lauantai 24. joulukuuta 2016

Joululoma: HopLop, Sea Life, Tatu ja Patu

Tänä vuonna sain jouluksi lomaa. Olen yleensä ollut joulun ja uudenvuoden töissä. Sairaalan joulussa on oma tunnelmansa. Vaikka kotona ei olisi jaksanut koristella, niin töissä on kynttelikköjä, jouluvaloja, tonttuja, enkeleitä, piparintuoksua ja röykkiöittäin suklaakonvehteja. Pidän erityisesti joulun yövuoroista. Pitkistä ja hämyisistä käytävistä, tuhisevista potilaista, tyynyradioista kaikuvista joululauluista hiljaisissa potilashuoneissa. Rauhan katkaisee välillä kutsukellon pirinä ja uusien potilaiden tulo ensiavusta. Potilaille on traumaattista joutua sairaalaan ja erityisesti viettää jouluyö siellä. Yritän kuitenkin tehdä heidän olostaan mahdollisimman siedettävän ja saada heille kaikesta huolimatta ripauksen joulumieltä.

Tuntuu vähän kummalliselta viettää joulu tänä vuonna kotona. Aloitin lomani jo alkuviikosta, joten suunnittelin kaikkea kivaa yhteistä tekemistä tyttären kanssa. Kävimme Lohjan HopLopissa riehumassa kaverin ja hänen tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapset seikkailivat, saimme jutella rauhassa niitä näitä. HopLopissa oli niin hauskaa, että saimme hieman houkutella lapsia lähtemään pois.

Keskiviikkona vierailimme Helsingin Sea Lifessa. Hankin lipun jo hyvissä ajoin lapsen synttärilahjaksi, mutta onneksi tajusin lukea pienen printin ennen joulua. Lippu olikin käytettävä 1 kk kuluessa ostamisesta, joten oli viimeinen mahdollinen päivä vierailuun. Vietimme kalojen keskellä pari tuntia. Tytär on nyt jo niin iso, että malttoi paremmin jäädä katselemaan kaloja. Edellisellä kerralla miltei juoksimme altaalta toiselle. Tosin tälläkin kertaa kalojen ruokkimisen katsominen oli "tylsää, mennään pois". Aina kuitenkin löytyi joku kiintopiste, johon jäätiin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään.


Merirosvo vartioi uskollisesti aarrearkkuaan.
 

Sea Lifessa on erään ison altaan alla pieni tunneli ja "ilmakupla", jossa voi käydä vilkuttelemassa kavereille. Hyvin palveluhenkinen opas kertoi että toistaiseksi vanhin sinne mennyt on ollut noin 60-vuotias, joten en voinut tietenkään jäädä huonommaksi. Nielin pienen pakokauhuni ryömiessäni tunneliin. Kärsin melkoisen pahasta ahtaanpaikankammosta. Kävin urheasti kuplassa vilkuttamassa ulkopuolella riemukkaasti nauravalle tyttärelleni. En kuitenkaan pystynyt jäämään sinne ihastelemaan pidemmäksi aikaa. Ai että mikä voittajafiilis kun pääsin sieltä pois! Ainakin tytär oli ylpeä minusta, joten pieni kärsimys kannatti. Yritin tietysti kovasti näyttää siltä, ettei minua pelottanut lainkaan. En tiedä menikö läpi.


Meren pohjassa aika pysähtyy.


Sea Lifen yksi parhaita osioita on merenalainen tunneli. Istuimme penkille sylitysten vähäksi aikaa rauhoittumaan. Kuuntelimme veden kohinaa ja katsoimme yllämme leijuvia haita ja pienempiä kaloja. Upeaa. Tällä kertaa kävi niin hyvä tuuri, että saimme istua kahdestaan tunnelissa kotvan aikaa ennen kuin sinne tuli muita asiakkaita. Jopa levoton lapsi malttoi rauhoittua hetkisen.


Meduusat saa valaistua haluamallaan värillä.

Sea Lifen ravintolaa en toisaalta suosittele. Lounaalla tarjoiltiin erittäin suolaista perunapurjokeittoa, todella sitkeitä ja mauttomia jättinugetteja ja epämiellyttävän näköistä ja makuista perunamuussia, joka ei ollut nähnytkään perunaa. Edes lapselle ei maistunut. Kahvi maistui kitkerälle automaattikahville. Puistattavaa. Lähdimme pettyneinä ja nälissämme ravintolasta, emmekä aio mennä toiste.

Tyttären mielestä miltei parasta oli matkustaa julkisilla Helsingissä. Bussissa ja junassa kanssani istui innostunut tähtisilmäinen tyttö. Tytär toivoi että menisimme vielä elokuviin Selloon. Hän sai valita elokuvan, joten kävimme katsomassa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu. Melkoisen vauhdikas elokuva, jonka parasta antia olivat mielestäni upeat ilmakuvat Helsingistä. Wau! Kotimatkalla kävimme keskustelua elokuvan innoittamana oikeasta ja väärästä. Tytär oli hieman tuohtunut siitä, kun elokuvassa tehtiin "tuhmia asioita". Meillä oli oikein hyvä keskustelu.

