maanantai 12. kesäkuuta 2017

31. rv:n tuntemuksia. Synnytys lähestyy.

Vielä vähän aikaa sitten en halunnut ajatella tulevaa synnytystä lainkaan. En myöskään halunnut nähdä pieniä vauvoja tai miettiä, mitä tarvikkeita kotiin pitäisi hankkia. Yhtäkkiä ajatukset pyörivät miltei ainoastaan synnytyksessä ja vauvassa. En jaksa olla kiinnostunut kovinkaan paljoa ympäröivästä maailmasta samassa suhteessa kuin aiemmin. Tuntuu että olen pikkuhiljaa menossa oman kuplani sisään. Myös esikoinen on selvästi kauempana minusta ja enemmän kiinni isässään. Minua dissataan ihan kympillä. Odotettu reaktio.

Vauvalle on hankittu/hankinnassa tärkeimmät tavarat. Ruokakauppareissulla teki mieli jo alkaa vertailla eri vaippamerkkejä ja niiden ominaisuuksia. Sain vielä kuitenkin pidäteltyä itseäni. Kännykkään on ladattu ilmainen Preglife-sovellus, josta näkee tarkalleen eletyn raskausviikon ja missä vaiheessa vauvan kasvu milloinkin on. Plussaa on myös sovelluksessa oleva helppokäyttöinen supistuslaskuri.

Synnytystä varten olen kysellyt lainaan kaveriltani Elle Tens -laitteen. Suosittelen kokeilemaan sitä lämpimästi! Ajattelin hakea sen jo hyvissä ajoin, koska viimeksi pärjäsin sen avulla pitkän latenssivaiheen kotona. Olen myös alkanut suunnitella Spotifyhyn omaa synnytyslistaa. Kännykän varavirtalähde on jatkuvasti latingissa, koska kännykkäni akku on niin surkea ettei sillä muuten pystyisi kuuntelemaan yhtään mitään. Mies hankki minulle langattomat kuulokkeet, joilla voin kuunnella mitä vain ja milloin vain haluan.

Postiluukusta kolahti aika synnytyspelkopolille heinäkuuksi. En varsinaisesti koe pelkääväni synnytystä, mutta edellisestä synnytyksestä jäi paljon mietittävää ja keskeneräisiä asioita, jotka olisi hyvä saada käsiteltyä ennen uutta synnytystä. Ajattelin jossain vaiheessa jäsentää ajatuksiani blogipostauksen muodossa edellisestä synnytyksestä. Arkojen ei kannata pelästyä, koska mitään todella karmivaa ei ole tiedossa.



Rakastan Pertti Jarlan Fingerporia. Tämä löytyy myös meidän jääkaapin ovesta. :D

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Rakkauden kehittyminen omaan lapseen

Lueskelin Unelmalandia-blogin postausta rakkauden kehittymisestä omaan lapseen. Siinä kirjoittaja oli joutunut odottelemaan 8 kk todella syvän rakkauden kehittymistä omaan lapseen. Aihe on todella tärkeä, mutta tämä oli muistaakseni ensimmäinen lukemani kirjoitus siitä. Rakkaus vastasyntyneeseen ei ole itsestäänselvyys. Varmasti myös synnytyskokemuksella on suuri vaikutus rakkauden syntymiseen ja saako synnyttäjä tukea, onko hänellä itsellään turvallinen olo. Tunteet ovat todella monimutkaisia kemiallisia ja fysiologisia prosesseja, eikä ole yhtä oikeaa tapaa reagoida ja tuntea synnytyksen jälkeen.

Muistan varmasti lopun elämääni sen tunteen, kun tyttäreni syntyi ja hänet nostettiin rinnalleni. Hän tuntui todella lämpimältä ja märältä. Luulin vastasyntyneiden pitävän silmiä kiinni, mutta tyttären suuret mustikansiniset silmät tähyilivät uteliaina minua ja isäänsä. Toisaalta minulla oli sekasortoinen olo, mieli oli yhtä myllerrystä ja tunsin hieman kuin olisin katsellut tilannetta jonkun ulkopuolisen silmin. En oikein tiedä mitä tunsin, muuta kuin ihmetystä ja epäuskoa. Tässä on se lapsi, joka on kasvanut minun sisälläni. Ihmetystä ja epäuskoa siitä, että olen hänen äitinsä. Ja hän on meidän lapsemme. Muistan, miten esittelin hänelle itseni. "Moi, mä oon sun äiti."

