maanantai 16. lokakuuta 2017

Meillä on korvikevauva

Nyt vietetään kansainvälistä imetysviikkoa, jonka tarkoituksena on mm. levittää tietoa imetyksestä, kannustaa äitejä imettämään ja lisätä positiivista ajattelua imetyksestä. Imetys on vauvan luonnollinen tapa saada ravintonsa. Entäpä jos imetys ei onnistukaan?

Meille kävi näin. Meillä on nyt korvikevauva. Kirjoitin edellisessä postauksessani synnytyksenjälkeisestä unettomuudestani, josta olen edelleen toipumassa. Sen seurauksena maidon tulo alkoi ehtyä ja vauvan paino laskea tiheistä imetyksistä huolimatta. Se oli todella isku vasten kasvoja, koska en ollut edes ajatellut ettei maitoni riittäisi vauvalle. Esikoisen aikana maitoa tuli kuin ovista ja ikkunoista, niin että usein heräsin maitolätäköstä ja jouduin vaihtamaan paitaa useita kertoja päivässä liivinsuojien kastuttua läpimäriksi. Olin haaveillut voivani jopa luovuttaa äidinmaitoa tällä kertaa. En voinut uskoa kuulemaani, kun terveydenhoitaja sanoi kotikäynnillä ettei maitoni riitä, ja että meidän pitäisi alkaa antaa vauvalle lisäksi korviketta.

Niinpä Martasta tuli korvikevauva. Alkuun yritin imettää entistäkin tiheämmin ja stressasin maidon riittämättömyyttä. Niinpä maidon heruminen ei käynnistynyt ja vauva itki nälkäänsä tissillä. Imetin ja itkin. Aloin tuntea imetyksen vastenmielisenä, koska tajusin ettei maitoa tule tarpeeksi. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Enhän pystynyt ruokkimaan lastani imettämällä. Jouduin tekemään todella paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, että pääsin sinuiksi asian kanssa. Imettäminen ei todellakaan tee minusta parempaa äitiä. Joskus vain käy näin, ettei imetys syystä tai toisesta onnistu. Synnytyksenjälkeisessä hormonimyrskyssä koin kuitenkin tämän todella pahana pettymyksenä.


Survival kit korvikevauvan ruokintaan.


Korvikkeen antamisessa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ollut vapaampi menemään ja jättämään vauvan hyvillä mielin miehen hoitoon. Mies on käynyt jopa koko päivän kestävillä reissuilla vauvan kanssa ja heillä on ollut todella mukavaa yhdessä. Lisäksi kun jouduin toisen kerran takaisin sairaalaan unettomuuden takia, mies pystyi hyvin hoitamaan vauvaa kotona korvikkeen turvin. Se on lievittänyt stressiäni ja pahaa oloani imetyksen suhteen. Olen silti imettänyt aina kun olen jaksanut, joka päivä useamman kerran. Jokainen pisarakin on kallisarvoista, vaikkei vauvan vatsa niistä täyteen tulekaan.

Korvikeäitiyden oppiminen on ollut vähän työn takana. Väsymyskin on tietysti tuonut oman lisänsä soppaan, mutta myönnän edelleen olevani vähän negatiivinen asian suhteen. Tunnen kateutta nähdessäni imettäviä äitejä, haluaisin heittää imetysliivini ja -paitani roviolle, haluaisin huutaa vihaisesti neuvolassa terveydenhoitajalle kun hän ihastelee miten hyvin vauva on kasvanut. Tilanne vaatii vielä pientä työstämistä.

