Kierrätä minut!

Kun minua ei enää ole
kierrätä minut, kiitos

kun potkaisen tyhjää

nukun pois

heitän veivini

poistun keskuudestanne

ja jätän tämän maailman

Unohda komea hautakivi

muistomerkit

turhat krumeluurit
itkijäiset

Sen sijaan pukeudu pieruverkkareihin
ja Nokian kumppareihin
niihin keltaisiin

Suuntaa meren rantaan tai järven
heitä tuhkaani aalloille
kellumaan ikiajoiksi
muistuttamaan lapsiani
veden äärellä
Äiti on aina läsnä

ja loput hautaa johonkin kauniiseen paikkaan
jossa on kaunis maisema
jossa voit haudalleni istuttaa kauniin puun

(Lempipuuni on vaahtera)

sen juuriin imeydyn
ja kun pikkulinnut istahtavat sen oksille
ne hämmästyvät

onpa vahva puu
jolla tuore sielu
ikiaikainen

muistuttavat lapsiani
puun juurella
Äiti on aina läsnä.

10 x juuri nyt maaliskuussa 2020

Elämä ei ole entisensä sen jälkeen, kun supervirus alkoi valloittaa hallitsemattomasti maailmaa. Se on väistämättä vaikuttanut liki kaikkeen, mitä ja miten toimimme, mitä ajattelemme, miten puhumme ja miten vaikutamme meitä ympäröivään maailmaan teoillamme ja sanoillamme.

Olen kahdesti aiemmin blogannut aiheella "10 x juuri nyt". Niinpä käytän samaa pohjaa nähdäkseni, mikä on muuttunut kahdessa vuodessa.

Edelliset vastaukset näet täältä ja täältä.



Olen innoissani: blogihiljaisuuden rikkomisesta. Pitkästä aikaa maltan pysähtyä ajatusteni äärelle.

Haluan: saada takaisin turvallisuuden tunteen. Pelko tuntuu epämääräisenä möykkynä sisällä. Epätietoisuus, ahdistus, suru. Ne ovat päivittäisiä tunteita nykyään.

Luen: kirjaa Tarja Halosesta. Lopetin juuri Barack Obaman Unelmia isältäni. Politiikka on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Erityisesti minua kiinnostavat kasvutarinat, joissa kuvataan ihmisen kehityskaarta johtajaksi. Mitkä tekijät ovat johtaneet hänet siihen, miksi hän on halunnut johtajaksi, mitä hän on tehnyt päästäkseen siihen missä on, kokeeko hän olevansa oikeassa paikassa, kuinka unelmat ovat muuttuneet aikojen saatossa?

Kuuntelen: Lindsey Stirlingiä. Kiitos pikkuveljelleni musiikkivinkistä. En ensin lämmennyt Lindseylle, mutta nyt se soi meillä päivittäin. Myös tytöt tykkäävät etenkin hänen musiikkivideoistaan.

Haistan: keväisen maan ja raikkaan ilman istuessani ulkona.

Maistan: tuoreen ruohosipulin, jonka varsia esikoinen toi viljelylaatikosta.

Tunnen: olevani kuilun partaalla. Tiedän, että minun on jossain vaiheessa hypättävä, mutta juuri nyt vain odotan. En yhtään tiedä, mitä kuilun pohjalla on. Toivon, etten putoaisi aivan pohjalle asti ja että sinne minne putoan, yltäisi edes vähän valoa. Pidän myös kiinni toivosta, ettei minun tarvitsisikaan hypätä.

Katson: lapsiani leikkimässä yhdessä. Heissä on tulevaisuus.

Odotan: sitä, että elämä pääsisi palaamaan mahdollisimman normaaliksi. Että pääsisimme tekemään niitä hauskoja asioita, joita nyt emme voi tehdä. Käymään uimahallissa ja Lintsillä, menemään ahdistumatta ruokakauppaan (!), näkemään kavereita ja läheisiä.

Suunnittelen: sote-johtamisen opintojen jatkamista soveltuvin osin. Höllään suosiolla opiskelua tässä vaiheessa ja keskitän voimiani työhön. On tärkeä huomioida myös omaa jaksamista näin poikkeuksellisessa elämänvaiheessa.

Bloggaaminen sallittu!

Olen viimeksi blogannut tammikuussa 2018. Silloin meillä oli puolivuotias vauva, jonka kasvua ja kehitystä saimme ihailla. Ajattelin hieman kauhulla töihinpaluuta äitiysloman jälkeen. Esikoinen oli juuri saanut adhd-diagnoosin ja tukitoimia käynnisteltiin hiljalleen. Nyt jälkeenpäin ajateltuna elämä oli sittenkin tuttua ja turvallista. Todella moni asia oli hyvin, vaikka sitä pitikin itsestäänselvyytenä.

Kukapa olisi uskonut, että nyt kaksi vuotta myöhemmin elämme Suomessa poikkeusoloissa. Lintukotoomme on tunkeutunut hengenvaarallinen virus, joka on levinnyt nopeasti ympäri maailmaa ja aiheuttanut pandemian. Epidemia Suomessa on jo alkanut. Todettuja tapauksia meillä on jo yli 1000 ja arvioituja tapauksia on jo moninkertaisesti enemmän. (Lähde: THL)

Meidän elämässämme Covid-19 näkyy monin eri tavoin. Lapsemme saavat olla koulussa ja päiväkodissa kriittisten työpaikkojemme takia, mutta olemme pitäneet heidät kotona aina kuin suinkin mahdollista. En edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt ruokakaupassa. Mies hoitaa keskitetysti ruokakauppareissut yksin.

Lapsille karanteeni on ollut rankkaa, mutta toisaalta he ovat olleet tyytyväisiä siitä, että ainakin toinen vanhemmista on aina kotona. Mummi ei ole voinut tulla kylään, joten lapset ovat puhuneet videopuheluita hänen kanssaan. Kavereita on kova ikävä ja 2 v kuopus puhuu päivittäin heistä ja päiväkodin hoitajista. 8 v esikoinen viestittelee ja juttelee päivittäin WhatsAppin välityksellä kavereilleen. Sähköinen yhteydenpito ei tietenkään korvaa fyysistä läheisyyttä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Tilanne on todella ahdistava sekä yksilöille, perheelle, työpaikoille, että koko yhteiskunnalle. Aloin pohtia, mitä itse voisin tehdä. Laitoin bloggaamisen tauolle 2018 siksi, että koin ettei minulla ole mitään fiksua sanottavaa. Kirjoittaminen on kuitenkin erittäin hyvä tapa saada purettua ahdistusta ja epävarmuutta, jota suurin osa meistä tuntee tällä hetkellä. Niinpä aion rueta jälleen kirjoittamaan ajankohtaisista asioista. Tervetuloa taas mukaan!

Moni asia on laitettu kiellettyjen listalle, mutta onneksi bloggaaminen on sallittu!