Kun hoitajasta tuli hoidettava

Jouduin tänään lähtemään kesken aamuvuoron töistä pois. Takana oli eilinen iltavuoro, jonka jälkeen nukuin todella huonosti. Omasta mielestäni olin ottanut ihan rauhalliseen tahtiin, mutta kesken tietokoneelle kirjaamisen alkoi supistella napakasti ja monta kertaa peräjälkeen. Yritin ensin hengitellä ja hieroa mahaa, joka oli kuin kivikova pallo. En saanut supistuksia loppumaan ja aloin pikkuhiljaa hätääntyä. Supistukset olivat sen verran ikävän tuntuisia, että otsalle kohosi hiki. Viikkoja on kuitenkin ihan liian vähän kasassa, kun viimeinen kolmannes alkoi vasta.

Ihanat kollegani järjestivät minut tyhjään potilashuoneeseen pitkälleni. Soitin neuvoja äitiyspoliklinikalta. Sieltä ohjattiin menemään heti lepäämään pariksi tuntia ja ottamaan Panadolia. Jos ne eivät auta tai supistukset pahenevat, niin pitää soittaa uudelleen. Pitkälleen päästyäni supistukset alkoivat onneksi heiketä ja loppuivat pian kokonaan. Lepäilin noin tunnin, mutta totesin etten pysty rentoutumaan kunnolla työpaikallani. Kävelin varovasti pukukopin kautta autolle ja ajelin kotiin. Matka meni hyvin, mutta autosta sisälle kävellessä alkoi taas supistella.

Parin tunnin päikkäreiden jälkeen on tuntunut melko hyvältä. Edelleen pystyasento näköjään provosoi supistuksia, joten olen pysyttäytynyt mahdollisimman paljon turvallisesti vaakatasossa. Kuuntelen lempimusiikkiani ja sometan. Mitäs sitä muutakaan pystyisi tekemään.

Erityisen kurjan asiasta tekee se, että tänä iltana on esikoisen vihoviimeinen päiväkodin kevätjuhla. Hän oli harjoitellut kovasti kotona jo parin viikon ajan ja esittänyt minulle laulun, jossa hän esiintyy. Hänelle oli tosi tärkeä juttu, että pääsen paikalle. Tuntui ihan kamalalta sanoa, etten nyt voikaan tulla. Lapsen pettynyt ilme oli sydäntäsärkevää. Onneksi mies oli järjestänyt työvuoronsa niin, että pääsi lapsen kanssa lähtemään. Täytyy myöntää, että tirautin ihan pienet itkut kun vilkutin ikkunasta pienen intiaanitytön perään. Onneksi mies lupasi yrittää ottaa kuvia ja videota esityksestä.

Mutta kuten esikoinen on joskus viisaasti todennut, niin sellaista se elämä joskus on. Aina ei voi itse päättää kaikesta.

Minä, ylpeä sairaanhoitaja

Tänään 12.5. on kansainvälinen sairaanhoitajan päivä, joka on myös Florence Nightingalen syntymäpäivä. Florence vaikutti suuresti sairaaloiden puhtauteen ja teki töitä koulutettujen sairaanhoitajien saamiseksi sairaaloihin, mikä vähensi huomattavasti potilaiden kuolleisuutta. Hän oli myös taitava tilastotieteilijä ja aktiivinen naisen aseman edistäjä. Hän on edelleen nykyajan hoitajien esikuva ja roolimalli.

Florence Nightingale 1820-1910
Lähde: http://www3.hants.gov.uk/biographies/florence-nightingale.htm

Itse en tiennyt lainkaan, millaiselle alalle lähdin opiskelemaan suoraan lukiosta. Sain idean sairaanhoitajan koulutuksesta, kun kävin ammatinvalintapsykologin testeissä ja hän suositteli vahvasti että hakeutuisin hoitoalalle. Töitä kuulemma riittäisi niin paljon kuin ehtisin tehdä. Ensimmäinen harjoittelu terveyskeskuksen vuodeosastolla avasi silmäni. Jo eritteiden haju ulko-ovella järkytti. Olin aivan valmis lopettamaan koulun kesken, mutta keskusteltuani opettajieni, ystävieni ja perheeni kanssa päätin jatkaa sitä.

