Loppuraskauden rakkauskuplassa

Eilen ja tänään on ollut ihan hassu olo. Ihan kuin olisin vastarakastunut, liitelen pää pilvissä ja jalat ilmassa. Iltakävelyllä teki mieli alkaa juoksennella pitkin kylätietä tuulen mukana ja levittää kädet siiviksi. Nauraa ääneen ihan nauramisen ilosta. Maailma näyttää vaaleanpunaiselta. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Villi veikkaukseni liittyy loppuraskauden hormoneihin. Olipa syy mikä tahansa, se tuntuu todella hyvältä.

Vaikkeivat raskaushormonit vaikuttaisikaan taustalla, on välillä muutenkin hyvä pysähtyä ja miettiä kiitollisuuden aiheita. Kiitollisuus ja onnellisuus kulkevat nimittäin käsi kädessä. Haastavana päivänä kiitollisuuden löytäminen edes yhdestä asiasta saattaa kantaa seuraavaan päivään, jolloin tilanne voi olla jo ihan erilainen. Hyvänä päivänä kiitollisuutta ja onnea voi pursuta loputtomasti.

Kauniin värinen lehti harmaata taustaa vasten, kuin onnen helmi arjen keskellä.

Tänään onnellisuuden aiheita on tullut jatkuvasti mieleen. Tässä muutamia:

• Teimme yhdessä esikoisen kanssa hyvää ruokaa uudella reseptillä.
• Ilmassa on ripaus syksyn kirpeyttä ja kuulautta.
• Kypsyvä ohrapelto näytti todella kauniilta aaltoillessaan tuulen mukana.
• Aurinko tuli esille aamupäivän pilvisyyden jälkeen.
• Kaikki tärkeimmät asiat ovat valmiina uutta perheenjäsentä varten.
• Olen kuunnellut Spotifysta hyvää musiikkia.
• Olen saanut ottaa kahdet nokoset sohvalla ja lepäillä aina kun on tuntunut siltä.
• Tunnen että minua rakastetaan, todella moni ajattelee minua ja toivoo minulle ja perheelleni hyvää.
• Minulla on turvallinen olo ja saan elää rauhassa perheeni kanssa.
• Istuessani illalla omassa rauhassa ulkona sain kuunnella hiljaisuutta, kyyhkyn kujerrusta ja haavan havinaa lempeässä tuulessa.

Mitä enempää ihminen voisi toivoa? Mistä sinä voisit olla tänään kiitollinen?

Raskaana olevan naisen vartalo - avoin arvostelulle?

Törmäsin jo esikoista odottaessani kummalliseen ilmiöön. Raskaana olevan naisen vartalo on täysin avoin kaikelle arvostelulle. Tuntemattomat ja puolitutut saattavat myös varoittamatta tulla koskemaan vatsaa ja töksäytellä mitä kummallisimpia kommentteja. Olen itse kokenut koskettelun ilman lupaa todella tungettelevana ja ahdistavana. Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen reviiri, joka kummallisesti hämärtyy odottavan äidin kohdalla. Ihan kuin hänen persoonansa katoaisi johonkin ja hänestä tulisi vain näyttelyesine, tavara.

"Oletpa sä valtava."
"Onpa sun maha tosi iso."
"Ootko ihan varma ettet odota kaksosia?"
"Siitä tietää että sä oot tulossa, kun sun maha tulee ekaks esiin nurkan takaa ja hetken kuluttua sä itse."
"Miten sä voit elää noin ison mahan kanssa?"
"Ei susta kyllä raskauden hehkua huomaa."

Odotusaikana äidin olo ei välttämättä ole hehkein mahdollinen, joten voitte kuvitella miten hiveleviä vastaavat kommentit ovat. Ensimmäinen reaktio on hölmistyminen, toinen reaktio tyrmistyminen ja kolmas mielen pahoittaminen. Jokainen haluaisi varmasti näyttää odotusaikana kauniilta ja loistaa sitä salaperäistä raskauden hehkua, josta kovasti puhutaan. Raskauden hormonimyrskyssä odottava äiti on tavallistakin helpompi saada pahoittamaan mielensä ja jopa itkemään. Siksi toivon ihmisten miettivän jatkossa kahdesti, miten puhuvat tulevalle äidille.

