.

Lapsille karanteeni on ollut rankkaa, mutta toisaalta he ovat olleet tyytyväisiä siitä, että ainakin toinen vanhemmista on aina kotona. Mummi ei ole voinut tulla kylään, joten lapset ovat puhuneet videopuheluita hänen kanssaan. Kavereita on kova ikävä ja 2 v kuopus puhuu päivittäin heistä ja päiväkodin hoitajista. 8 v esikoinen viestittelee ja juttelee päivittäin WhatsAppin välityksellä kavereilleen. Sähköinen yhteydenpito ei tietenkään korvaa fyysistä läheisyyttä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Tilanne on todella ahdistava sekä yksilöille, perheelle, työpaikoille, että koko yhteiskunnalle. Aloin pohtia, mitä itse voisin tehdä. Laitoin bloggaamisen tauolle 2018 siksi, että koin ettei minulla ole mitään fiksua sanottavaa. Kirjoittaminen on kuitenkin erittäin hyvä tapa saada purettua ahdistusta ja epävarmuutta, jota suurin osa meistä tuntee tällä hetkellä. Niinpä aion rueta jälleen kirjoittamaan ajankohtaisista asioista. Tervetuloa taas mukaan!

Moni asia on laitettu kiellettyjen listalle, mutta onneksi bloggaaminen on sallittu!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

10 x juuri nyt 1/2018

Katkaisen blogihiljaisuuden kertomalla meidän kuulumisia muodossa 10 x juuri nyt. Käytin sitä ensimmäisen kerran vähän ennen vauvan syntymää. Edelliset vastaukset näet täältä.

Olen innoissani: Uudesta vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteesta. Jos vain voisin, istuisin nenä kirjassa kiinni ja poistuisin välillä vain hakemaan kirjastosta uusia kirjoja haasteeseen.

Haluan: Oman saunan. Kärsin suunnattomasti siitä, ettei meillä ole saunaa. Olisi niin ihanaa käydä tyttöjen kanssa saunassa ulkoilun jälkeen. Paremman puutteessa käymme uimahallin saunassa pikalöylyissä.

Luen: kirjaa "Minä olen Malala. Koulutyttö jonka taliban yritti vaientaa." Kirja herättää paljon ajatuksia ja saa arvostamaan kaikkea sitä, mikä meidän maassamme on hyvin. Herkästi tulee pidettyä asioita itsestäänselvyytenä.

Kuuntelen: 2Cellos. Jos et ole vielä tutustunut, niin tee se ihmeessä! Ihan hervottomat kaverukset, jotka soittavat tunnettuja biisejä kahdella sellolla.






Haistan: Savun tuoksun uunin lämmityksen jäljiltä. Ulkona on pakkasta, mutta sisällä mukavan lämmin.

Maistan: mielessäni kesän, metsämansikat ja mustikat. Tämän talven aikana on tehnyt mieli lähteä jonnekin etelään enemmän kuin koskaan. Pimeys ja jatkuva vesisade alkaa ihan hieman tympäistä. Onneksi nyt on ollut jo sentään pari päivää pakkasta, jee! Jospa se talvi viimeinkin tulisi, kohta tammikuun puolivälissä.

Tunnen: silmäluomieni olevan lyijynraskaat. Pidän silti kiinni omasta ajastani ja teen kerrankin jotain ihan vain siitä ilosta, ettei se hyödytä ketään muuta kuin minua. Hah!

Katson: läppärin akun nopeasti pienenevää symbolia ja manailen, kun akku tyhjenee niin nopeasti. En jaksaisi alkaa kiskomaan latauspiuhaa monen mutkan takaa.

Odotan: sitä, että saisin nukuttua pidempiä pätkiä kerralla. Vauvalla on nyt joku vaihe, että hän heräilee öisin usein syömään. On hän kyllä kasvanutkin hurjasti ja oppii jatkuvasti uusia taitoja.

Suunnittelen: meneväni huomenna ensimmäiselle pitemmälle vaunulenkille. Aktiivisuusranneke on ensimmäistä kertaa latauksessa synnytyksen jälkeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Liikkuminen on jäänyt turhan vähälle ja sen huomaa kaikessa. Onneksi pohjalta on hyvä ponnistaa. Jos saisi samalla energiaa kirjoittamiseen ja uusiin postauksiin.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta toipuminen

Kerroin aiemmin kärsineeni synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta. Onneksi hain nopeasti apua ja myös sain sitä tehokkaasti.