Olen joutunut opettelemaan korvikkeen kanssa pelaamisen, tuttipullojen pesu- ja keittorumban ja sen, että muistan varmasti ottaa korvikepulloja mukaan reissuihin. Aiemmin oli niin helppoa, kun vain lykkäsi tissin vauvan suuhun niin eväät olivat aina mukana ja valmiiksi sopivan lämpöisinä. Olen kerran joutunut tilanteeseen, kun olimme kylässä, vauva itkeskeli nälkäänsä ja korvike loppui kesken. Olin arvioinut määrän väärin ja jouduimme lähtemään kiireellä kotiin. Se avuttomuuden tunne oli hirveää! Onneksi ei ollut pitkä kotimatka. Sen jälkeen olen kantanut kiltisti mukana ylimääräistä korvikepulloa. Mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Antaessani julkisesti vauvalle korviketta tuttipullolla tunnen syyllisyyttä siitäkin. Tuntuu että ihmiset katsovat paheksuvasti. Joskus tekisi mieli alkaa selittelemään aivan ventovieraille, että kyllä minä imettäisin jos vain pystyisin. Oikeasti tuskin ketään kiinnostaa, tai jos kiinnostaakin niin se on meidän asiamme. Ongelma on vain omassa päässäni.

Jatkan imetyspettymyksen käsittelyä, mutta olen onnellinen siitä että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen esikoisen kanssa 1 v 2 kk ajan. Siitä kokemuksesta olen postannut täällä. Kolikon molemmat puolet on nyt nähty.

Kaikesta huolimatta hyvää imetysviikkoa 2017! Pidetään lippu korkealla ja tissit tanassa!

<3 Sophie

lauantai 14. lokakuuta 2017

Kun äiti ei nuku

Synnytyksenjälkeinen unettomuus on todella yleistä, mutta siitä ei jostain syystä kauheasti puhuta. Olen miettinyt tätä blogipostausta pitkään. Aihe on niin henkilökohtainen, että pohdin kirjoitanko siitä ollenkaan. Toivon kuitenkin kirjoitukseni tuovan toivoa muille samassa elämäntilanteessa oleville.


Yön saapuminen voi pelottaa ja yö voi tuntua niin pitkältä, että siitä on mahdotonta selvitä.


23.8. synnytin upean ja terveen tytön. Synnytys eteni hyvin, mutta se oli todella rankka ja koen sen menneen tietyllä tavalla sietokykyni yli. Sanoinkin miehelle, että jos tämä olisi ensimmäinen lapsemme, se myös jäisi viimeiseksi synnytyksen takia. Vauva oli kuitenkin täydellinen ja tunsin heti suunnatonta rakkautta saatuani hänet syliini.

Ensimmäiset yöt menivät ihmetellessä vauvaa. Olin aivan euforinen vauvan tuoksusta ja tuhinasta. Nukuin pätkissä 2-3 h/vrk. Tyttöä piti herätellä syömään joka 3 h välein raskausdiabetekseni takia ja häneltä kontrolloitiin verensokeria. Eräänä yönä kun verensokeriseurantaa oltiin lopettelemassa, verensokeri olikin tipahtanut hälyttävän alas. Olin sitä ennen nukkunut loistavan miltei 3 h pätkän ja muistan heränneeni kätilön tullessa huoneeseen. Hätäännyin, kun vauva ei meinannutkaan herätä. Hän sai sokerigeeliä suuhun ja jäin herättelemään vauvaa sillä aikaa, kun kätilö haki lisämaitoa. Sain tehdä tosissaan töitä, että sain vauvan imemään rintaa. Hän oli hyvin unelias ja reagoi hitaasti. Itkin ja imetin. Verensokeri saatiin nopeasti nousemaan normaalille tasolle, mutta koin voimakasta syyllisyyttä raskausdiabeteksesta ja liian sikeästi nukkumisestani. Ajattelin että minun olisi pitänyt havaita jotenkin verensokerin laskeminen ja vauvan voinnin heikkeneminen. Mietin mitä olisi voinut tapahtua, ellei kätilö olisi silloin tullut herättelemään meitä. Itkin loppuyön aivan hysteerisenä ja koin olevani maailman huonoin äiti.

Olo kuitenkin tasaantui kun huomasin vauvan voivan taas hyvin, verensokerit pysyivät tasaisina lisämaidolla ja imetin usein vähintään 3 h välein. Maito nousi hyvin jo ennen kotiinlähtöä sairaalassa, mikä vähensi tarvetta antaa lisämaitoa. Saimme ohjeeksi jatkaa tytön herättelyä syömään 3 h välein, kunnes hän on saavuttanut syntymäpainonsa.