En silti missään vaiheessa ollut täydellä sydämelläni mukana opiskelussa. Sairaanhoitajan työ oli paljon raskaampaa ja raaempaa, kuin olin kuvitellut. Sinnittelin kuitenkin opinnot ja harjoittelut jotenkin läpi. Sain jopa kohtuullisen hyviä arvosanoja. Opiskelu tuntui kuitenkin todella väkinäiseltä loppuun saakka. En edes mennyt valmistujaisjuhlaani. Sain paperit postissa, enkä juhlinut asiaa mitenkään. Tunsin että olin jotenkin pettänyt itseni ja muut, tunsin etten ollut saavuttanut mitään.

Valmistumisen jälkeen hakeuduin muun alan töihin, kunnes parin vuoden kuluttua jostain tuli idea kokeilla kuitenkin oman alan työtä. Kaiketi aikuistuin ja sisuunnuin tarpeeksi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen aloin tehdä ensin keikkoja terveyskeskuksen akuutilla vuodeosastolla, siirryin pian pidempiaikaisiin sijaisuuksiin, sitten sain töitä erikoissairaanhoidosta sisätautiosastolta ja lopulta sain vakinaisen paikan. Paikkakunnan vaihdoksen takia hain toiseen sairaalaan töihin, mutta siellä minua kosiskeltiin sisätautien sijaan kirurgiselle vuodeosastolle. Tunsin heti olevani kotona.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että sain oman alan töihin palattuani todella kannustavaa kohtelua ja perusteellista perehdytystä. Ei ollut niin hölmöä kysymystä, mitä en olisi voinut esittää. Opin valtavasti ensimmäisinä vuosina ja edelleen uutta tulee jatkuvasti. Tosin se kuuluu tähän alaan. Uuden tutkimustiedon ja uusien hoitovälineiden myötä käytännöt muuttuvat koko ajan. Olen oppinut sen, että tietynlainen epävarmuus kuuluu tälle alalle, mutta ainakin omilla työpaikoillani aina on ollut joku, jonka kanssa asioita pohtia ja kyseenalaistaa. Tällä alalla koskaan ei ole valmis. On jopa vaarallista uskoa olevansa. Uuden oppiminen pitää virkeänä ja ehkäisee kyynistymistä ja leipääntymistä.

Nyt yli 10 vuotta alalla oltuani voin sanoa olevani ylpeä sairaanhoitajan ammatista. Alku ei ollut paras mahdollinen, mutta ponnistelu ja alan katsominen avoimin silmin ja uusi aloitus puhtaalta pöydältä kannatti. Parasta työssäni on hyvä työyhteisö, mukavat ja kannustavat työkaverit ja se, kun näkee potilaiden voinnin kohenemisen. Rankkaa, kyllä. Palkitsevaa, ehdottomasti.

Hyvää sairaanhoitajan päivää 2017!

Odottava äiti vs. sairaanhoitaja

Sairaanhoitajan työ ja vauvan odotus ovat kaksi hyvin erilaista roolia. Työni on fyysistä, mutta äitiysloma alkaa samoin kuin useimmilla muillakin äideillä – kuukautta ennen laskettua aikaa. Työn luonne aiheuttaa joskus pieniä haasteita.

Voin pahoin sellaisista asioista, joista en yleensä saa mitään reaktiota. Eräänä päivänä olin assisteeraamassa lääkäriä, joka ompeli haavaa. Katselin, miten hän venytti haavan reunoja ja jukersi neulaa läpi potilaan paksusta nahkasta. Yritin hengitellä ja vaihdella painoa jalalta toiselle, mutta jouduin lopulta lähtemään pois ja pyytämään toisen hoitajan tuuraamaan. Teki todella pahaa. Pahoinvointia aiheuttaa myös hajuille herkistyminen. Nenämahaletkueritteen tyhjentäminen, ulosteen siivoaminen vaipasta tai oksennuksen siivoaminen alkaa yököttää, vaikka miten yrittäisi säilyttää pokerinaaman. Hajut tuntuvat jäävän nenään pitkäksi aikaa jälkeenpäin.