En voi ymmärtää, mitä töksäyttelijöiden päässä oikein liikkuu. Ilmeisesti ei yhtään mitään. Kokevatko he odottavan äidin olemuksen niin vieraana ja tavallisesta poikkeavana, etteivät he tiedä miten heidän pitäisi asiaan reagoida? Odottavia äitejä on kuitenkin aina ollut ja aina tulee olemaan. Ei ole mistään kummallisesta kyse. Kommentoivatko samat ihmiset myös ylipainoisille ihmisille, että oletpa läski? Tai kutsuvatko he laihaa teini-ikäistä anorektikoksi?

Jos et keksi mitään kaunista sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Toisaalta olen saanut myös ihania ja vilpittömiä kommentteja, joista on tullut pitkäksi aikaa hyvä mieli ja onnen kyyneleet silmiin.
"Onpa sulla ihana masu."
"Sä ihan hehkut."
"Sä näytät tosi hyvinvoivalta."
"Saanko koskettaa sun masua?"

Ihana vauvamasuni, jota tulee pian ikävä. <3

Oletko sinä saanut odotusaikana hämmentäviä kommentteja ulkonäöstäsi?

Odotuksen viimeinen kuukausi

Blogi on jäänyt viime aikoina entistä enemmän taka-alalle. Olen huomannut haluavani käpertyä omaan kuplaani ja kääntynyt selvästi sisäänpäin. Sanoinkin eräänä päivänä puoliksi vakavissani miehelle, että voisin ihan hyvin vetäytyä jollekin erämaamökille ja erakoitua sinne. Ajatukset ovat paljon vauvassa ja tulevassa synnytyksessä. Välillä hirvittää, välillä odotan sitä malttamattomana. Elokuussa perheeseemme syntyy uusi jäsen. Uskomatonta!

Vauvan tarvikkeet ovat melko pitkälle kasassa. Olen viikkaillut esikoisen kanssa vaatteita hoitopöydän laatikoihin ja varustanut kaappia vauvan tarvikkeilla. Tens-laite uusine elektrodeineen odottaa valmiina. Jotain pientä vielä puuttuu, muttei mitään mitä ilman ei pääsisi alkuun. Sairaalakassi pitäisi pakata valmiiksi tai ainakin miettiä, mitä siihen pitäisi varata.

Olen käyttänyt ajan puuhailemalla esikoisen kanssa pieniä juttuja jaksamiseni mukaan. Joka päivä olen ottanut päikkärit tai ainakin lepäillyt aina tarpeen mukaan sohvalla. Supistukset ovat kertoneet, milloin on tullut oltua liikaa pystyasennossa. Välillä on tuntunut, että pää hajoaa kun en pääse metsäretkille tai reippaille kävelylenkeille. Onneksi ei tarvitse kärvistellä enää pitkään. Esikoinen pitää huolta siitä että päivät menevät nopeasti, vaikka itsestä tuntuu etten ole tehnyt päivän aikana yhtään mitään järkevää.

Olen onneksi löytänyt taas lukemisen ilon. Meistä on tullut kirjaston vakioasiakkaita, kun olen hakenut hyllystä varaamiani kirjoja ja palauttanut pinon entisiä. Sormet aivan syyhyävät päästä uusien kirjojen kimppuun. Kuljetan kirjaa mukanani miltei joka paikkaan, minne menen. Monta upeaa tarinaa on takana ja monta yhtä upeaa vielä edessä. Yritän tietoisesti lukea nyt mahdollisimman paljon, koska ainakaan esikoisen vauva-aikana muussautuneet aivoni eivät pystyneet keskittymään lukemiseen moneen vuoteen.

Menossa Ibsenin Nukkekoti. Lukulistalla täytyy olla yksi näytelmä.

31. rv:n tuntemuksia. Synnytys lähestyy.

Vielä vähän aikaa sitten en halunnut ajatella tulevaa synnytystä lainkaan. En myöskään halunnut nähdä pieniä vauvoja tai miettiä, mitä tarvikkeita kotiin pitäisi hankkia. Yhtäkkiä ajatukset pyörivät miltei ainoastaan synnytyksessä ja vauvassa. En jaksa olla kiinnostunut kovinkaan paljoa ympäröivästä maailmasta samassa suhteessa kuin aiemmin. Tuntuu että olen pikkuhiljaa menossa oman kuplani sisään. Myös esikoinen on selvästi kauempana minusta ja enemmän kiinni isässään. Minua dissataan ihan kympillä. Odotettu reaktio.

Vauvalle on hankittu/hankinnassa tärkeimmät tavarat. Ruokakauppareissulla teki mieli jo alkaa vertailla eri vaippamerkkejä ja niiden ominaisuuksia. Sain vielä kuitenkin pidäteltyä itseäni. Kännykkään on ladattu ilmainen Preglife-sovellus, josta näkee tarkalleen eletyn raskausviikon ja missä vaiheessa vauvan kasvu milloinkin on. Plussaa on myös sovelluksessa oleva helppokäyttöinen supistuslaskuri.