Odotin kotiinpääsyä malttamattomana. Ajattelin saavani nukuttua paremmin kotona. Minulla oli mieletön ikävä esikoista. Sairaalassa olin hyvin herkkä kaikille äänille, outo sänky ja ympäristö pitivät minut hereillä. En osannut rentoutua. Vahdin vauvaa jatkuvasti. Tarkkailin että hän varmasti hengittää. Sama jatkui kuitenkin kotona. Kuuntelin jokaista pientäkin äännähdystä.

Minulla oli jotenkin kummallinen olo. Ehdin olla vuorokauden kotona. Olin mielettömän väsynyt, mutta en saanut unta. Sen sijaan aloin tehdä hirveällä vimmalla kotitöitä. Imuroin, järjestelin, laittelin pyykkejä, kävin kaksi kertaa esikoisen ja vauvan kanssa vaunulenkillä. Muistan vielä ajatelleeni, että onpa hienoa miten vain 2 h unilla jaksan näin paljon. Menin ylikierroksille. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle enkä pysty panostamaan häneen 100 % kuten aiemmin.

Iltaa kohti minulle alkoi tulla huono olo. Huomasin että minun on vaikea pysyä pystyssä, sydän hakkasi, oli krapulainen olo. Kun vauva nukahti, sanoin miehelle ja kylässä olevalle anopille meneväni itsekin nukkumaan. Ajattelin voinnin kohenevan kun saan nukuttua. Neuvo "nuku kun vauvakin nukkuu" kaikui mielessäni. Ajattelin, että minun on nyt pakko nukkua. Tein rentoutusharjoituksia, hengittelin syvää palleahengitystä, ajattelin positiivisia ajatuksia. Juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin voimakasta paniikkia. Minulle tuli tunne, että lapsilla on jokin hätänä enkä saa nukahtaa. En uskaltanut nukahtaa. Mietin jonkin aikaa häpeissäni, kehtaanko mennä sanomaan miehelle ja anopille mitään. Onneksi menin. He ymmärsivät ja kehoittivat minua soittamaan synnärille. Sieltä ohjattiin minut tulemaan takaisin osastolle. Mies ajoi minut sinne vauvan kanssa. Anoppi jäi vahtimaan esikoista.

Matka synnärille tuntui ikuisuudelta. Olotila vaihteli paniikista voimakkaaseen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. Tunsin olevani kamala ja huono äiti. Tunsin huonoutta siitä, ettei tilanne ollut hallinnassani. Koin syyllisyyttä siitä, että esikoinen herää aamulla huomatakseen että olen kadonnut. Myöhemmin kuulinkin esikoisen hätääntyneen huomattuaan, että äiti ja vauva ovat kadonneet. Syyllisyyttäni lievensi aavistuksen tieto siitä, että hän on turvassa anopin kanssa.

Synnärillä minut ja oloni otettiiin vakavasti. Pumppasin maitoa talteen, kätilöt ottivat vauvan hoitoonsa ja minut lääkittiin uneen. Pelotti nukahtaa, mutta mies oli tukena ja piti kädestä. Nukuin putkeen 6 h ja myöhemmin vielä ilman lääkettä 2 h. Pääsin kotiin. En kuitenkaan saanut mitään lääkettä mukaan, joten ahdistus ja paniikki alkoivat taas nostaa päätään yötä kohti. En olisi taaskaan päässyt uneen ilman miestä. Hän piti minua kädestä ja rauhoitteli, jolloin sain nukahdettua.