Olin ennen synnytystä ollut huolissani, että mitäpä jos en rakastakaan lasta. Jos huomaankin etten välitä lapsesta. Tyttären synnyttyä en minäkään tuntenut heti suurta rakkautta. Oikea sana voisi olla ehkä huolehtiminen ja kiintymys. Enemmänkin ihmettelin häntä ja tutustuin häneen kaikessa rauhassa. Kotiin tultuamme alussa oli sellainen olo, kuin joku vieras olisi tullut kylään. Koti oli koti, mutta tuntui jotenkin erilaiselta. Meni vähän aikaa, että äidin rooli löytyi.

Rakkaus hiipi huomaamatta mukaan kuvioihin. En lainkaan osaa sanoa, missä vaiheessa voin sanoa alkaneeni todella rakastaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että tunnen valtavan suurta suojelunhalua ja suurinta rakkautta, mitä olen koskaan ketään kohtaan tuntenut. Tunne on vain kasvanut ja syventynyt reilun viiden vuoden aikana.


"Äiti, keräsin sinulle kukkia. Eikö olekin kauniita?"


Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin. Se saa minut onnelliseksi. Kun lapseni katsoo minua hellästi, kiertää pienet kätensä kaulaani ja painaa pehmeän poskensa toviksi omaani vasten, sanoja ei tarvita. Siinä hetkessä on kaikki.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Yö Lastenlinnassa

Lapsi on jännittänyt Lastenlinnan unitutkimusta jo monta päivää. Hän ei haluaisi millään mennä sinne. Olemme jutelleet mitä siellä tapahtuu ja miksi tutkimus tehdään. Yritämme selvittää, mistä lapsen päiväväsymys johtuu ja miten häntä voisi auttaa. Tutkimus peruuntui jo kuukausi sitten jonkin kiireellisemmän tapauksen takia. Olemme odottaneet aikaa viime lokakuusta asti. Koko tänä aikana emme ole saaneet tukea kuin sanahelinän muodossa. Jatkamme siis löyhässä hirressä roikkumista koko perheen voimin.

Katselen nukkuvaa lasta hämärässä huoneessa. Olemme menneet klo 13.30 elektrodien liimaukseen ja laitteiden testaukseen, mutta varsinainen tutkimus on alkanut klo 21. Olemme käyneet välillä käppäilemässä Lastenlinnan läheisyydessä, syöneet jätskiä Sibeliuksenpuistossa ja väistelleet japanilaisia turisteja monumentin luona. Lasta on vähän jännittänyt kävellä kaupungilla piuhat ja verkkomyssy päässä. Onneksi helsinkiläiset ovat tottuneet kaikenlaisiin kulkijoihin kadulla, joten olemme saaneet olla rauhassa emmekä ole joutuneet töllistelyn kohteeksi. Olemme kävelleet kaikessa rauhassa, ettei hikoilu saisi elektrodeja irtoamaan. Olemme käyneet syömässä Cafe Regatassa nuotiolla paistettua makkaraa ja palanneet savuntuoksuisina takaisin sairaalalle.


Sibelius-monumentti on kävelymatkan päässä Lastenlinnasta.


Tämä nauratti koko perhettä Cafe Regatan edustalla.


Illalla lapsi on niin väsynyt, että hän nukahtaa melko nopeasti kun hoitaja on käynyt kytkemässä piuhat kiinni. Tietokoneen ruudulla näkyy kuvaa lapsesta ja erilaisia käppyröitä. Olen itsekin niin väsynyt, että silmät tuntuvat painuvat väkisin kiinni. En kuitenkaan saa nukuttua. Tutkimushuone on todella ahdas ja avoimesta ikkunasta huolimatta huoneessa on kuuma. Minulle on varattu kokoontaitettava varapeti, joka pitää todella äänekästä narinaa pienimmästäkin liikahduksestani. Yritän maata mahdollisimman paikoillani, etten herättäisi lasta. Liitoskivut alkavat pian vaivata ja lonkkia särkee. Nousen istumaan narinan säestämänä ja jään katselemaan lasta. Osastolta kuuluu hoitajien askeleita, ovien ääntä ja vaimeaa lapsen itkua. Lapsen hiilidioksidimittari pitää todella kovaa surinaa, jonka saan kuitenkin sujettua taustalle. Surffailen kännykällä hetken aikaa, mutta en saa hyvää asentoa mahalle ja päätän lähteä keskellä yötä jaloittelemaan osastolle.

