Synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta toipuminen

Kerroin aiemmin kärsineeni synnytyksenjälkeisestä unettomuudesta. Onneksi hain nopeasti apua ja myös sain sitä tehokkaasti.

Akuuttipsykiatrian poliklinikalla tapasin ensimmäiseksi lääkärin ja psykologin. Teimme suunnitelman, miten hoidon suhteen toimitaan ja minne voin olla yhteyksissä yölläkin jos alan voida todella huonosti. Lääkäri aloitti lääkityksen ja kertoi kyseessä olevan suhteellisen yleinen tila synnytyksen jälkeen, johon on saatavilla tehokasta hoitoa. Se tarkoitti lääkityksen lisäksi psykologin luona käymistä alkuun kahdesti viikossa. Muina tukitoimina perhetyöntekijä kävi kärryttelemässä vauvan kanssa pari kertaa viikossa ja neuvolan terveydenhoitaja kävi kyläilemässä ja soitteli miten meillä menee.

Valoa pimeydessä.

Ensin psykologin luona käyminen jotenkin hävetti ja nolotti. Sitten aloin ymmärtää, että ihminen todellakin on kokonaisuus. Psyykkinen hyvinvointi menee käsi kädessä fyysisen kanssa. Sen häiriö ei ole heikkouden merkki. Apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan. On vahvuutta myöntää olevansa avun tarpeessa. Itselläni vaikutti paljon halu olla hyvä äiti lapsilleni. Se madalsi kynnystä hakea apua.

Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen johtavia syitä. Muokkasimme ajatusmalleja uusiksi.

"Minun on pakko nukkua, kun vauvakin nukkuu."
-> Seurauksena se, etten todellakaan nukkunut ja ahdistuin ajatuksesta vain enemmän. Harva ihminen pystyy nukkumaan pakotettuna. Tähän löytyi armollisempi ajatus: "Voin levätä silloin, kun vauva nukkuu." Lepääminen ja rentoutusharjoitusten tekeminen auttaa pitkälle. Silloin käy helposti mikrounessa, mitä ei välttämättä itse tule rekisteröityä.

"Minun täytyy nukkua x tuntia."
-> Parempi ajatusmalli tähän oli, että mikrounetkin riittävät. Kun ei tule paineita tuntimääristä, uneen vaipuminen on helpompaa ja tuleekin oikeasti nukuttua pidempi aika.

"En selviä tulevasta päivästä näin vähällä unella." "En selviä tästä yöstä."
-> Parempi ajatus: "Olen selvinnyt tähänkin asti." Tuli voittajafiilis. Sisuunnuin. No hemmetti, olen todellakin selvinnyt tähänkin asti! Myös ne haastavat ajat esikoisenkin kanssa. Selviän tästäkin!

"Olen huono äiti. Tunnen etten pärjää lasten kanssa. Tunnen itseni todella epävarmaksi."
-> Parempi ajatus: "Olen riittävän hyvä äiti. Olen lapsilleni paras äiti maailmassa." Äitiys ei ole kilpailu. Sitä ei suoriteta. Se eletään ja koetaan.

Painiskelin muutenkin huono äiti -fiilisten kanssa. Psykologin kanssa käydyt keskustelut onneksi rauhoittivat minua. On ihan normaalia tuntea epävarmuutta uuden perheenjäsenen kanssa etenkin alussa, kun vauva hakee paikkaansa perheessä ja olenkin yhtäkkiä vastuussa yhden sijaan kahdesta lapsesta. Pikkuhiljaa päivittäisten rutiinien muodostuminen toi varmuutta ja itseluottamusta.

Alkuun tuntui haastavalta mennä käymään kaupassa pienen vauvan ja vilkkaan esikoisen kanssa. Psykologin kanssa teimme haasteen minulle käydä lasten kanssa yhä enemmän ihmisten ilmoilla. Ensimmäisellä kerralla minun piti vain käydä ostamassa tölkillinen maitoa, mutta kun vauva olikin niin rauhallinen niin shoppailin kokonaisen kärryllisen ruokatarvikkeita. Huomasin pärjääväni vauvan kanssa hyvin, joten pian rutiinien muodostuttua kävimme kirppareilla, kahviloissa, shoppailemassa ja ravintolassa. Huom! Vain minä ja vauva tai molemmat lapset! Liikkuminen alkoi tuntua sitä helpommalta, mitä enemmän sain kokemusta.