Selvisin seuraavista päivistä jotenkin, mutta pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas nukkua vain 2-3 h/vrk. Viimeinen niitti oli se, että vauvan paino alkoi laskea. Maitoni ei enää riittänyt hänelle. Kova stressi ja uupumus aiheuttivat sen, ettei maitoa enää herunut tarpeeksi. Aloimme antaa korviketta vauvalle ja koin todella voimakasta pettymystä itseeni. Olin imettänyt esikoista 1 v 1 kk, joten tämä oli todella iso juttu minulle. Lopulta olin taas niin ahdistunut, etten nukkunut enää lainkaan. Olin itkuinen ja ahdistunut. Eräänä yönä jouduin taas soittamaan synnärille ja he sanoivat että voin mennä sinne takaisin. Mies jäi vauvan ja esikoisen kanssa kotiin, kun ihana ystäväni ajoi minut sairaalaan keskellä yötä. Asia, jota en unohda ikinä.

Lääkkeillä nukuin taas pätkän sairaalassa, mutta herättyäni olin edelleen ahdistunut ja itkuinen. Koin etten pärjää, pelotti mennä kotiin, tunsin etten kykene huolehtimaan lapsistani. Paska mutsi -fiilis x ziljoona. Muistan katsoneeni lapsiani ja tunteneeni pohjatonta surua. Tunsin pettäneeni heidät, kun en pystynyt pitämään itseäni koossa. Olin aivan romuna.

Synnärin lääkäri teki kiireellisen lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin muistaakseni reilun viikon kuluttua. Minulla oli kohonnut riski sairastua lapsivuodepsykoosiin. Pelkäsin sitä kovasti. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Katsoin taas eräänä unettomana yönä seinällä kipittävää hämähäkkiä ja mietin, onko se oikea vai näenkö harhoja. Yritin pakottaa itseni nukkumaan ja tunsin epäonnistuvani, kun en saanut nukahdettua.

Akuuttipsykiatrian poli oli ratkaiseva käänne paranemisessani. Sain säännöllisen ja tarvittaessa otettavan lääkityksen kotiin, aloin käydä kaksi kertaa viikossa psykologilla ja lisäksi neuvolan terveydenhoitaja teki tehostettuja käyntejä kotiin ja perhetyöntekijä kävi vaunuilemassa vauvan kanssa, että saan itse lepohetken. Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen vaikuttavia syitä, opettelimme rentoutusharjoituksia ja pohdimme uusia ajattelumalleja unen saamisesta. Käsittelimme myös ajatuksiani pitkään kestäneestä stressistä, huolestani esikoisen voinnista ja riittävän hyvästä äitiydestä.

Nykyään saan nukuttua hyvin ja tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Olotila tasoittui heti, kun sain nukuttua pitempiä pätkiä ja sain varmuutta siihen, että uskallan nukahtaa ja pääsen vaivatta uneen.

Iso kiitos kaikille ystävilleni ja sukulaisilleni, joilta olen saanut koko toipumisen ajan suurta tukea. He ovat aina olleet valmiit auttamaan ja kuuntelemaan, jopa keskellä yötä. Jotkut kävivät kaupassa puolestani, jotkut toivat kukkia, jotkut toivat ruokaa, tulivat seuraksi ihan vaan katsomaan miten voimme, kuuntelivat, olivat läsnä. Iso kiitos miehelleni, joka on jaksanut tukea ja kannustaa ja on huolehtinut, että saan säännöllisesti omaa aikaa lepoon ja rentoutumiseen. Kiitos. Sanat eivät riitä kertomaan, miten rakkaita olette.

Loppuun ystäväni sanat: "On vahvuutta myös myöntää heikkouksia." Oli iso pala myöntää, etten pärjää tilanteesta yksin. Oli iso askel heittäytyä toisten kannateltavaksi. Olen kuitenkin iloinen että tein sen. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani olen myös parempi äiti lapsilleni ja se on tärkeintä.

<3 Sophie

tiistai 26. syyskuuta 2017

1 kk kuulumisia vauvaperheestä

Martta on huomenna jo 5 viikon ikäinen! Viikot ovat menneet univelkaisessa sumussa ja päivät vilistävät ohi mieletöntä vauhtia. Tuntuu siltä että koko ajan on ilta. Ehdin vain avata unenpöpperöiset silmäni, kun pitää alkaa jo touhuta lapsia yöpuulle. Vauvan hoitotoimet vievät yllättävän paljon aikaa, vaikka tuntuu että touhuan välillä kuin pieni eläin saadakseni kellon kiinni ja silti sekään ei riitä. Olen aina myöhässä ja unohtelen asioita. Kaikki askareet tuntuvat jäävän jatkuvasti kesken. Ruoanlaitto on välillä lähes ylivoimainen ponnistus, kun se täytyy tehdä monessa pienessä osassa.