Päästyäni käytävälle kuulen pienen lapsen itkua ja liman imemisen ääntä. Lapsen ääni on käheä itkusta. Minulle tulee ahdistava olo. Tekisi mieli mennä lohduttamaan lasta, ottaa syliin, tehdä jotain. Luikin leikkihuoneeseen pöydän ääreen istumaan ja haen itselleni vanhempienhuoneesta mukillisen kuumaa teetä. Labrahoitaja kävelee kärrynsä kanssa stoalaisen tyynenä potilashuoneeseen. Mietin, näytänköhän minä koskaan työssäni noin ammattimaiselta ulkopuolisen silmin. Avoimesta ikkunasta kuuluu mustarastaan huilumainen laulu. Lapsen itku vaikenee.

Ajattelen kiitollisena, ettei kyseessä ole oma lapseni. Mietin miten kamala tilanne monella perheellä on, joiden lapsi on vakavasti sairas. Miten avuttomaksi vanhempien täytyy tuntea itsensä. Siemaisen teetä ja katselen ikkunasta katuvalon loisteessa märkää asfalttia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma lapseni on terve. Me pääsemme aamulla lähtemään kotiin, kun moni muu äiti ei tiedä milloin saa lapsensa seuraavan kerran sairaalasta kotiin. Tai saako koskaan. Ajatus on niin ahdistava, että joudun pyyhkimään kyyneleitä poskiltani.

Sadepisarat valuvat hiljalleen ikkunaa pitkin. Osastolla on nyt hiljaista. Avoimesta ikkunasta kuuluu ohiajavan auton ääni. Kaupunki nukkuu. Mustarastas jatkaa lauluaan.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Yhteistyö Color4Caren kanssa: hoitajan kello

Olen jo pidempään manaillut töissä, kun kaikissa potilashuoneissa ei ole sekuntiviisarillista seinäkelloa. Rannekelloja meillä ei saa käyttää, joten tarvittaessa täytyy hakea kansliasta erillinen sekuntikello. Kun Color4Care ehdotti yhteistyötä, niin minun ei tarvinnut kahdesti miettiä. Tällä kertaa testattavakseni tuli hoitajan kello. Löysin värikkäästä valikoimasta juuri sellaisen kuin toivoinkin.


Kello lähetettiin parissa päivässä ja jo pelkkä paketti oli ilo silmälle.


Valitsin valkoisen kellon perhoskuviolla. <3

Olen ollut kelloon todella tyytyväinen. Se on helppo kiinnittää hakaneulalla työtakin rintapieleen ja siinä on selkeä kellotaulu. Kello on pehmeää ja joustavaa silikonia, joten se on kestävä ja helppo pyyhkäistä puhtaaksi. Hieman harmittaa, etten ole tullut hankkineeksi kelloa jo aiemmin. Siinä säästää paljon askeleita, kun ei tarvitse lähteä etsimään erikseen sekuntikelloa.

Tykkään myös siitä, että kello tuo hieman persoonallisuutta ja väriä työvaatteisiin. Color4Carelta voi hankkia myös muuta värikästä hoitajien iloksi. Mm. pinkki stetoskoppi olisi aika makea.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Haikeutta ilmassa päiväkotiuran loppuessa

Vein esikoisen tänään viimeistä kertaa ikinä päiväkotiin. Lapsi oli itse tehnyt hoitotädeille piirustuksen, jonka taakse oli kirjoittanut keppikirjaimin kiitoksen päiväkodin henkilökunnalle. Valitsimme yhdessä kaksi kuvaa tyttärestä, jotka printtasimme ja alle kirjoitimme runon:

Jokainen puutarhuri
jättää jälkensä
kasvattamiinsa taimiin

- samoin jokainen 
tapaamamme ihminen 
antaa palan itseään
muistoksi elämäntielle. 

Kiitos, kun autoit
minua kasvamaan.

Ensimmäisessä kuvassa tyttö puhaltaa posket pullallaan voikukan höytyviä ilmaan. Toisessa kuvassa hän on lippis kallellaan hyvin mietteliäänä. Valitsimme nämä kuvat, koska lapsesta on niin paljon iloisia ja nauravia kuvia, että halusimme näyttää hänestä myös pohtivan puolen. Viimeinen hoitopäivä selvästi jännitti häntä kovasti, vaikka kerroin sen olevan ihan normaali hoitopäivä. Lupasin tyttärelle, että järjestämme leikkitreffejä kesäloman aikana, että hän pääsee tapaamaan kavereitaan. Kävimme myös ostamassa tyttären toiveesta keksejä kavereille matkalla päiväkodille. Hoitotädit saavat vielä perinteisesti mansikoita myöhemmin, kun kotimaisia marjoja alkaa tulla myyntiin.