Yksi suuri stressiä lisäävä tekijä oli se, että minun oli synnytyksen jälkeen vaikea suhtautua esikoiseen, joka oli siihen asti ollut koko maailmani. En ollut lainkaan varautunut vierauden tunteeseen ja toivon, että neuvolassa puhuttaisiin ilmiöstä jo etukäteen. Alussa se tuntui todella hurjalta. Kun hän tuli pitkästä aikaa syliini istumaan, hän tuntui ensinnäkin fyysisesti aivan valtavan suurelta. Hän ei jotenkin tuntunut sopivan syliini. Hän vain tuntui oudolta. Yhtäkkiä en enää tiennyt mitä puhuisin hänelle. Esikoinenkin varmasti huomasi, että äiti käyttäytyy jotenkin kummallisesti. Tilanne on kuormittanut häntäkin.

Varsinainen käännekohta tapahtui, kun järjestimme äiti-tytär -päivän esikoisen kanssa. Mies oli koko päivän vauvan kanssa reissussa, kun me teimme esikoisen toivomia asioita ihan vaan kahdestaan. Leikimme yhdessä leikkipuistossa, kävimme hampurilaisella ja kahvilassa ja polskimme uimahallissa. Päätimme illan katsomalla leffaa kotisohvalla ja syömällä herkkuja. Olimme kuin ennen vanhaan, ennen vauvan syntymää. Sen päivän aikana löysin jälleen kadonneen yhteyden esikoisen kanssa. Olemme järjestäneet sen jälkeenkin kahdenkeskistä laatuaikaa. Sen ei välttämättä tarvitse kestää koko päivää. Pienetkin hetket ovat tärkeitä.

Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, veisin psykologilleni ison ruusukimpun. Hän antoi minulle niin paljon eväitä ja luottamusta selvitä paremmin myös tulevista kriiseistä elämässäni. Kiittäisin häntä siitä, että sain uneni ja mielenrauhani takaisin. Hänen ansiostaan olen pystynyt nauttimaan taas lasteni seurasta. Sain elämäni takaisin.


<3 Sophie

Kun äiti ei nuku

Synnytyksenjälkeinen unettomuus on todella yleistä, mutta siitä ei jostain syystä kauheasti puhuta. Olen miettinyt tätä blogipostausta pitkään. Aihe on niin henkilökohtainen, että pohdin kirjoitanko siitä ollenkaan. Toivon kuitenkin kirjoitukseni tuovan toivoa muille samassa elämäntilanteessa oleville.

Yön saapuminen voi pelottaa ja yö voi tuntua niin pitkältä, että siitä on mahdotonta selvitä.

23.8. synnytin upean ja terveen tytön. Synnytys eteni hyvin, mutta se oli todella rankka ja koen sen menneen tietyllä tavalla sietokykyni yli. Sanoinkin miehelle, että jos tämä olisi ensimmäinen lapsemme, se myös jäisi viimeiseksi synnytyksen takia. Vauva oli kuitenkin täydellinen ja tunsin heti suunnatonta rakkautta saatuani hänet syliini.