Martalla on selkeän epäsäännöllinen rytmi, jonka mukaan hän nukkuu, syö ja seurustelee. Pääsääntöisesti hän nukkuu yöt parilla herätyksellä, elleivät vatsavaivat häiritse unta. Hän viihtyy hyvin leikkimatolla ja on oppinut tarttumaan siinä roikkuviin leluihin. Niitä riepotellaan ja helistellään kovan höpöttelyn säestämänä. Olen kantanut vauvaa paljon Manducassa sekä sisällä että ulkona. Hän viihtyy siinä yleensä hyvin parikin tuntia ja olemme käyneet jo ensimmäisillä metsäretkillä sen kanssa. Hän viihtyy hyvin myös vaunuissa ja pitää automatkoista. Luksusta!

En voi väittää etteikö olisi rankkaa, mutta onneksi on myös ihania hetkiä. Pienten varpaiden silittelyä, pullaposkien pusuttelua, ihanan vauvantuoksuisen tukan nuuhkuttelua, pitkiä katseita ja rakastavia hymyjä. Esikoisen kanssa satuhetket kainalokkain, metsäretket, yhteiset kävely/pyöräilylenkit, syksyisen luonnon ihmettely ja keskustelut kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, suunnittelu mitä kaikkea tehdään yhdessä kun vauva vähän kasvaa.


Ihanat vauvan varpaat. <3


Yritän huomioida esikoista niin paljon kuin mahdollista ja aina välillä pyrin tekemään jotain hänen kanssaan ihan kahdestaan. Olemme käyneet kahdestaan sieniretkellä, värittäneet Frozen värikuvia, leikkineet barbieilla ja kotileikkiä. Esikoinen tykkää osallistua vauvan hoitoon. Hän huolehtii että hoitopöydällä on puhtaita vaippoja, laittaa tuttia suuhun ja silittelee vauvaa, auttaa pukemisessa ja riisumisessa, auttaa kylvettämisessä, harjaa hiuksia, leikkii ja juttelee vauvalle. Joka päivä hän haluaa pitää hetken vauvaa sylissä ja ennen nukkumaanmenoa hän on halunnut pitää hetkisen vauvaa kainalossa omassa sängyssään.

Nyt kun vauva on tämän ikäinen, tuntuu kuin hän olisi ollut meillä aina. Häneen on ehtinyt hyvin tutustua ja oppia hänen luonnettaan ja temperamenttiaan. Tuntuu helpommalta kun tietyt päivittäiset rutiinit toistuvat samanlaisina joka päivä. Alussa kaikki oli niin sekavaa ja sinkoilua paikasta toiseen, kun asioilla ei ollut vielä omaa aikaansa tai paikkaansa.

Kummankin lapsen syntymä oli oikea ihme. Saamme kiitollisina seurata heidän kasvuaan ja kehitystään. Nyt tuntuu siltä, että perheemme on kokonainen.


<3 Sophie

maanantai 18. syyskuuta 2017

Yhteistyö Color4Caren kanssa: tennarit

Sain Color4Carelta vapaavalintaiset tennarit kokeiltavaksi. Valitsin laajasta valikoimasta mustavalkoiset tennarit, koska ne sopivat monen eri vaatetuksen kanssa. (Okei, myönnetään: olisin ottanut pinkit mutta oma kokoni oli valitettavasti loppu varastosta.)