Tuntuu siltä, että vastahan olin lopettelemassa äitiyslomaa esikoisen kanssa. Stressasin ja pelkäsin hoidon aloitusta. Mietin, onko hoitajilla todella aikaa lapselle. Miten hän pärjää päivän hoidossa, ikävöikö hän meitä kovasti, miten hän viihtyy päiväkodissa? Hän oli niin pieni, noin 10 kk ikäinen aloittaessaan hoidon.

Ihan turhaan pelkäsin etukäteen. Tyttärestä pidettiin hyvää huolta näiden vuosien ajan. Hänelle löytyi lohduttava syli tarvittaessa, hänelle piirrettiin turvalliset rajat, hän sai opetella ja harjoitella uusia taitoja, hän sai paljon uusia ystäviä ja mikä parasta, hänestä oli aina mukava mennä hoitoon leikkimään kavereiden kanssa. Hän pääsi päiväkodin ikimuistoisille retkille ja muihin yhteisiin rientoihin. Sydämeni oli pakahtua ylpeydestä, kun katsoin mieheni kuvaamaa videota kevätjuhlasta jonne en itse päässyt vointini takia. Lapsi istui päiväkodin johtajan puheen aikana nätisti paikoillaan ilman ylimääräistä ohjausta ja selvästi keskittyi kuuntelemaan tarkasti.

Kiitos yhteisistä muistoista. Kiitos turvallisesta sylistä. Kiitos jaksamisesta myös hankalina päivinä. Kiitos vierellä kulkemisesta. Kiitos näistä vuosista.


Tuleva eskarilainen. <3

torstai 25. toukokuuta 2017

Ruotsin kielikylpy lapsen kanssa

Minulla on ollut ruotsin kieleen nuoresta saakka viha-rakkaussuhde. Vihasin sen opiskelua koulussa. Luit oikein, todella vihasin. Se oli inhokkiaine numero 1. Asuin Itä-Suomessa, jossa ei koskaan joutunut käyttämään sitä. Ruotsin opiskelu tuntui pakkopullalta, ruotsin kirjat olivat auttamattoman vanhanaikaisia, ruotsin luokka oli ahdas ja epämukava, enkä voinut sietää ruotsin opettajia yläasteella enkä lukiossa. Oikeastaan kaikki siis kulminoitui siihen, etten nähnyt mitään hyötyä ruotsin opiskelussa eikä kemiamme kohdanneet opettajien kanssa.



Näiden avulla ruotsin opiskelusta on tullut hauskaa.


Jostain kumman kohtalon vitsikkäästä oikusta olemme päätyneet asumaan ja työskentelemään kaksikieliselle alueelle. Nykyaikana pärjää ihan hyvin suomella ja englannilla, mutta olen huomannut työssä ja vapaa-ajalla että sekin auttaa että osaa edes vähän ruotsia. Pääsee paremmin pinnan alle ja ymmärtää paikallisia paremmin. Pohjimmiltaan olemme kuitenkin kaikki samanlaisia, vaikka puhumme äidinkielenämme eri kieltä. Töissä etenkin iäkkäät ihmiset ovat todella kiitollisia, jos heille edes yrittää puhua vähänkin ruotsia. Minulla on vain ollut todella iso kynnys puhua sitä. Olen aivopessyt itseni vuosien varrella ajattelemaan, että olen surkea ruotsissa. Nyt yritän työstää asiaa ja alkaa ajatella, että pystyn edelleen kehittymään siinä ja tulemaan hyväksi ruotsin puhujaksi.

Kuten hyvin monet elämässäni tekemäni virheet, yritän välttää niiden siirtämistä lapsilleni. 5-vuotiaamme on käynyt kaksikielistä päiväkotia. Hän on päässyt leikkimään ruotsinkielisten lasten kanssa. Erityisesti samanikäisen tytön kanssa leikkiminen selkeästi aktivoi hänessä halun oppia ruotsia. Monet automatkat hän on pommittanut minua kysymyksillä: "Äiti miten sanotaan ruotsiksi XXXXX?" Kun en tiennyt, otimme yhdessä selvää. Kävimme lainaamassa kirjastosta ihania kuvasanakirjoja, joita olemme selailleet ja käyneet läpi. Olen oppinut itsekin niistä monta hyvää sanaa. Lapsen tulevassa eskarissa on yhtenä oppiaineena leikkiruotsia, jossa opitaan ruotsia leikkimällä, loruilemalla ja laulamalla.