Ensimmäiset yöt menivät ihmetellessä vauvaa. Olin aivan euforinen vauvan tuoksusta ja tuhinasta. Nukuin pätkissä 2-3 h/vrk. Tyttöä piti herätellä syömään joka 3 h välein raskausdiabetekseni takia ja häneltä kontrolloitiin verensokeria. Eräänä yönä kun verensokeriseurantaa oltiin lopettelemassa, verensokeri olikin tipahtanut hälyttävän alas. Olin sitä ennen nukkunut loistavan miltei 3 h pätkän ja muistan heränneeni kätilön tullessa huoneeseen. Hätäännyin, kun vauva ei meinannutkaan herätä. Hän sai sokerigeeliä suuhun ja jäin herättelemään vauvaa sillä aikaa, kun kätilö haki lisämaitoa. Sain tehdä tosissaan töitä, että sain vauvan imemään rintaa. Hän oli hyvin unelias ja reagoi hitaasti. Itkin ja imetin. Verensokeri saatiin nopeasti nousemaan normaalille tasolle, mutta koin voimakasta syyllisyyttä raskausdiabeteksesta ja liian sikeästi nukkumisestani. Ajattelin että minun olisi pitänyt havaita jotenkin verensokerin laskeminen ja vauvan voinnin heikkeneminen. Mietin mitä olisi voinut tapahtua, ellei kätilö olisi silloin tullut herättelemään meitä. Itkin loppuyön aivan hysteerisenä ja koin olevani maailman huonoin äiti.

Olo kuitenkin tasaantui kun huomasin vauvan voivan taas hyvin, verensokerit pysyivät tasaisina lisämaidolla ja imetin usein vähintään 3 h välein. Maito nousi hyvin jo ennen kotiinlähtöä sairaalassa, mikä vähensi tarvetta antaa lisämaitoa. Saimme ohjeeksi jatkaa tytön herättelyä syömään 3 h välein, kunnes hän on saavuttanut syntymäpainonsa.

Odotin kotiinpääsyä malttamattomana. Ajattelin saavani nukuttua paremmin kotona. Minulla oli mieletön ikävä esikoista. Sairaalassa olin hyvin herkkä kaikille äänille, outo sänky ja ympäristö pitivät minut hereillä. En osannut rentoutua. Vahdin vauvaa jatkuvasti. Tarkkailin että hän varmasti hengittää. Sama jatkui kuitenkin kotona. Kuuntelin jokaista pientäkin äännähdystä.

Minulla oli jotenkin kummallinen olo. Ehdin olla vuorokauden kotona. Olin mielettömän väsynyt, mutta en saanut unta. Sen sijaan aloin tehdä hirveällä vimmalla kotitöitä. Imuroin, järjestelin, laittelin pyykkejä, kävin kaksi kertaa esikoisen ja vauvan kanssa vaunulenkillä. Muistan vielä ajatelleeni, että onpa hienoa miten vain 2 h unilla jaksan näin paljon. Menin ylikierroksille. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle enkä pysty panostamaan häneen 100 % kuten aiemmin.

Iltaa kohti minulle alkoi tulla huono olo. Huomasin että minun on vaikea pysyä pystyssä, sydän hakkasi, oli krapulainen olo. Kun vauva nukahti, sanoin miehelle ja kylässä olevalle anopille meneväni itsekin nukkumaan. Ajattelin voinnin kohenevan kun saan nukuttua. Neuvo "nuku kun vauvakin nukkuu" kaikui mielessäni. Ajattelin, että minun on nyt pakko nukkua. Tein rentoutusharjoituksia, hengittelin syvää palleahengitystä, ajattelin positiivisia ajatuksia. Juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin voimakasta paniikkia. Minulle tuli tunne, että lapsilla on jokin hätänä enkä saa nukahtaa. En uskaltanut nukahtaa. Mietin jonkin aikaa häpeissäni, kehtaanko mennä sanomaan miehelle ja anopille mitään. Onneksi menin. He ymmärsivät ja kehoittivat minua soittamaan synnärille. Sieltä ohjattiin minut tulemaan takaisin osastolle. Mies ajoi minut sinne vauvan kanssa. Anoppi jäi vahtimaan esikoista.

Matka synnärille tuntui ikuisuudelta. Olotila vaihteli paniikista voimakkaaseen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. Tunsin olevani kamala ja huono äiti. Tunsin huonoutta siitä, ettei tilanne ollut hallinnassani. Koin syyllisyyttä siitä, että esikoinen herää aamulla huomatakseen että olen kadonnut. Myöhemmin kuulinkin esikoisen hätääntyneen huomattuaan, että äiti ja vauva ovat kadonneet. Syyllisyyttäni lievensi aavistuksen tieto siitä, että hän on turvassa anopin kanssa.