Nyt onkin hyvä aloittaa rauhoittuminen jouluun, kun ollaan oltu alkuviikko menossa. Olemme unohtaneet siivouksen ja keskittyneet laatuaikaan yhdessä. Tänään aion köllöttää sohvalla tytär kainalossa ja katsella piirrettyjä. Eikö kuulostakin hyvältä?



Ihanaa joulua teille kaikille lähelle ja kauas!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Jouluni laulut



Oma tonttutyttöni <3


Aloitan joka vuosi joululaulujen kuuntelemisen jo loka-marraskuussa. Pimenevät illat, kynttilät ja takkatuli aktivoivat joulufiiliksen. Pidän sekä perinteisistä että moderneista joululauluista. Kuuntelen suomenkielisten laulujen lisäksi myös englanninkielisiä.


Tämän hetken kuumimmat joululaulut listallani:

Laulussa hengitetään pakkashuurua ripset kuurassa, tupsupipot päässä, puna poskilla lumivuorella. Ihanat sanat, joista myös tytär pitää. Tätä laulamme yhdessä kovaa ja korkealta.

Arjen kiireet versus joulufiilis. Ruuhkavuosia viettävälle hyvin ajankohtainen.

Varmaankin maailman synkin, mutta niin kaunis joululaulu. Siinä vaiheessa kun pieni lapsi vie kynttilän äidin haudalle ja yksinäinen koti odottaa, niin väkisinkin alkaa silmänurkat kostumaan. Tämä laulu kuulostaa korvissani oikealta vain Caroly Garamin laulamana, koska olen kuunnellut tätä versiota lapsesta asti.

Joululaulujen klassikko. Kun sain tyttäreni, synnytysosastolla kävi paikallinen kuoro juuri kotiutuspäivänämme laulamassa joululauluja. Vauva oli itkenyt edellisenä yönä paljon. Muistan kun seisoin aivan rättiväsyneenä sairaalan aulassa ja kuuntelin edessäni laulavaa kuoroa. Tunsin vauvan jähmettyvän sylissäni ja toisaalta rauhoittuvan musiikin voimasta. Laulu oli todella kaunista. Muistan miten painoin pääni vauvan päätä vasten ja kyyneleet valuivat poskiani. Tämä hetki tulee aina mieleeni, kun kuulen saman laulun.

Kepeää ja huoletonta. Pidän Bublén Sinatramaisesta äänestä.

Tässä vaiheessa haluaisin pukea päälleni samanlaisen joulupaidan kuin Bridget Jonesissa. Taisin muuten nähdä KappAhlin mainoksessa samantyylisen! <3

Joulu ei ole joulu ilman lunta. Edes laulussa.

Kaunis melodia ja Johannan kuulas ääni sopivat hyvin yhteen.

Tunnelmallinen joululaulu tontun seikkailuista yöllisessä pihapiirissä.

Sokerina pohjalla kappale, jota ilman ei voi elää joulua.



Millaisia joululauluja Sinä kuuntelet?

maanantai 12. joulukuuta 2016

Joulutonttuilua Helsingissä

Kävimme Tirppanan kanssa hakemassa joulutunnelmaa pääkaupungin sykkeestä. Tyttö oli aivan innoissaan jo lähijunassa matkustamisesta, mitä teemme melko harvakseltaan. Mieluummin kuitenkin matkustan julkisilla Helsinkiin, kuin lähden seikkailemaan sinne omalla autolla. Säästän sekä omia että stadilaisten hermoja.





Kävimme Tirppanan kummitädin kanssa syömässä Forumin Ristorante Italossa. Söimme todella hyvää ja edullista vuohenjuustosalaattia. Lapsi sai mureaa ja todella maukasta kananrintaa. (Kyllä, ihan äidin velvollisuudesta maistoin palan.) Lasta huomioitiin tuomalla hänelle värityskuva ja -kynät. Mikä parasta, henkilökunta hymyili ja puhui lapselle suoraan eikä meidän aikuisten kautta. Se ei ole aina itsestäänselvää. Italoon haluan toistekin syömään. Bonuksena se oli HOK-Elannon ravintola, joten saimme vinguttaa vihreää korttia. Forum oli koristeltu upein joulukoristein. Lapsi oli aivan haltioissaan liikkuvista jääkarhuista ja niitä pitikin käydä katsomassa useita kertoja uudelleen.


Forumin joulukoristeita


Tyttären mukaan parasta Tuomaan markkinoilla oli karuselli. Siihen pääsee ilmaiseksi markkinoiden aikana. Lapsi sai olla kyydissä varmaan kymmenen kierrosta. Lopetin laskemisen jossain neljän tienoilla, kun vauhti alkoi etoa sivustakatsojaa. Ai miten niin herkkä? Aikuisetkin halusivat kiitettävän paljon karusellin kyytiin. Itseäni nauratti kaksi raavasta miestä pikkuisten mopojen kyydissä. Markkinoilta ei tullut ostettua kuin kolmen euron puinen voiveitsi. Muuten hintataso oli niin korkea, ettei tavallisen duunarin tuloilla houkutellut ostamaan mitään.