Synnytystä varten olen kysellyt lainaan kaveriltani Elle Tens -laitteen. Suosittelen kokeilemaan sitä lämpimästi! Ajattelin hakea sen jo hyvissä ajoin, koska viimeksi pärjäsin sen avulla pitkän latenssivaiheen kotona. Olen myös alkanut suunnitella Spotifyhyn omaa synnytyslistaa. Kännykän varavirtalähde on jatkuvasti latingissa, koska kännykkäni akku on niin surkea ettei sillä muuten pystyisi kuuntelemaan yhtään mitään. Mies hankki minulle langattomat kuulokkeet, joilla voin kuunnella mitä vain ja milloin vain haluan.

Postiluukusta kolahti aika synnytyspelkopolille heinäkuuksi. En varsinaisesti koe pelkääväni synnytystä, mutta edellisestä synnytyksestä jäi paljon mietittävää ja keskeneräisiä asioita, jotka olisi hyvä saada käsiteltyä ennen uutta synnytystä. Ajattelin jossain vaiheessa jäsentää ajatuksiani blogipostauksen muodossa edellisestä synnytyksestä. Arkojen ei kannata pelästyä, koska mitään todella karmivaa ei ole tiedossa.

Rakastan Pertti Jarlan Fingerporia. Tämä löytyy myös meidän jääkaapin ovesta. :D

Kun hoitajasta tuli hoidettava

Jouduin tänään lähtemään kesken aamuvuoron töistä pois. Takana oli eilinen iltavuoro, jonka jälkeen nukuin todella huonosti. Omasta mielestäni olin ottanut ihan rauhalliseen tahtiin, mutta kesken tietokoneelle kirjaamisen alkoi supistella napakasti ja monta kertaa peräjälkeen. Yritin ensin hengitellä ja hieroa mahaa, joka oli kuin kivikova pallo. En saanut supistuksia loppumaan ja aloin pikkuhiljaa hätääntyä. Supistukset olivat sen verran ikävän tuntuisia, että otsalle kohosi hiki. Viikkoja on kuitenkin ihan liian vähän kasassa, kun viimeinen kolmannes alkoi vasta.

Ihanat kollegani järjestivät minut tyhjään potilashuoneeseen pitkälleni. Soitin neuvoja äitiyspoliklinikalta. Sieltä ohjattiin menemään heti lepäämään pariksi tuntia ja ottamaan Panadolia. Jos ne eivät auta tai supistukset pahenevat, niin pitää soittaa uudelleen. Pitkälleen päästyäni supistukset alkoivat onneksi heiketä ja loppuivat pian kokonaan. Lepäilin noin tunnin, mutta totesin etten pysty rentoutumaan kunnolla työpaikallani. Kävelin varovasti pukukopin kautta autolle ja ajelin kotiin. Matka meni hyvin, mutta autosta sisälle kävellessä alkoi taas supistella.

Parin tunnin päikkäreiden jälkeen on tuntunut melko hyvältä. Edelleen pystyasento näköjään provosoi supistuksia, joten olen pysyttäytynyt mahdollisimman paljon turvallisesti vaakatasossa. Kuuntelen lempimusiikkiani ja sometan. Mitäs sitä muutakaan pystyisi tekemään.

Erityisen kurjan asiasta tekee se, että tänä iltana on esikoisen vihoviimeinen päiväkodin kevätjuhla. Hän oli harjoitellut kovasti kotona jo parin viikon ajan ja esittänyt minulle laulun, jossa hän esiintyy. Hänelle oli tosi tärkeä juttu, että pääsen paikalle. Tuntui ihan kamalalta sanoa, etten nyt voikaan tulla. Lapsen pettynyt ilme oli sydäntäsärkevää. Onneksi mies oli järjestänyt työvuoronsa niin, että pääsi lapsen kanssa lähtemään. Täytyy myöntää, että tirautin ihan pienet itkut kun vilkutin ikkunasta pienen intiaanitytön perään. Onneksi mies lupasi yrittää ottaa kuvia ja videota esityksestä.

Mutta kuten esikoinen on joskus viisaasti todennut, niin sellaista se elämä joskus on. Aina ei voi itse päättää kaikesta.