Kengät ovat todella kevyet mutta jämäkän tuntuiset. Niitä voi käyttää sekä kotona että töissä. Näin äitiyslomalla ne ovat hyvät vauvan kanssa vaunuillessa. Pohjat ovat pitävän tuntuiset ja kantaa on sen verran, että jalat eivät kipeydy pitkänkään kävelyn jälkeen. Kannattaa muuten huomioida, että ainakin tilaamani Hummelin tennarit ovat hyvin niukkaa mitoitusta ja lestiltään kapeat. Onneksi kengillä on palautus- ja vaihto-oikeus jos ensimmäisellä kerralla ei satu oikea koko.



Hummelin tennarit.


Color4Caren valikoimiin kuuluvat myös työsandaalit, joihin tutustun paremmin sitten kun palaan takaisin töihin äitiyslomalta.

maanantai 28. elokuuta 2017

Tyttö tuli!

Kuten olette varmasti arvanneetkin blogihiljaisuudesta, niin meille syntyi upea prinsessa 23.8.2017. Synnytyksessä ja toipumisessa ei ihan kaikki mennyt niinkuin saduissa, mutta nyt voimme molemmat oikein hyvin. Olemme todella onnellisia tytöstä ja on ollut ihana nähdä, miten suurella rakkaudella myös esikoinen on ottanut vauvan vastaan. Minua on tietysti testattu todella paljon, mutta se kuuluu asiaan tässä tilanteessa. Kirjoittelen kuulumisia myöhemmin, kun voin paremmin. Nyt keskityn lepäämiseen ja nautin vauvantuoksusta. <3


Cruisingeilla sairaalan käytävillä "Martan" kanssa.

lauantai 19. elokuuta 2017

Ensimmäisen eskariviikon jälkeen

Tunnemyrsky eskarin aloituksesta on tasaantunut ja nopeasti arki on alkanut lutviutua kohdalleen. Ensimmäisenä aamuna Papunetin kuvatyökalulla tehty aamurutiinilista toimi kuin unelma, mutta jo toisena aamuna esikoinen alkoi lipsua ja siirtää magneettia miten sattuu ja hyppi tehtäviä yli. Aikaa meni aamuisin myös kaikkeen turhaan, kuten Aku Ankan lukemiseen ja kissan paijaamiseen. Aikakäsitys noin pienellä on vielä niin suhteellinen, että aikuisen jatkuvaa huolehtimista (=jankuttamista, toistoa toistoa toistoa!) tarvitaan runsaasti.

Bussilla matkustaminen sujui hyvin heti alusta lähtien. Kuljettaja piti hyvää huolta lapsista ja opasti, kuinka bussissa toimitaan. Lapsi vilkutti iloisena bussin ikkunasta ja minä lähdin tyytyväisenä omiin päivän puuhiini. Lapsi koki oikean itsetuntobuustauksen, kun tajusi osaavansa matkustaa ihan yksin bussilla kouluun.


Lapsen ollessa eskarissa kävin itse poimimassa mustikoita ja nauttimassa
metsän hiljaisuudesta. <3


Eskaripäivien jälkeen esikoinen oli selvästi todella väsynyt ja kuormittunut. Väsymys vain lisääntyi viikon edetessä ja perjantaina hainkin hänet suoraan eskarista, vaikka muina päivinä hän oli saanut jäädä vielä muutamaksi tunniksi iltikseen leikkimään ja tutustumaan muihin lapsiin. Iltarutiinit kuitenkin toistuivat samanlaisina joka päivä, nukkumaan meno oli joka päivä klo 20 ja aamuisin herätys klo 6.40. Lapsi nukahti pian sänkyyn menon jälkeen eikä heräillyt yön aikana ainakaan niin, että me olisimme huomanneet. Toivon että väsymys alkaa helpottaa, kun eskarin tavat tulevat tutuiksi, jännitys helpottaa ja elimistö tottuu uusiin aikatauluihin. Muuten voi olla mielenkiintoinen syksy edessä.

Väsymyksestä huolimatta lapsi oli joka aamu innokas lähtemään eskariin. Toisena aamuna hän ei ehtinyt saada kunnolla silmiä auki, kun hän jo ponkaisi innoissaan istumaan ja kiljaisi: "Minusta on ihana mennä eskariin! Onpa kiva päivä tulossa!"