Akuuttipsykiatrian poliklinikalla tapasin ensimmäiseksi lääkärin ja psykologin. Teimme suunnitelman, miten hoidon suhteen toimitaan ja minne voin olla yhteyksissä yölläkin jos alan voida todella huonosti. Lääkäri aloitti lääkityksen ja kertoi kyseessä olevan suhteellisen yleinen tila synnytyksen jälkeen, johon on saatavilla tehokasta hoitoa. Se tarkoitti lääkityksen lisäksi psykologin luona käymistä alkuun kahdesti viikossa. Muina tukitoimina perhetyöntekijä kävi kärryttelemässä vauvan kanssa pari kertaa viikossa ja neuvolan terveydenhoitaja kävi kyläilemässä ja soitteli miten meillä menee.



Valoa pimeydessä.


Ensin psykologin luona käyminen jotenkin hävetti ja nolotti. Sitten aloin ymmärtää, että ihminen todellakin on kokonaisuus. Psyykkinen hyvinvointi menee käsi kädessä fyysisen kanssa. Sen häiriö ei ole heikkouden merkki. Apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan. On vahvuutta myöntää olevansa avun tarpeessa. Itselläni vaikutti paljon halu olla hyvä äiti lapsilleni. Se madalsi kynnystä hakea apua.

Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen johtavia syitä. Muokkasimme ajatusmalleja uusiksi.

"Minun on pakko nukkua, kun vauvakin nukkuu."
-> Seurauksena se, etten todellakaan nukkunut ja ahdistuin ajatuksesta vain enemmän. Harva ihminen pystyy nukkumaan pakotettuna. Tähän löytyi armollisempi ajatus: "Voin levätä silloin, kun vauva nukkuu." Lepääminen ja rentoutusharjoitusten tekeminen auttaa pitkälle. Silloin käy helposti mikrounessa, mitä ei välttämättä itse tule rekisteröityä.

"Minun täytyy nukkua x tuntia."
-> Parempi ajatusmalli tähän oli, että mikrounetkin riittävät. Kun ei tule paineita tuntimääristä, uneen vaipuminen on helpompaa ja tuleekin oikeasti nukuttua pidempi aika.

"En selviä tulevasta päivästä näin vähällä unella." "En selviä tästä yöstä."
-> Parempi ajatus: "Olen selvinnyt tähänkin asti." Tuli voittajafiilis. Sisuunnuin. No hemmetti, olen todellakin selvinnyt tähänkin asti! Myös ne haastavat ajat esikoisenkin kanssa. Selviän tästäkin!

"Olen huono äiti. Tunnen etten pärjää lasten kanssa. Tunnen itseni todella epävarmaksi."
-> Parempi ajatus: "Olen riittävän hyvä äiti. Olen lapsilleni paras äiti maailmassa." Äitiys ei ole kilpailu. Sitä ei suoriteta. Se eletään ja koetaan.

Painiskelin muutenkin huono äiti -fiilisten kanssa. Psykologin kanssa käydyt keskustelut onneksi rauhoittivat minua. On ihan normaalia tuntea epävarmuutta uuden perheenjäsenen kanssa etenkin alussa, kun vauva hakee paikkaansa perheessä ja olenkin yhtäkkiä vastuussa yhden sijaan kahdesta lapsesta. Pikkuhiljaa päivittäisten rutiinien muodostuminen toi varmuutta ja itseluottamusta.

Alkuun tuntui haastavalta mennä käymään kaupassa pienen vauvan ja vilkkaan esikoisen kanssa. Psykologin kanssa teimme haasteen minulle käydä lasten kanssa yhä enemmän ihmisten ilmoilla. Ensimmäisellä kerralla minun piti vain käydä ostamassa tölkillinen maitoa, mutta kun vauva olikin niin rauhallinen niin shoppailin kokonaisen kärryllisen ruokatarvikkeita. Huomasin pärjääväni vauvan kanssa hyvin, joten pian rutiinien muodostuttua kävimme kirppareilla, kahviloissa, shoppailemassa ja ravintolassa. Huom! Vain minä ja vauva tai molemmat lapset! Liikkuminen alkoi tuntua sitä helpommalta, mitä enemmän sain kokemusta.