Viimeinen kolmannes ja Zimmerin konsertti

Juhlistimme odotuksen viimeisen kolmanneksen alkua menemällä treffeille Hans Zimmerin konserttiin. Anoppi tuli hoitamaan esikoista siksi aikaa, että pääsimme lähtemään. Lähtö jäi viime tippaan ja meinasi tulla kiire. Luulimme että konsertti alkaa klo 19.30 mutta se alkoikin lähemmäs klo 20. En ehtinyt syömään kotona päivällistä, joten voin hieman huonosti Pasilaan ajaessa. Jätimme auton kävelymatkan päähän ja pinkaisimme siitä niin kovaa Hartwall Arenalle, kuin suinkin pystyin vatsani kanssa. Oma vesipullo piti jättää turvatarkastuksessa, mikä harmitti. Kylmä vesi on tukeni ja turvani, kun huono olo yllättää. Joka paikassa oli kamala ryysis ja pitkät jonot. Välillä hieman kadutti, että tulikin lähdettyä tungokseen. Ihmiset tönivät joka puolelta ja yritin vain suojella vatsaani. Pakollisen wc:n ja Pizza Hutin kautta pääsimme onneksi hyvissä ajoin omille paikoillemme.

Hans Zimmer esiintymässä orkesterin ja kuoron kanssa Hartwall Arenalla 16.5.2017.

Hallissa oli aivan sairaan huono ilma jo heti alussa. Tuntui kuin ovella olisi ollut seinä vastassa. Odotin koko konsertin ajan, että ilma paranisi mutta se vain huononi konsertin edetessä. Ilman vesipulloa kuumassa ja loppuunmyydyssä hallissa oli suorastaan tuskaista olla. Yritin vain sinnitellä jotenkin loppuun asti.

Itse show oli suoranainen spektaakkeli. Valotehosteet olivat ihan mielettömiä ja äänimaailma kuin toisesta maailmasta. Musiikki oli pääosin hyvin raskasta ja välillä tuli sellainen olo, kuin olisimme olleet rock-konsertissa. Itseäni harmitti konsertin lopuksi, kun esiintyjät jo lähtivät lavalta enkä ollut kuullut lempibiisejäni Time ja Mombasa elokuvasta Inception. Raivokkaan taputtamisen jälkeen saimme ne kuitenkin encoressa.

Konsertti oli upea kokemus ja se olisi ollut vielä upeampi, jos olisin pystynyt keskittymään siihen täysillä. Nyt huono ilma ja kuumuus veivät osan keskittymiskyvystäni. Jatkossa ehkä kuitenkin pyrin välttämään suuria väkijoukkoja ja tungosta odotusaikana. Enkä suostu enää luopumaan vesipullostani muuta kuin äärimmäisessä hädässä!

Vähäunisten öiden harjoittelua

Ihan pian käynnistyy raskauden viimeinen kolmannes ja kroppa on jo selvästi alkanut harjoittelemaan vähäunisia (unettomia) öitä varten. Usein herään heti keskiyön jälkeen ja saatan pahimmillaan valvoa jopa 4 tuntia. Onneksi usein vain 1-2 tuntia. Saatan pötkötellä alkuun vuoteessa ja tunnustella vauvan jumppailua. Vauvan nikottelu tuntuu hassulta. Koko vatsa nytkähtelee hikan tahdissa.

Yökävelyllä.

Jos uni ei millään tule saman tien, olen todennut ettei kannata jäädä sänkyyn makaamaan. Uni ei tule väkisin, vaikka miten yrittää. Siitä tulee vain vihainen olo ja sitten ainakaan ei nukuta. Ensimmäisenä ei myöskään kannata tarttua älypuhelimeen tai kannettavaan, koska sinivalo aktivoi aivoja entisestään.

Silloin kun ei itse saa nukuttua, miehen ja lapsen rauhallinen tuhina tuntuu miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta. Olen joskus kuullut sanonnan, että uneton ihminen on maailman yksinäisin. Se pitää kyllä paikkansa. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, kuin olisi aivan yksin koko maailmassa. Kaikki muut nukkuvat - minä en.

Usein saatan katsella ulos ikkunasta. Maailma näyttää jotenkin vieraalta ja salaperäiseltä. Kaikki on niin erilaista kuin päivänvalossa. Kuu valaisee maisemaa ja pilvenriekaleet leijuvat sen edestä. Ymmärrän täysin Muumipeikon tunteita kirjassa Taikatalvi. Yöllä maailma kuuluu jollekin toiselle, ehkä mörölle.