Synnärillä minut ja oloni otettiiin vakavasti. Pumppasin maitoa talteen, kätilöt ottivat vauvan hoitoonsa ja minut lääkittiin uneen. Pelotti nukahtaa, mutta mies oli tukena ja piti kädestä. Nukuin putkeen 6 h ja myöhemmin vielä ilman lääkettä 2 h. Pääsin kotiin. En kuitenkaan saanut mitään lääkettä mukaan, joten ahdistus ja paniikki alkoivat taas nostaa päätään yötä kohti. En olisi taaskaan päässyt uneen ilman miestä. Hän piti minua kädestä ja rauhoitteli, jolloin sain nukahdettua.

Selvisin seuraavista päivistä jotenkin, mutta pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas nukkua vain 2-3 h/vrk. Viimeinen niitti oli se, että vauvan paino alkoi laskea. Maitoni ei enää riittänyt hänelle. Kova stressi ja uupumus aiheuttivat sen, ettei maitoa enää herunut tarpeeksi. Aloimme antaa korviketta vauvalle ja koin todella voimakasta pettymystä itseeni. Olin imettänyt esikoista 1 v 1 kk, joten tämä oli todella iso juttu minulle. Lopulta olin taas niin ahdistunut, etten nukkunut enää lainkaan. Olin itkuinen ja ahdistunut. Eräänä yönä jouduin taas soittamaan synnärille ja he sanoivat että voin mennä sinne takaisin. Mies jäi vauvan ja esikoisen kanssa kotiin, kun ihana ystäväni ajoi minut sairaalaan keskellä yötä. Asia, jota en unohda ikinä.

Lääkkeillä nukuin taas pätkän sairaalassa, mutta herättyäni olin edelleen ahdistunut ja itkuinen. Koin etten pärjää, pelotti mennä kotiin, tunsin etten kykene huolehtimaan lapsistani. Paska mutsi -fiilis x ziljoona. Muistan katsoneeni lapsiani ja tunteneeni pohjatonta surua. Tunsin pettäneeni heidät, kun en pystynyt pitämään itseäni koossa. Olin aivan romuna.

Synnärin lääkäri teki kiireellisen lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin muistaakseni reilun viikon kuluttua. Minulla oli kohonnut riski sairastua lapsivuodepsykoosiin. Pelkäsin sitä kovasti. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Katsoin taas eräänä unettomana yönä seinällä kipittävää hämähäkkiä ja mietin, onko se oikea vai näenkö harhoja. Yritin pakottaa itseni nukkumaan ja tunsin epäonnistuvani, kun en saanut nukahdettua.

Akuuttipsykiatrian poli oli ratkaiseva käänne paranemisessani. Sain säännöllisen ja tarvittaessa otettavan lääkityksen kotiin, aloin käydä kaksi kertaa viikossa psykologilla ja lisäksi neuvolan terveydenhoitaja teki tehostettuja käyntejä kotiin ja perhetyöntekijä kävi vaunuilemassa vauvan kanssa, että saan itse lepohetken. Psykologin kanssa kävimme läpi synnytyksenjälkeiseen unettomuuteen vaikuttavia syitä, opettelimme rentoutusharjoituksia ja pohdimme uusia ajattelumalleja unen saamisesta. Käsittelimme myös ajatuksiani pitkään kestäneestä stressistä, huolestani esikoisen voinnista ja riittävän hyvästä äitiydestä.

Nykyään saan nukuttua hyvin ja tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Olotila tasoittui heti, kun sain nukuttua pitempiä pätkiä ja sain varmuutta siihen, että uskallan nukahtaa ja pääsen vaivatta uneen.