Kumartelu ja kyykistely ison mahan kanssa on haasteellista ja saa aikaan supisteluja. Pienessä potilas-wc:ssä potilaan pukeminen vaatii sen, että menen kyykkyyn ja ponnistelen saadakseni sukat, housut ja kengät potilaan jäykkiin jalkoihin. Ylösnoustessa sattuu kylkiin ja nivusiin, kun liitoskivut ovat tulleet jo osaksi arkipäivää. Kansliassa ei voi enää kuvitellakaan istuvansa satulatuolilla. Siitä ei meinaa päästä ylös kivun takia. Potilaiden kuljettaminen sängyllä tutkimuksiin ja toimenpiteisiin kuormittaa todella paljon. Siksi nykyisin pyydänkin kollegaa avuksi aina mahdollisuuksien mukaan. Pinnistely saa supistuksia aikaan. Samoin kiire ja pitkien käytävien käveleminen edestakaisin saa vatsan kovettumaan kivikovaksi palloksi ja tuntumaan todella epämiellyttävälle. Silloin yritän rauhoittaa tilanteen, istahtaa hetkeksi alas ja hieroa vatsaani. Se rentouttaa ja ainakin tähän asti on saanut supistukset rauhoittumaan.

Alaselkäkipu on pikkuhiljaa alkanut vaivata, kun kehon painopiste on siirtynyt eteen. Pyrin huomioimaan selkäni mahdollisimman ergonomisilla työskentelyasennoilla, mutta herkästi kiireessä tulee ajateltua että ”teen vain nopeasti tämän näin”. Virhe. Ei tarvitse kuin tulla yksi pieni väärä liike, kun selkä menee rikki. Raskaiden potilaiden siirtäminen vuoteessa nostolakanalla kuormittaa selkää.

Joskus pelkään töissä vauvan puolesta. Varjelen vatsaani, etten saisi siihen iskuja tai potkuja potilailta. Röntgenissä varmistelen moneen kertaan, että olenhan varmasti turvassa säteiltä seinän takana. Näen uhkia sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole.

Hengästyn huomattavasti normaalia herkemmin. Potilaita ohjatessani välillä hävettää, kun kuulostan harjoittelevalta maratoonarilta. 4. kuulla vaiva oli ehkä pahimmillaan. Pelkkä puhuminen hengästytti.

Iltavuoroissa oleminen on todella työlästä, koska simahdan totaalisesti jo klo 19-20 paikkeilla. Tulee sellainen olo, kuin päähäni vedettäisiin huppu. Väsymys iskee kuin lekalla päähän. Iltavuoro päättyy klo 21.45, joten pääsen nukkumaan noin klo 23 kotimatkan, iltapalan ja iltapesujen jälkeen. Nukkuminen on pätkittäistä ja heräilen useita kertoja yössä lonkkakipuihin ja kyljen kääntöön. Vauvakin tykkää jumpata pitkin yötä. Enpä toisaalta tiedä, olenko sen virkeämpi aamuvuoroissakaan. Klo 7 on oltava työmaalla, oli sitten nukkunut hyvin tai huonosti. Onneksi lääkärintodistuksella minun ei tarvitse enää tehdä raskauden aikana yövuoroja.

Tunteet menevät laidasta laitaan. Potilaiden elämänkohtalot alkavat herkemmin itkettää ja jään välillä pohtimaan niitä vielä kotonakin. On vaikeampaa säilyttää oma ammatillisuus ja hoitajan rooli. Jotenkin asiat menevät herkemmin ihon alle ja myös reagoin vahvemmin konflikteihin.

Omaa esikoista on joskus niin kova ikävä työvuoron aikana, että tekisi mieli soittaa päiväkotiin tai miehelle ihan vain kuullakseen lapsen ääntä. Iltavuoron jälkeen täytyy käydä katsomassa nukkuvaa esikoista ja kuunnella hetki hänen tuhinaansa. Sitten on hyvä.