Joskus lueskelen kirjaa, mutta yleensä en pysty keskittymään siihen. Joskus taas lasillinen maitoa ja banaani auttavat. Levottomien jalkojen takia jaloittelen ympäri taloa. Joskus taas on helpompaa vain lähteä ulos kävelemään, etten herättäisi muita. Onneksi asumme maaseudulla, joten on täysin turvallista lähteä keskellä yötä kävelylle. Esikoisen odotuksen aikana tein paljonkin öisiä kävelyitä läheiselle sillalle. Kuuntelin veden solinaa ja viskelin kiviä virtaukseen. Ihailin kuun valaisemaa maisemaa ja yritin tunnistaa tähtikuvioita.

Pienen jaloittelun jälkeen uni taas maistuu. Se huono puoli yökukkumisesta on, että päivällä väsyttää ihan hirveästi. Tuntuu oloni tervaan juuttuneeksi täiksi. Tahmeaa ja hidasta. Filmi menee poikki aikaisin illalla ja jos mahdollista, yritän jossain välissä vähintään lepäillä sohvalla.

Kuulostaako tutulta? Onko muita yökukkujia?

Odottava äiti vs. sairaanhoitaja

Sairaanhoitajan työ ja vauvan odotus ovat kaksi hyvin erilaista roolia. Työni on fyysistä, mutta äitiysloma alkaa samoin kuin useimmilla muillakin äideillä – kuukautta ennen laskettua aikaa. Työn luonne aiheuttaa joskus pieniä haasteita.

Voin pahoin sellaisista asioista, joista en yleensä saa mitään reaktiota. Eräänä päivänä olin assisteeraamassa lääkäriä, joka ompeli haavaa. Katselin, miten hän venytti haavan reunoja ja jukersi neulaa läpi potilaan paksusta nahkasta. Yritin hengitellä ja vaihdella painoa jalalta toiselle, mutta jouduin lopulta lähtemään pois ja pyytämään toisen hoitajan tuuraamaan. Teki todella pahaa. Pahoinvointia aiheuttaa myös hajuille herkistyminen. Nenämahaletkueritteen tyhjentäminen, ulosteen siivoaminen vaipasta tai oksennuksen siivoaminen alkaa yököttää, vaikka miten yrittäisi säilyttää pokerinaaman. Hajut tuntuvat jäävän nenään pitkäksi aikaa jälkeenpäin.

Kumartelu ja kyykistely ison mahan kanssa on haasteellista ja saa aikaan supisteluja. Pienessä potilas-wc:ssä potilaan pukeminen vaatii sen, että menen kyykkyyn ja ponnistelen saadakseni sukat, housut ja kengät potilaan jäykkiin jalkoihin. Ylösnoustessa sattuu kylkiin ja nivusiin, kun liitoskivut ovat tulleet jo osaksi arkipäivää. Kansliassa ei voi enää kuvitellakaan istuvansa satulatuolilla. Siitä ei meinaa päästä ylös kivun takia. Potilaiden kuljettaminen sängyllä tutkimuksiin ja toimenpiteisiin kuormittaa todella paljon. Siksi nykyisin pyydänkin kollegaa avuksi aina mahdollisuuksien mukaan. Pinnistely saa supistuksia aikaan. Samoin kiire ja pitkien käytävien käveleminen edestakaisin saa vatsan kovettumaan kivikovaksi palloksi ja tuntumaan todella epämiellyttävälle. Silloin yritän rauhoittaa tilanteen, istahtaa hetkeksi alas ja hieroa vatsaani. Se rentouttaa ja ainakin tähän asti on saanut supistukset rauhoittumaan.

Alaselkäkipu on pikkuhiljaa alkanut vaivata, kun kehon painopiste on siirtynyt eteen. Pyrin huomioimaan selkäni mahdollisimman ergonomisilla työskentelyasennoilla, mutta herkästi kiireessä tulee ajateltua että ”teen vain nopeasti tämän näin”. Virhe. Ei tarvitse kuin tulla yksi pieni väärä liike, kun selkä menee rikki. Raskaiden potilaiden siirtäminen vuoteessa nostolakanalla kuormittaa selkää.

Joskus pelkään töissä vauvan puolesta. Varjelen vatsaani, etten saisi siihen iskuja tai potkuja potilailta. Röntgenissä varmistelen moneen kertaan, että olenhan varmasti turvassa säteiltä seinän takana. Näen uhkia sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole.

Hengästyn huomattavasti normaalia herkemmin. Potilaita ohjatessani välillä hävettää, kun kuulostan harjoittelevalta maratoonarilta. 4. kuulla vaiva oli ehkä pahimmillaan. Pelkkä puhuminen hengästytti.