Yksi suuri stressiä lisäävä tekijä oli se, että minun oli synnytyksen jälkeen vaikea suhtautua esikoiseen, joka oli siihen asti ollut koko maailmani. En ollut lainkaan varautunut vierauden tunteeseen ja toivon, että neuvolassa puhuttaisiin ilmiöstä jo etukäteen. Alussa se tuntui todella hurjalta. Kun hän tuli pitkästä aikaa syliini istumaan, hän tuntui ensinnäkin fyysisesti aivan valtavan suurelta. Hän ei jotenkin tuntunut sopivan syliini. Hän vain tuntui oudolta. Yhtäkkiä en enää tiennyt mitä puhuisin hänelle. Esikoinenkin varmasti huomasi, että äiti käyttäytyy jotenkin kummallisesti. Tilanne on kuormittanut häntäkin.

Varsinainen käännekohta tapahtui, kun järjestimme äiti-tytär -päivän esikoisen kanssa. Mies oli koko päivän vauvan kanssa reissussa, kun me teimme esikoisen toivomia asioita ihan vaan kahdestaan. Leikimme yhdessä leikkipuistossa, kävimme hampurilaisella ja kahvilassa ja polskimme uimahallissa. Päätimme illan katsomalla leffaa kotisohvalla ja syömällä herkkuja. Olimme kuin ennen vanhaan, ennen vauvan syntymää. Sen päivän aikana löysin jälleen kadonneen yhteyden esikoisen kanssa. Olemme järjestäneet sen jälkeenkin kahdenkeskistä laatuaikaa. Sen ei välttämättä tarvitse kestää koko päivää. Pienetkin hetket ovat tärkeitä.

Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, veisin psykologilleni ison ruusukimpun. Hän antoi minulle niin paljon eväitä ja luottamusta selvitä paremmin myös tulevista kriiseistä elämässäni. Kiittäisin häntä siitä, että sain uneni ja mielenrauhani takaisin. Hänen ansiostaan olen pystynyt nauttimaan taas lasteni seurasta. Sain elämäni takaisin.


<3 Sophie

maanantai 16. lokakuuta 2017

Meillä on korvikevauva

Nyt vietetään kansainvälistä imetysviikkoa, jonka tarkoituksena on mm. levittää tietoa imetyksestä, kannustaa äitejä imettämään ja lisätä positiivista ajattelua imetyksestä. Imetys on vauvan luonnollinen tapa saada ravintonsa. Entäpä jos imetys ei onnistukaan?

Meille kävi näin. Meillä on nyt korvikevauva. Kirjoitin edellisessä postauksessani synnytyksenjälkeisestä unettomuudestani, josta olen edelleen toipumassa. Sen seurauksena maidon tulo alkoi ehtyä ja vauvan paino laskea tiheistä imetyksistä huolimatta. Se oli todella isku vasten kasvoja, koska en ollut edes ajatellut ettei maitoni riittäisi vauvalle. Esikoisen aikana maitoa tuli kuin ovista ja ikkunoista, niin että usein heräsin maitolätäköstä ja jouduin vaihtamaan paitaa useita kertoja päivässä liivinsuojien kastuttua läpimäriksi. Olin haaveillut voivani jopa luovuttaa äidinmaitoa tällä kertaa. En voinut uskoa kuulemaani, kun terveydenhoitaja sanoi kotikäynnillä ettei maitoni riitä, ja että meidän pitäisi alkaa antaa vauvalle lisäksi korviketta.

Niinpä Martasta tuli korvikevauva. Alkuun yritin imettää entistäkin tiheämmin ja stressasin maidon riittämättömyyttä. Niinpä maidon heruminen ei käynnistynyt ja vauva itki nälkäänsä tissillä. Imetin ja itkin. Aloin tuntea imetyksen vastenmielisenä, koska tajusin ettei maitoa tule tarpeeksi. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Enhän pystynyt ruokkimaan lastani imettämällä. Jouduin tekemään todella paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, että pääsin sinuiksi asian kanssa. Imettäminen ei todellakaan tee minusta parempaa äitiä. Joskus vain käy näin, ettei imetys syystä tai toisesta onnistu. Synnytyksenjälkeisessä hormonimyrskyssä koin kuitenkin tämän todella pahana pettymyksenä.


Survival kit korvikevauvan ruokintaan.