Iso kiitos kaikille ystävilleni ja sukulaisilleni, joilta olen saanut koko toipumisen ajan suurta tukea. He ovat aina olleet valmiit auttamaan ja kuuntelemaan, jopa keskellä yötä. Jotkut kävivät kaupassa puolestani, jotkut toivat kukkia, jotkut toivat ruokaa, tulivat seuraksi ihan vaan katsomaan miten voimme, kuuntelivat, olivat läsnä. Iso kiitos miehelleni, joka on jaksanut tukea ja kannustaa ja on huolehtinut, että saan säännöllisesti omaa aikaa lepoon ja rentoutumiseen. Kiitos. Sanat eivät riitä kertomaan, miten rakkaita olette.

Loppuun ystäväni sanat: "On vahvuutta myös myöntää heikkouksia." Oli iso pala myöntää, etten pärjää tilanteesta yksin. Oli iso askel heittäytyä toisten kannateltavaksi. Olen kuitenkin iloinen että tein sen. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani olen myös parempi äiti lapsilleni ja se on tärkeintä.

<3 Sophie

Rakkauden kehittyminen omaan lapseen

Lueskelin Unelmalandia-blogin postausta rakkauden kehittymisestä omaan lapseen. Siinä kirjoittaja oli joutunut odottelemaan 8 kk todella syvän rakkauden kehittymistä omaan lapseen. Aihe on todella tärkeä, mutta tämä oli muistaakseni ensimmäinen lukemani kirjoitus siitä. Rakkaus vastasyntyneeseen ei ole itsestäänselvyys. Varmasti myös synnytyskokemuksella on suuri vaikutus rakkauden syntymiseen ja saako synnyttäjä tukea, onko hänellä itsellään turvallinen olo. Tunteet ovat todella monimutkaisia kemiallisia ja fysiologisia prosesseja, eikä ole yhtä oikeaa tapaa reagoida ja tuntea synnytyksen jälkeen.

Muistan varmasti lopun elämääni sen tunteen, kun tyttäreni syntyi ja hänet nostettiin rinnalleni. Hän tuntui todella lämpimältä ja märältä. Luulin vastasyntyneiden pitävän silmiä kiinni, mutta tyttären suuret mustikansiniset silmät tähyilivät uteliaina minua ja isäänsä. Toisaalta minulla oli sekasortoinen olo, mieli oli yhtä myllerrystä ja tunsin hieman kuin olisin katsellut tilannetta jonkun ulkopuolisen silmin. En oikein tiedä mitä tunsin, muuta kuin ihmetystä ja epäuskoa. Tässä on se lapsi, joka on kasvanut minun sisälläni. Ihmetystä ja epäuskoa siitä, että olen hänen äitinsä. Ja hän on meidän lapsemme. Muistan, miten esittelin hänelle itseni. "Moi, mä oon sun äiti."

Olin ennen synnytystä ollut huolissani, että mitäpä jos en rakastakaan lasta. Jos huomaankin etten välitä lapsesta. Tyttären synnyttyä en minäkään tuntenut heti suurta rakkautta. Oikea sana voisi olla ehkä huolehtiminen ja kiintymys. Enemmänkin ihmettelin häntä ja tutustuin häneen kaikessa rauhassa. Kotiin tultuamme alussa oli sellainen olo, kuin joku vieras olisi tullut kylään. Koti oli koti, mutta tuntui jotenkin erilaiselta. Meni vähän aikaa, että äidin rooli löytyi.

Rakkaus hiipi huomaamatta mukaan kuvioihin. En lainkaan osaa sanoa, missä vaiheessa voin sanoa alkaneeni todella rakastaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että tunnen valtavan suurta suojelunhalua ja suurinta rakkautta, mitä olen koskaan ketään kohtaan tuntenut. Tunne on vain kasvanut ja syventynyt reilun viiden vuoden aikana.

"Äiti, keräsin sinulle kukkia. Eikö olekin kauniita?"

Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin. Se saa minut onnelliseksi. Kun lapseni katsoo minua hellästi, kiertää pienet kätensä kaulaani ja painaa pehmeän poskensa toviksi omaani vasten, sanoja ei tarvita. Siinä hetkessä on kaikki.