Iltavuoroissa oleminen on todella työlästä, koska simahdan totaalisesti jo klo 19-20 paikkeilla. Tulee sellainen olo, kuin päähäni vedettäisiin huppu. Väsymys iskee kuin lekalla päähän. Iltavuoro päättyy klo 21.45, joten pääsen nukkumaan noin klo 23 kotimatkan, iltapalan ja iltapesujen jälkeen. Nukkuminen on pätkittäistä ja heräilen useita kertoja yössä lonkkakipuihin ja kyljen kääntöön. Vauvakin tykkää jumpata pitkin yötä. Enpä toisaalta tiedä, olenko sen virkeämpi aamuvuoroissakaan. Klo 7 on oltava työmaalla, oli sitten nukkunut hyvin tai huonosti. Onneksi lääkärintodistuksella minun ei tarvitse enää tehdä raskauden aikana yövuoroja.

Tunteet menevät laidasta laitaan. Potilaiden elämänkohtalot alkavat herkemmin itkettää ja jään välillä pohtimaan niitä vielä kotonakin. On vaikeampaa säilyttää oma ammatillisuus ja hoitajan rooli. Jotenkin asiat menevät herkemmin ihon alle ja myös reagoin vahvemmin konflikteihin.

Omaa esikoista on joskus niin kova ikävä työvuoron aikana, että tekisi mieli soittaa päiväkotiin tai miehelle ihan vain kuullakseen lapsen ääntä. Iltavuoron jälkeen täytyy käydä katsomassa nukkuvaa esikoista ja kuunnella hetki hänen tuhinaansa. Sitten on hyvä.

Apua, jo rv 23!

Toisen lapsen odottaminen eroaa näköjään esikoisen odottamisesta todella paljon. Esikoisen odotus kului todella hitaasti ja jotenkin oli aikaa ihmetellä ja kuulostella sekasortoisia ajatuksia ja tuntemuksia. Nyt aika menee yhdellä rytinällä eteenpäin ja tajusin juuri, että kohta alkaa jo viimeinen kolmannes!

Seepramasu rv 23.

Esikoisen aikana halusin alkaa hankkimaan vauvatarvikkeita hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta pidättelin itseäni etten joutuisi pettymään, jos kaikki ei sujukaan hyvin. Tällä kertaa huomaan olevani vastahankainen eri hankintojen suhteen. Olen onneksi saanut vauvanvaatteita ystäviltäni ihan riittävästi. Turvakaukalo ja sitteri on myös jo hankittu kavereilta, mutta se suurin ostos eli vaunut on vielä tekemättä. Kauhistuin uusien vaunujen hintoja (~1000 €!) niin paljon, että se vei pitkäksi aikaa suurimmat ostohalut. Aion jatkossa silmäillä hyväkuntoisia vaunuja myös kirppareilta. Tällä kertaa minulla on tiukemmat kriteerit vaunujen suhteen, mutta onneksi etsimiseen on vielä reilusti aikaa.

Olo on muuten ollut melko tasainen koko raskauden ajan. Vauva tuntuu olevan samanlainen tänttähäärä kuin isosiskonsa; jo tässä vaiheessa hän jumppailee kovasti ja iskee niin napakoita potkuja, että ne näkyvät jo päälle päin. Ja voin kertoa, että ne myös tuntuvat. Paras aika jumppailulle on iltaisin, kun rauhoitun paikoilleni.

Levottomat jalat ovat alkaneet vaivata taas. Olen myös alkanut valvomaan joka yö 2-4 tuntia keskellä yötä. Iltaisin simahdan jo klo 20 ja herään heti puolenyön jälkeen. Olen silloinkin todella väsynyt, mutta en vain saa millään unen päästä kiinni. Viime yönä lueskelin kirjaa, söin pientä yöpalaa, kävelin ympäri taloa, katselin nukkuvaa esikoista ja pötköttelin sohvalla mietiskellen niitä näitä. 

Oikean nukkumisasennon löytäminen on jo haasteellista. Liitoskipujen takia herään jokaiseen kyljenkääntöön. Jos olen pitkään toisella kyljellä, lonkkaa alkaa särkeä. Selälläni en pysty olemaan, koska vauva painaa suuria suonia ja alan voida todella huonosti. Huomasin sen myös tänään käydessäni kampaajalla. Varoitin jo etukäteen kampaajaa, että saatan alkaa voida huonosti pesutuolissa. Onneksi sain siinä suhteellisen pystyn asennon, mutta silti jouduin loppuajan hengittelemään tehostetusti että pysyn tolkuissani. Mukillinen kylmää vettä ja jaloittelu onneksi auttoi.