Korvikkeen antamisessa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ollut vapaampi menemään ja jättämään vauvan hyvillä mielin miehen hoitoon. Mies on käynyt jopa koko päivän kestävillä reissuilla vauvan kanssa ja heillä on ollut todella mukavaa yhdessä. Lisäksi kun jouduin toisen kerran takaisin sairaalaan unettomuuden takia, mies pystyi hyvin hoitamaan vauvaa kotona korvikkeen turvin. Se on lievittänyt stressiäni ja pahaa oloani imetyksen suhteen. Olen silti imettänyt aina kun olen jaksanut, joka päivä useamman kerran. Jokainen pisarakin on kallisarvoista, vaikkei vauvan vatsa niistä täyteen tulekaan.

Korvikeäitiyden oppiminen on ollut vähän työn takana. Väsymyskin on tietysti tuonut oman lisänsä soppaan, mutta myönnän edelleen olevani vähän negatiivinen asian suhteen. Tunnen kateutta nähdessäni imettäviä äitejä, haluaisin heittää imetysliivini ja -paitani roviolle, haluaisin huutaa vihaisesti neuvolassa terveydenhoitajalle kun hän ihastelee miten hyvin vauva on kasvanut. Tilanne vaatii vielä pientä työstämistä.

Olen joutunut opettelemaan korvikkeen kanssa pelaamisen, tuttipullojen pesu- ja keittorumban ja sen, että muistan varmasti ottaa korvikepulloja mukaan reissuihin. Aiemmin oli niin helppoa, kun vain lykkäsi tissin vauvan suuhun niin eväät olivat aina mukana ja valmiiksi sopivan lämpöisinä. Olen kerran joutunut tilanteeseen, kun olimme kylässä, vauva itkeskeli nälkäänsä ja korvike loppui kesken. Olin arvioinut määrän väärin ja jouduimme lähtemään kiireellä kotiin. Se avuttomuuden tunne oli hirveää! Onneksi ei ollut pitkä kotimatka. Sen jälkeen olen kantanut kiltisti mukana ylimääräistä korvikepulloa. Mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Antaessani julkisesti vauvalle korviketta tuttipullolla tunnen syyllisyyttä siitäkin. Tuntuu että ihmiset katsovat paheksuvasti. Joskus tekisi mieli alkaa selittelemään aivan ventovieraille, että kyllä minä imettäisin jos vain pystyisin. Oikeasti tuskin ketään kiinnostaa, tai jos kiinnostaakin niin se on meidän asiamme. Ongelma on vain omassa päässäni.

Jatkan imetyspettymyksen käsittelyä, mutta olen onnellinen siitä että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen esikoisen kanssa 1 v 2 kk ajan. Siitä kokemuksesta olen postannut täällä. Kolikon molemmat puolet on nyt nähty.

Kaikesta huolimatta hyvää imetysviikkoa 2017! Pidetään lippu korkealla ja tissit tanassa!

<3 Sophie

lauantai 14. lokakuuta 2017

Kun äiti ei nuku

Synnytyksenjälkeinen unettomuus on todella yleistä, mutta siitä ei jostain syystä kauheasti puhuta. Olen miettinyt tätä blogipostausta pitkään. Aihe on niin henkilökohtainen, että pohdin kirjoitanko siitä ollenkaan. Toivon kuitenkin kirjoitukseni tuovan toivoa muille samassa elämäntilanteessa oleville.



Yön saapuminen voi pelottaa ja yö voi tuntua niin pitkältä, että siitä on mahdotonta selvitä.


23.8. synnytin upean ja terveen tytön. Synnytys eteni hyvin, mutta se oli todella rankka ja koen sen menneen tietyllä tavalla sietokykyni yli. Sanoinkin miehelle, että jos tämä olisi ensimmäinen lapsemme, se myös jäisi viimeiseksi synnytyksen takia. Vauva oli kuitenkin täydellinen ja tunsin heti suunnatonta rakkautta saatuani hänet syliini.