Lapsettomasta vanhemmaksi

Odotimme esikoisemme syntymää neljä pitkää vuotta. Sinä aikana tunteet lapsen saamisesta vaihtelivat toiveikkuuden ja epätoivon välillä. Ympärillä ystävät ja tuttavat saivat lapsia yksi toisensa jälkeen. Tuntui todella epäreilulta, että meille ei vain kuulunut lasta. Sitten ne, jotka eivät edes halunneet lasta, tulivat vahingoksi raskaaksi ja ihmettelivät mitä tekisivät asialle. Eräs pariskunta puhui, kuinka he laittoivat taas lapsen tilaukseen ja kuukauden kuluttua he odottivatkin toista lastaan. Joillekin raskaaksi tuleminen on niin helppoa, ettei heidän tarvitse kuin vilkaista mieheen päin niin plussaa pukkaa (kuten eräs ystäväni manasi itsestään).

Joulukuussa -2016. Pahoittelen käsien tärinästä johtuvaa epätarkkuutta. ;)

Ensimmäisinä vuosina jouduimme vastailemaan lukemattomia kertoja ihmisten uteluihin, miksemme ole vielä hankkineet lasta. Kuuntelimme kommentteja, ettemme kohta enää saa lasta jos emme nyt hanki niitä. Vatsani kokoa ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei se ala jo pyöristyä. Ihmiset osaavat olla uskomattoman julmia. He eivät tiedä, kuinka monta kertaa itkin ilkeitä kommentteja ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi naisena. Tarve saada oma lapsi oli kova. Biologinen kelloni sanoi, että nyt jos koskaan on tapahduttava. Lopulta kun kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen jouduimme pettymään, päätimme lopelta lopettaa yrittämisen. Puhuimme, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, mutta jos meille ei tule lasta niin se tarkoittaa muiden ovien ja mahdollisuuksien aukaisemista. Olin juuri tottunut tähän ajatukseen ja alkanut iloita elämästä vaikkakin lapsettomana. Sitten elämä heitti taas kaiken mullin mallin.

Olin ihmetellyt kummallista vatsakipuani jo muutaman viikon. Se oli häiritsevää kipua ja jomotusta. Erityisesti yövuorossa se kiusasi minua, ja muistan puhuneeni siitä huolissani työkaverilleni. Hän kehoitti minua menemään viimein lääkäriin, koska kipu vain voimistui pikkuhiljaa. Varasin ajan lääkäriin ja muistan kun edellisen yön valvoin ja itkeskelinkin vähän. Olin juuri hoitanut töissä terminaalivaiheen nuorta perheellistä syöpäpotilasta. Olin aivan vakuuttunut, että minulla on vatsasyöpä. Olin väsynyt, minulla oli kummallista vatsakipua ja ruokahaluni oli tiessään.

Oli valtava shokki, kun lääkäri sanoi tutkittuaan minut ja tarkasteltuaan labravastauksiani, että sinähän olet raskaana! Muistan miten purskahdin ensin nauruun ja sitten itkuun. Tunnemyrsky oli aivan valtava. Soitin miehelleni töihin ja kerroin uskomattomat uutiset. Mies oli auton ratissa ja vähällä ajaa ojaan. Hänkin oli aivan shokissa ja kysyi, pitäisikö minun kysyä vielä toisen lääkärin mielipide! Olemme nauraneet reaktioitamme monta kertaa kun olemme muistelleet koko uskomatonta tilannetta. Koko raskautta varjosti pelko, että jotain menee pieleen. Ajattelin, että jo pelkkä raskaus on ihme. Olisi ihme, jos lapsi syntyisi terveenä ja ongelmitta.

Nyt tuo lapsi on 5-vuotias silmäterämme. Hän on meille rakkainta maailmassa. Edelleen joka päivä pidän hänen olemassaoloaan maailman suurimpana ihmeenä. Autoa ajaessani saatan välillä vilkaista takapenkille ja ajatella, että voiko olla totta että MINUN TYTTÄRENI istuu tuolla takapenkillä ja että OLEN ÄITI.