Tänään minulla on siitä harvinainen päivä, että saan viettää koko päivän ihan omassa rauhassani. Kävin kampaajalla, nautiskelin herkkumunkin kahvin kanssa ja kirjoitin rauhassa blogia. Kerrankin saan kuunnella Spotifysta juuri sitä musiikkia, mitä itse haluan. Tänään soivat Kill Bill 1 & 2 soundtrackit. Ajattelin käydä vielä rauhallisella kävelylenkillä kauniissa auringonpaisteessa. Sen sijaan taivas repesi heti kotiintuloni jälkeen ja ulkona tulee vaakatasossa kaikkea mahdollista veden ja rakeiden väliltä. Hemmottelen siis itseäni ja otan päikkärit.

Kauniita unia ja ihanaa maanantaita! :)

Raskas ihana odotus

Blogissani on ollut viime aikoina todella hiljaista. Viimeisin postaukseni oli ystävänpäivänä. Jestas sentään, miten nopeasti aika kuluu! Vasta oli jouluviikko, kun tein positiivisen raskaustestin ja sen jälkeinen aika on mennyt oikeastaan ihmetellessä ja kuulostellessa olotilaa. Mieltäni ovat myös lämmittäneet kyselyt, milloin taas kirjoitan uusia postauksia blogiini. Näköjään tälläkin hiljaiselon kaudella kävijöitä on riittänyt ihan mukavasti. Kiitos teille siitä.

Olen voinut yllättävän hyvin. Esikoista odottaessa minulla oli jatkuvasti vuotoja ja supistuksia, joiden takia jouduin elämään miltei koko raskausajan veitsenterällä. Siihen verrattuna olen selvinnyt toistaiseksi vähällä. Pahoinvointi on pysynyt kurissa, kun olen vain huolehtinut säännöllisestä ateriarytmistä ja terveellisestä ruokavaliosta. Toistaiseksi painoni on ollut hieman laskusuuntainen, vaikka nyt ollaan jo raskauden puolivälissä. Ylipainoni huomioon ottaen se on vain hyvä asia. Paino ehtii nousta vielä ihan tarpeeksi.

Nyt kevään sulatettua enimmät lumet olemme päässeet tyttären kanssa kauan odotetuille metsäretkille. Pari viikkoa sitten aloin taas käymään salilla. Hengästyn todella helposti jo arkisissa askareissa, joten se täytyy huomioida liikkuessa. Kun syke nousee liian korkeaksi, silmissä sumenee ja alkaa pyörryttää. Tulee todella huono olo. Ensimmäisellä kerralla otin vähän turhan vauhdikkaasti, minkä jälkeen jouduin hetken istuskelemaan ja ottamaan huikkaa vesipullosta. Sekin tahtoo herkästi jäädä liian vähälle, veden juominen. Pidän nykyään joka paikassa mukanani vesipulloa ja pyrin juomaan enemmän kuin normaalisti. Muuten huimaus ja huono olo on taattu.

Raskaana ollessa rauhalliset retkipolut houkuttelevat.

Oloni on muuten ollut suhteellisen hyvä ja tasainen. Olen pystynyt tekemään miltei samoja asioita kuin normaalistikin. Ainoa suurempi ongelma on ollut levottomat jalat. Olen kärsinyt niistä lapsesta asti, välillä enemmän, välillä en lainkaan. Raskauden aikana vaiva on pahentunut todella radikaalisti. Enää magnesiumtabletitkaan eivät auta. Olen kokeillut myös magnesiumsuihketta ja kylmiä kylpyjä. Kylmyys auttaa hetkeksi ja tuntuu taivaalliselta. Harmi, ettei nukkuminen jalat vesiämpärissä oikein onnistu. Usein vaeltelen ympäri taloa pari kolmekin tuntia yössä ja heiluttelen jalkojani oikein urakalla. Onneksi vaiva on ollut helpottamaan päin. Noin rv 16:lla se oli pahimmillaan.

Vauva pitää jo aikamoista jytää kohdussa. Erityisesti iltaisin kun rauhoitun istumaan sohvalle, tunnen liikkeet hyvin. Kummasti se herkistää mielen. Samalla tulee rauhallinen olo, kun tiedän että kyllä siellä sittenkin asustaa joku. Välillä kun epäusko meinaa vallata mielen. Miestä ja esikoista vähän harmittaa, kun potkut eivät vielä tunnu iholle.