Ensimmäiset yöt menivät ihmetellessä vauvaa. Olin aivan euforinen vauvan tuoksusta ja tuhinasta. Nukuin pätkissä 2-3 h/vrk. Tyttöä piti herätellä syömään joka 3 h välein raskausdiabetekseni takia ja häneltä kontrolloitiin verensokeria. Eräänä yönä kun verensokeriseurantaa oltiin lopettelemassa, verensokeri olikin tipahtanut hälyttävän alas. Olin sitä ennen nukkunut loistavan miltei 3 h pätkän ja muistan heränneeni kätilön tullessa huoneeseen. Hätäännyin, kun vauva ei meinannutkaan herätä. Hän sai sokerigeeliä suuhun ja jäin herättelemään vauvaa sillä aikaa, kun kätilö haki lisämaitoa. Sain tehdä tosissaan töitä, että sain vauvan imemään rintaa. Hän oli hyvin unelias ja reagoi hitaasti. Itkin ja imetin. Verensokeri saatiin nopeasti nousemaan normaalille tasolle, mutta koin voimakasta syyllisyyttä raskausdiabeteksesta ja liian sikeästi nukkumisestani. Ajattelin että minun olisi pitänyt havaita jotenkin verensokerin laskeminen ja vauvan voinnin heikkeneminen. Mietin mitä olisi voinut tapahtua, ellei kätilö olisi silloin tullut herättelemään meitä. Itkin loppuyön aivan hysteerisenä ja koin olevani maailman huonoin äiti.

Olo kuitenkin tasaantui kun huomasin vauvan voivan taas hyvin, verensokerit pysyivät tasaisina lisämaidolla ja imetin usein vähintään 3 h välein. Maito nousi hyvin jo ennen kotiinlähtöä sairaalassa, mikä vähensi tarvetta antaa lisämaitoa. Saimme ohjeeksi jatkaa tytön herättelyä syömään 3 h välein, kunnes hän on saavuttanut syntymäpainonsa.

Odotin kotiinpääsyä malttamattomana. Ajattelin saavani nukuttua paremmin kotona. Minulla oli mieletön ikävä esikoista. Sairaalassa olin hyvin herkkä kaikille äänille, outo sänky ja ympäristö pitivät minut hereillä. En osannut rentoutua. Vahdin vauvaa jatkuvasti. Tarkkailin että hän varmasti hengittää. Sama jatkui kuitenkin kotona. Kuuntelin jokaista pientäkin äännähdystä.

Minulla oli jotenkin kummallinen olo. Ehdin olla vuorokauden kotona. Olin mielettömän väsynyt, mutta en saanut unta. Sen sijaan aloin tehdä hirveällä vimmalla kotitöitä. Imuroin, järjestelin, laittelin pyykkejä, kävin kaksi kertaa esikoisen ja vauvan kanssa vaunulenkillä. Muistan vielä ajatelleeni, että onpa hienoa miten vain 2 h unilla jaksan näin paljon. Menin ylikierroksille. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle enkä pysty panostamaan häneen 100 % kuten aiemmin.

Iltaa kohti minulle alkoi tulla huono olo. Huomasin että minun on vaikea pysyä pystyssä, sydän hakkasi, oli krapulainen olo. Kun vauva nukahti, sanoin miehelle ja kylässä olevalle anopille meneväni itsekin nukkumaan. Ajattelin voinnin kohenevan kun saan nukuttua. Neuvo "nuku kun vauvakin nukkuu" kaikui mielessäni. Ajattelin, että minun on nyt pakko nukkua. Tein rentoutusharjoituksia, hengittelin syvää palleahengitystä, ajattelin positiivisia ajatuksia. Juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin voimakasta paniikkia. Minulle tuli tunne, että lapsilla on jokin hätänä enkä saa nukahtaa. En uskaltanut nukahtaa. Mietin jonkin aikaa häpeissäni, kehtaanko mennä sanomaan miehelle ja anopille mitään. Onneksi menin. He ymmärsivät ja kehoittivat minua soittamaan synnärille. Sieltä ohjattiin minut tulemaan takaisin osastolle. Mies ajoi minut sinne vauvan kanssa. Anoppi jäi vahtimaan esikoista.

Matka synnärille tuntui ikuisuudelta. Olotila vaihteli paniikista voimakkaaseen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. Tunsin olevani kamala ja huono äiti. Tunsin huonoutta siitä, ettei tilanne ollut hallinnassani. Koin syyllisyyttä siitä, että esikoinen herää aamulla huomatakseen että olen kadonnut. Myöhemmin kuulinkin esikoisen hätääntyneen huomattuaan, että äiti ja vauva ovat kadonneet. Syyllisyyttäni lievensi aavistuksen tieto siitä, että hän on turvassa anopin kanssa.