Lasta ei voi tilata. Lasta ei tehdä.

Lapsi saadaan lahjana.

Jokainen lapsi on ihme.

Lapsi ei ole itsestäänselvyys.

Olet hetken siinä

Kylmä tuuli nipistelee poskiani ja sattuu otsaan. Vedän lujemmin takkia ympärilleni ja painan leukani pehmoisen kaulaliinan sisään. Silmäkulmista tihkuu kyyneleitä, kun taistelen hetken kohti vastatuulta. 

Päästät kädestäni irti. Heität hupun pienille harteillesi ja samalla myssysi putoaa. Hiuksesi lentävät kasvojesi ympärillä kovassa tuulessa. Naurat heleästi ja levität kätesi sivuille, aivan kuin yrittäisit nousta lentoon. Laitan myssyn takaisin päähäsi ja jään katselemaan, kun juokset pois luotani. Hidastat kävelyksi ja jäät ihmettelemään tuulessa taipuvia ruohonkorsia. Niitty näyttää aaltoilevalta ruskeanvihreältä vedeltä.

Näytät niin pieneltä. Pienihän sinä vielä oletkin. Mielestäsi niin iso, mutta silti aina oma pieni tyttöni. Kohta viisi vuotta on kulunut ja edelleen jään hetkittäin ihmettelemään sinua. Mistä tiesitkin tulla juuri meidän luoksemme? Mistä tiesit, että me odotamme juuri sinua? Tekee mieli nipistää kylmänkangistamaa kättäni, että tajuaisin sinun olevan todellinen. Olet todella siinä. Kaukana minusta, mutta aina kanssani.

Olet hetken siinä. Sydämessäni ikuisesti.

Äidin kiukkupäivä

Joinakin päivinä kaikki tuntuu tahmealta. Ensin olet nukkunut huonosti, heräillyt vähän väliä ja nähnyt karmeita painajaisia. Ehkä viikonlopun hautajaisreissun jälkimaininkeja, kuka tietää. Herättyäsi haluaisit vain kaivautua syvemmälle peiton alle ja pysyä siellä piilossa koko päivän ajan. Ehkä jopa monta päivää.

Yhden päivän vapaapäivälle on tehty miltei minuuttiaikataulu jo etukäteen. Hoida se ja se, tee se asia, laita ruokaa, ai niin mitäs tänään syödään?!, soita tärkeä puhelu, pese pyykkiä, viikkaa entiset pois telineeltä, siivotakin pitäisi kun kämppä näyttää olevan räjähtämispisteessä. Olet myöhässä tärkeästä tapaamisesta, ja tapaamisen aikana huomaat että paitasi rintamuksella on iso tahra hammastahnaa.

Jo aamusta fiilis on ihan maassa eikä intoa riitä mihinkään. Raahaudut vain tehtävästä toiseen ja toivot, että päivä olisi jo ohi. Stressimittari on ollut punaisella heti, kun sait silmät auki.

Lapsikin on kiukkuisella tuulella, ärisee ja huutaa kun yrität saada siivoamaan edes murto-osan leluistaan. Se on kuulemma äidin tehtävä, kun siivoaminen on niin rankkaa. Jep jep. Olen huomannut. Kissakin pääsee ulko-ovesta karkuun, kun yrität tasapainoilla ostoskassien kanssa sisälle ja olet juuri sanonut lapselle, että muista varoa kissaa.

Hetken mietit, pitäisikö purskahtaa itkuun. Helpottaisiko, jos vollottaisi oikein sydämensä kyllyydestä hetken aikaa? Entä jos heittäytyisi eteisen lattialle ja saisi oikein kunnon itkupotkuraivarit? Huokaisen syvään. Yritän matkia pilatesopettajani oppeja. Se kuulostaa ja tuntuu hassulta. Ärsytys muuttuu kurkussa nauruksi ja alan hihittää. Yhtäkkiä koko kiukkupäivä tuntuu typerältä.