Totesinkin Facebook-päivityksessäni sinä päivänä, että olisipa aikuisillakin sama asenne aamuisin. Osattaisiin iloita alkavasta päivästä ja nähtäisiin se mahdollisuutena. Erityisesti viikonlopun surullisten tapahtumien jälkeen (Barcelona ja Turku) on hyvä muistaa, että jokainen päivä on lahja. Myös ne tylsältä tuntuvat, arkiset päivät.


Miten teillä on mennyt eskarin aloitus?

Sophie <3

tiistai 15. elokuuta 2017

Ensimmäisen eskariaamun tunnelmia

Esikoinen on nyt eskarilainen. Minä olen eskarilaisen äiti. Ajatus vaatii vähän sulattelua. Kirjoitin aiemmin toisessa postauksessani etukäteistunnelmia ja valmistautumisesta eskariin.


Ensimmäisenä eskariaamuna. Meidän pieni iso tyttö. <3


Tänään se päivä sitten koitti. Lapsi lähti ensimmäistä kertaa elämässään yksin bussilla kouluun. Kävelimme yhdessä bussille koko perhe. Lapsi oli todella jännittynyt, mutta iloisella mielellä. Aamurutiinit onnistuivat kerrankin niin suit sait sukkelaan, että jäi aikaa lueskella vähän Aku Ankkaakin. Huomasimme kyllä miehen kanssa, ettei keskittyminen oikein onnistunut jännitykseltä.

Avuksi haastavista aamurutiineista selviytymiseen teimme eilen yhdessä lapsen kanssa Papunetin kuvatyökalulla listan jääkaapin oveen. Listasimme kellonajat ja aamurutiinit toteutusjärjestyksessä, lapsi sai itse valita kuvapankista mieleisensä kuvat, tulostimme listan paperille ja lopuksi lapsi vielä väritti kuvat. Meidän kuvalistaamme päätyivät herääminen, wc:ssä käyminen, hiusten harjaaminen, sisävaatteiden pukeminen, aamupala, hampaiden pesu, ulkovaatteiden pukeminen, repun ottaminen ja bussille käveleminen.

Väritulostimella voisi suoraan tulostaa värilliset kuvat, mutta tämä toimi hyvin mustavalkoisenakin. Papunetin kuvatyökalu on täysin ilmainen ja se sisältää tuhansia piirroskuvia, valokuvia ja viittomia eri tarpeisiin. Kokeilkaa ihmeessä ja tehkää omanlaisenne!

Lapsi oli aivan tohkeissaan listasta ja kävi ihan pyytämättä siirtämässä magneettia aina kohdasta toiseen saatuaan jonkin asian tehdyksi. Harmittaa vain etten ole jo aiemmin tajunnut ottaa kuvatyökalua käyttöön! En tajunnut, että sen tekeminen ja käyttäminen on noin helppoa. Suunnitteilla on tehdä myös iltarutiineista vastaava lista helpottamaan yöpuulle rauhoittumista.

Kävelimme yhdessä koko perhe ison tien varteen bussille. Olimme jo hyvissä ajoin odottamassa, kun bussi tuli. Lapsi kiipesi reippaana kyytiin, tervehti kuskia iloisesti ja meni paikalleen istumaan. Tuntui tosi hyvältä, kun kuulin kuskin ystävällisesti opastavan lasta miten toimia. Olin itse vähän jännittänyt, pitäisikö lapsen osata toimia itsenäisesti täysin uudessa tilanteessa. Huoli oli ihan turha.

Täytyy kyllä myöntää että sain nieleskellä hieman, kun näin bussin lähtevän pysäkiltä tytär kyydissään. Kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun mies lähti töihin ja minä menin yksin tyhjään kotiin. Meidän ihana pieni tyttö, mutta jo niin iso. On vain luotettava että siivet kantavat ja onneksi turvalliset aikuiset pitävät hänestä huolta.


Millä mielin teidän pienet ovat lähteneet eskariin ja kouluun?


Sophie <3