Synnärillä minut ja oloni otettiiin vakavasti. Pumppasin maitoa talteen, kätilöt ottivat vauvan hoitoonsa ja minut lääkittiin uneen. Pelotti nukahtaa, mutta mies oli tukena ja piti kädestä. Nukuin putkeen 6 h ja myöhemmin vielä ilman lääkettä 2 h. Pääsin kotiin. En kuitenkaan saanut mitään lääkettä mukaan, joten ahdistus ja paniikki alkoivat taas nostaa päätään yötä kohti. En olisi taaskaan päässyt uneen ilman miestä. Hän piti minua kädestä ja rauhoitteli, jolloin sain nukahdettua.

Selvisin seuraavista päivistä jotenkin, mutta pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas nukkua vain 2-3 h/vrk. Viimeinen niitti oli se, että vauvan paino alkoi laskea. Maitoni ei enää riittänyt hänelle. Kova stressi ja uupumus aiheuttivat sen, ettei maitoa enää herunut tarpeeksi. Aloimme antaa korviketta vauvalle ja koin todella voimakasta pettymystä itseeni. Olin imettänyt esikoista 1 v 1 kk, joten tämä oli todella iso juttu minulle. Lopulta olin taas niin ahdistunut, etten nukkunut enää lainkaan. Olin itkuinen ja ahdistunut. Eräänä yönä jouduin taas soittamaan synnärille ja he sanoivat että voin mennä sinne takaisin. Mies jäi vauvan ja esikoisen kanssa kotiin, kun ihana ystäväni ajoi minut sairaalaan keskellä yötä. Asia, jota en unohda ikinä.

Lääkkeillä nukuin taas pätkän sairaalassa, mutta herättyäni olin edelleen ahdistunut ja itkuinen. Koin etten pärjää, pelotti mennä kotiin, tunsin etten kykene huolehtimaan lapsistani. Paska mutsi -fiilis x ziljoona. Muistan katsoneeni lapsiani ja tunteneeni pohjatonta surua. Tunsin pettäneeni heidät, kun en pystynyt pitämään itseäni koossa. Olin aivan romuna.

Synnärin lääkäri teki kiireellisen lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin muistaakseni reilun viikon kuluttua. Minulla oli kohonnut riski sairastua lapsivuodepsykoosiin. Pelkäsin sitä kovasti. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Katsoin taas eräänä unettomana yönä seinällä kipittävää hämähäkkiä ja mietin, onko se oikea vai näenkö harhoja. Yritin pakottaa itseni nukkumaan ja tunsin epäonnistuvani, kun en saanut nukahdettua.

Akuuttipsykiatrian poli oli ratkaiseva käänne paranemisessani. Sain säännöllisen ja tarvittaessa otettavan lääkityksen kotiin, aloin käydä kaksi kertaa viikossa psykologilla ja lisäksi neuvolan terveydenhoitaja teki tehostettuja käyntejä kotiin ja perhetyöntekijä kävi vaunuilemassa vauvan kanssa, että saan itse lepohetken. Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen vaikuttavia syitä, opettelimme rentoutusharjoituksia ja pohdimme uusia ajattelumalleja unen saamisesta. Käsittelimme myös ajatuksiani pitkään kestäneestä stressistä, huolestani esikoisen voinnista ja riittävän hyvästä äitiydestä.

Nykyään saan nukuttua hyvin ja tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Olotila tasoittui heti, kun sain nukuttua pitempiä pätkiä ja sain varmuutta siihen, että uskallan nukahtaa ja pääsen vaivatta uneen.

Iso kiitos kaikille ystävilleni ja sukulaisilleni, joilta olen saanut koko toipumisen ajan suurta tukea. He ovat aina olleet valmiit auttamaan ja kuuntelemaan, jopa keskellä yötä. Jotkut kävivät kaupassa puolestani, jotkut toivat kukkia, jotkut toivat ruokaa, tulivat seuraksi ihan vaan katsomaan miten voimme, kuuntelivat, olivat läsnä. Iso kiitos miehelleni, joka on jaksanut tukea ja kannustaa ja on huolehtinut, että saan säännöllisesti omaa aikaa lepoon ja rentoutumiseen. Kiitos. Sanat eivät riitä kertomaan, miten rakkaita olette.

Loppuun ystäväni sanat: "On vahvuutta myös myöntää heikkouksia." Oli iso pala myöntää, etten pärjää tilanteesta yksin. Oli iso askel heittäytyä toisten kannateltavaksi. Olen kuitenkin iloinen että tein sen. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani olen myös parempi äiti lapsilleni ja se on tärkeintä.

<3 Sophie