Menen halaamaan tytärtäni ja yhdessä päätämme, että kiukkupäivästä tuleekin kiva päivä. Laitamme kivaa musiikkia soimaan, syömme yhdessä lounasta ja rauhoitumme. Yhtäkkiä huomaan, että ulkona paistaa aurinko. Istahdan hetkeksi sohvalle siemailemaan kahvikupillista ja ihailemaan olkkarin likaisista ikkunoista siivilöityvää auringonvaloa. Mietiskelen asioita elämässäni, jotka ovat hyvin ja joista olen kiitollinen. Keksin monta asiaa.

Kiukuttelu tuntuu äkkiä todella turhalta. Päätän suunnata energian positiivisiin asioihin. Jos vaikka alkuun lähtisin etsimään sitä kissaa.


Mitä sinä teet kiukkupäivänä? Mikä helpottaa oloa?

#badmomlista

Päätin osallistua tähän ajatuksia herättävään blogihaasteeseen. Pohjustin ajatuksiani Maaret Kallion blogikirjoituksella hyvästä vanhemmuudesta. Tuntuu että nykyajan äitiys on herkästi jatkuvaa suorittamista ja kilpailua muiden äitien kanssa. On jatkuvasti hirveä kiire saada lapsi hyppimään kehitysvaiheesta toiseen mahdollisimman kivuttomasti (ainakin ulkoisesti) ja samalla olla itse se täydellinen, rauhallinen ja pullantuoksuinen madonnaäiti. Guess what? Se ei ole todellisuutta. Niinpä tässä oma listani asioista, joiden takia olen tuntenut olevani "bad mom".

• Unohdin laittaa lapseni tyynyn alle kolikon, kun hän meni kerrankin nätisti nukkumaan ja odottamaan hammaskeijun vierailua. Voi sitä pettymystä! Melkein soitin miehelleni kesken työpäivän kotiin ja pyysin piilottamaan äkkiä kolikko johonkin muuhun paikkaan. No, onneksi hammaskeiju kävi seuraavana yönä. 
• Unohdin pakata eväsrepun päiväkodin metsäretkelle. 
• Unohdin ottaa lapsen kuravaatteet päiväkotiin. Lapsi oli innoissaan tulevasta roiskuttelusta kuralätäköistä ja kysyi minulta naama pitkänä, että "äiti kuinka sä saatoit unohtaa ne". 
• Rankan työvuoron jälkeen makoilin illan sohvalla puolikuolleena enkä jaksanut keksiä yhteistä tekemistä. 
• En jaksa joka päivä lähteä ulkoilemaan vaan saatamme olla koko päivän sisällä. 
• Olen huono askartelemaan lapsen kanssa. 
• Olen huono ruoanlaitossa ja leipomisessa. 
• Tarjoan välillä eineksiä, jos en jaksa laittaa ruokaa. 
• En osaa tehdä hienoja kampauksia. 
• En jaksa kuunnella lapsen jatkuvaa höpötystä Frozenista. "Elsa sitä, Elsa tätä..." 
• Suutun liian herkästi ja huudan lapselle. Kiljun kuin palosireeni, kun tunnen ettei minua kuunnella. 
• En aina jaksa kuunnella lapsen jatkuvaa kälätystä, vaan pyydän häntä olemaan välillä hiljaa. 
• Joinakin iltoina toivon vain lapsen menevän nukkumaan, että saisin lopulta hetkisen omaa aikaa. 

Loppupeleissä nämä eivät varmaan ole maata mullistavia asioita, mutta niistä tulee todella syyllinen ja huono äiti -fiilis. Ilmeisesti meihin on iskostunut syvälle täydellisen äidin myytti, jolloin äitiydestä tulee suoritus. On hyvä välillä pysähtyä miettimään ajatuksiaan äitiydestä, kunhan ei tee siitä pääasiaa. Tärkeintä on nauttia matkasta ja luotsata lasta turvallisesti kohti aikuisuutta. On vain inhimillistä ettei kyyti ole aina tasaista.

Millainen on sinun listasi?