Itse hakeuduin työpaikan ruotsin kurssille, jolla olen käynyt tämän kevään ajan. Se oli todella hyvä kokemus. Kurssilla on opeteltu hoitoalan sanastoa. Opettaja painotti sitä, että kielioppi on loppupeleissä aivan sama, kunhan vastapuoli ymmärtää mitä yritämme sanoa. Tärkeintä on rohkaistua avaamaan suunsa ja käyttää ruotsin kieltä. Se koulumaailmassa oli myös pielessä. Puhuimme vähän ja keskityimme enemmän kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen. Nekin ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta ainakin omasta mielestäni puhumaan aktivoimalla oppii paremmin ja rohkaistuu käyttämään kieltä. Olen myös lukenut ruotsinkielisiä naistenlehtiä ja seurannut ruotsinkielisiä sivustoja Facebookissa.

Suosittelen lämpimästi opiskelemaan ruotsia! Koskaan et voi tietää, milloin tulet tarvitsemaan sitä. Itse vannoin aikanani, etten tule KOSKAAN puhumaan ruotsia. Toisin kävi ja täällä sitä ollaan, kaksikielisellä alueella. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta. Myös asenteissa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kun hoitajasta tuli hoidettava

Jouduin tänään lähtemään kesken aamuvuoron töistä pois. Takana oli eilinen iltavuoro, jonka jälkeen nukuin todella huonosti. Omasta mielestäni olin ottanut ihan rauhalliseen tahtiin, mutta kesken tietokoneelle kirjaamisen alkoi supistella napakasti ja monta kertaa peräjälkeen. Yritin ensin hengitellä ja hieroa mahaa, joka oli kuin kivikova pallo. En saanut supistuksia loppumaan ja aloin pikkuhiljaa hätääntyä. Supistukset olivat sen verran ikävän tuntuisia, että otsalle kohosi hiki. Viikkoja on kuitenkin ihan liian vähän kasassa, kun viimeinen kolmannes alkoi vasta.

Ihanat kollegani järjestivät minut tyhjään potilashuoneeseen pitkälleni. Soitin neuvoja äitiyspoliklinikalta. Sieltä ohjattiin menemään heti lepäämään pariksi tuntia ja ottamaan Panadolia. Jos ne eivät auta tai supistukset pahenevat, niin pitää soittaa uudelleen. Pitkälleen päästyäni supistukset alkoivat onneksi heiketä ja loppuivat pian kokonaan. Lepäilin noin tunnin, mutta totesin etten pysty rentoutumaan kunnolla työpaikallani. Kävelin varovasti pukukopin kautta autolle ja ajelin kotiin. Matka meni hyvin, mutta autosta sisälle kävellessä alkoi taas supistella.





Parin tunnin päikkäreiden jälkeen on tuntunut melko hyvältä. Edelleen pystyasento näköjään provosoi supistuksia, joten olen pysyttäytynyt mahdollisimman paljon turvallisesti vaakatasossa. Kuuntelen lempimusiikkiani ja sometan. Mitäs sitä muutakaan pystyisi tekemään.

Erityisen kurjan asiasta tekee se, että tänä iltana on esikoisen vihoviimeinen päiväkodin kevätjuhla. Hän oli harjoitellut kovasti kotona jo parin viikon ajan ja esittänyt minulle laulun, jossa hän esiintyy. Hänelle oli tosi tärkeä juttu, että pääsen paikalle. Tuntui ihan kamalalta sanoa, etten nyt voikaan tulla. Lapsen pettynyt ilme oli sydäntäsärkevää. Onneksi mies oli järjestänyt työvuoronsa niin, että pääsi lapsen kanssa lähtemään. Täytyy myöntää, että tirautin ihan pienet itkut kun vilkutin ikkunasta pienen intiaanitytön perään. Onneksi mies lupasi yrittää ottaa kuvia ja videota esityksestä.

Mutta kuten esikoinen on joskus viisaasti todennut, niin sellaista se elämä joskus on. Aina ei voi itse päättää kaikesta.