Raskaus on nimensä veroisesti ainakin välillä raskasta, mutta on se myös ihanaakin. Elokuussa viimein odotus palkitaan. On uskomattoman hienoa, että saan etuoikeuden tulla toistamiseen äidiksi.

Lapsettomasta vanhemmaksi

Odotimme esikoisemme syntymää neljä pitkää vuotta. Sinä aikana tunteet lapsen saamisesta vaihtelivat toiveikkuuden ja epätoivon välillä. Ympärillä ystävät ja tuttavat saivat lapsia yksi toisensa jälkeen. Tuntui todella epäreilulta, että meille ei vain kuulunut lasta. Sitten ne, jotka eivät edes halunneet lasta, tulivat vahingoksi raskaaksi ja ihmettelivät mitä tekisivät asialle. Eräs pariskunta puhui, kuinka he laittoivat taas lapsen tilaukseen ja kuukauden kuluttua he odottivatkin toista lastaan. Joillekin raskaaksi tuleminen on niin helppoa, ettei heidän tarvitse kuin vilkaista mieheen päin niin plussaa pukkaa (kuten eräs ystäväni manasi itsestään).

Joulukuussa -2016. Pahoittelen käsien tärinästä johtuvaa epätarkkuutta. ;)

Ensimmäisinä vuosina jouduimme vastailemaan lukemattomia kertoja ihmisten uteluihin, miksemme ole vielä hankkineet lasta. Kuuntelimme kommentteja, ettemme kohta enää saa lasta jos emme nyt hanki niitä. Vatsani kokoa ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei se ala jo pyöristyä. Ihmiset osaavat olla uskomattoman julmia. He eivät tiedä, kuinka monta kertaa itkin ilkeitä kommentteja ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi naisena. Tarve saada oma lapsi oli kova. Biologinen kelloni sanoi, että nyt jos koskaan on tapahduttava. Lopulta kun kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen jouduimme pettymään, päätimme lopelta lopettaa yrittämisen. Puhuimme, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, mutta jos meille ei tule lasta niin se tarkoittaa muiden ovien ja mahdollisuuksien aukaisemista. Olin juuri tottunut tähän ajatukseen ja alkanut iloita elämästä vaikkakin lapsettomana. Sitten elämä heitti taas kaiken mullin mallin.

Olin ihmetellyt kummallista vatsakipuani jo muutaman viikon. Se oli häiritsevää kipua ja jomotusta. Erityisesti yövuorossa se kiusasi minua, ja muistan puhuneeni siitä huolissani työkaverilleni. Hän kehoitti minua menemään viimein lääkäriin, koska kipu vain voimistui pikkuhiljaa. Varasin ajan lääkäriin ja muistan kun edellisen yön valvoin ja itkeskelinkin vähän. Olin juuri hoitanut töissä terminaalivaiheen nuorta perheellistä syöpäpotilasta. Olin aivan vakuuttunut, että minulla on vatsasyöpä. Olin väsynyt, minulla oli kummallista vatsakipua ja ruokahaluni oli tiessään.

Oli valtava shokki, kun lääkäri sanoi tutkittuaan minut ja tarkasteltuaan labravastauksiani, että sinähän olet raskaana! Muistan miten purskahdin ensin nauruun ja sitten itkuun. Tunnemyrsky oli aivan valtava. Soitin miehelleni töihin ja kerroin uskomattomat uutiset. Mies oli auton ratissa ja vähällä ajaa ojaan. Hänkin oli aivan shokissa ja kysyi, pitäisikö minun kysyä vielä toisen lääkärin mielipide! Olemme nauraneet reaktioitamme monta kertaa kun olemme muistelleet koko uskomatonta tilannetta. Koko raskautta varjosti pelko, että jotain menee pieleen. Ajattelin, että jo pelkkä raskaus on ihme. Olisi ihme, jos lapsi syntyisi terveenä ja ongelmitta.

Nyt tuo lapsi on 5-vuotias silmäterämme. Hän on meille rakkainta maailmassa. Edelleen joka päivä pidän hänen olemassaoloaan maailman suurimpana ihmeenä. Autoa ajaessani saatan välillä vilkaista takapenkille ja ajatella, että voiko olla totta että MINUN TYTTÄRENI istuu tuolla takapenkillä ja että OLEN ÄITI.

Lasta ei voi tilata. Lasta ei tehdä.

Lapsi saadaan lahjana.

Jokainen lapsi on ihme.

Lapsi ei ole itsestäänselvyys.