Helsinki oli täynnä mitä kauniimpia jouluvaloja. Ystäväni alkoi jo kuittailla matkamme hitaasta etenemisestä, kun landepaukut halusivat kuvata jokaista valoa. Aleksin joulukatua oli ihan pakko käydä ihastelemassa. Samalla näimme Stockmannin jouluikkunan. Lapset saivat napeista painamalla vaihdettua ikkunan valaistusta. Kaunista! Upean päivän kruunasi vakiopaikkamme, Fazerin kahvila. Lähdimme lopulta junalla takaisin kotiin takki tyhjänä, mutta sydän täynnä.



Stockan kellon alla

Stockan jouluikkuna tällä kertaa sinisenä.

Kattokruunut

Sininen hetki

Sisäpihan jouluvalot



torstai 8. joulukuuta 2016

Elämää ilman erityislapsen diagnoosia

Marja Hintikan kirjoitus vanhempien diagnoosien kalastelusta erityislapsilleen kolahti minuun. Hän kirjoittaa mm. näin:

"Elämä erityislapsen kanssa on monin verroin vaativampaa kuin niin sanotun “normaalin” lapsen kanssa. Ennen diagnoosia erityislapsen vanhemmalla on jatkuvasti riittämätön olo. Päiväkodista saattaa tulla kielteistä palautetta levottomuudesta, epäsosiaalisuudesta, itkuisuudesta tai muusta poikkeavasta. Lapseen eivät tunnu tepsivän mitkään kasvatuskeinot, ja arki on yhtä taistelua. Kun silloin saa lapsen käytökselle selityksen - oli se sitten ADHD, autismi, erityisherkkyys tai mikä tahansa - voi vanhemmasta tuntua helpottavalta: vika ei ollutkaan minussa."

Pian viisi vuotta täyttävä tyttäremme on erityinen lapsi. Huomaan vierastavani koko erityislapsi sanaa ja mietin pitkään, voinko kirjoittaa hänestä niin. Onko meillä oikeutta käyttää erityislapsi-sanaa, joka tavallaan antaisi meille synninpäästön vanhempina. Että tietäisimme ettei vika ole meissä. Vai onko? Ja saavutammeko autuuden, jos saisimme jonkin diagnoosin? Leimaako se lapsen koko tulevaisuuden?





Olemme 1,5 vuoden ajan ravanneet eri lääkäreillä tutkimuksissa ja olleet huolissamme hänen pärjäämisestään. Mitään diagnoosia ei ole tehty eikä meille ole kerrottu, mitä hänellä epäillään olevan. Tuntuu kuin olisimme roikkuneet löyhässä hirressä koko tämän ajan. Jo vauva-ajoista saakka toimme ilmi huolemme lapsen voinnista neuvolassa, mutta asia kuitattiin aina jollain "vaiheella" tai "temperamenttiin liittyvänä asiana". Hän on pärjännyt aina neuvolan testeissä hyvin, eikä hänen älyssään olekaan mitään vikaa. Hän on ollut todella sosiaalinen aivan pienestä asti. Hänen uteliaisuudellaan ei tunnu olevan mitään rajaa.

Ongelma on uni. Aiemmassa postauksessani kirjoitin aiheesta "Kun vauva ei nuku". Tirppana ei siis olisi halunnut nukkua edes vastasyntyneenä. Sama jatkuu edelleen. Hän vihaa nukkumista, nukkuu todella levottomasti, hyörii ja pyörii sängyssään, puhuu paljon unissaan, näkee paljon hyvin eläviä unia ja on aamulla aivan zombie. Usein hänellä on purppuranväriset silmäpussit, hänen on vaikea herätä aamulla, hän haukottelee ja hieroo silmiään pitkin päivää ja on hyvin väsynyt, vaikka olisi määrällisesti nukkunutkin hyvin. Meillä on ehkä 1-2 hyvää päivää kuukaudessa, jolloin voimme sanoa jo heti aamulla että lapsi on kerrankin nukkunut hyvin. Silloin hän on kuin eri lapsi. Hän pystyy keskustelemaan aivan eri tavalla, hän säilyttää malttinsa paremmin, on iloisempi ja pystyy keskittymään asioihin aivan eri tavalla kuin normaalisti. Silloin kyselenkin puoliksi leikilläni, että onko tämä varmasti meidän lapsi. Ja lasta naurattaa.

Tirppana ahdistuu hälinässä ja suuressa väenpaljoudessa. Jo vauvana hän huusi suoraa huutoa tavaratalossa, jossa kuului taustamusiikkia ja ihmisiä meni jatkuvana virtana ympärillä. Hän ei vain kyennyt selviytymään ärsyketulvasta. Nykyään hän rakastaa juhlia, hälinää ja vilinää, mutta hänen vireystilansa nousee hyvin herkästi liikaa. Ja jos se pääsee nousemaan tietyn rajan yli, häntä on mahdotonta saada enää rauhoittumaan. Mitä väsyneempi hän on, sitä kovemmilla kierroksilla hän käy.

Kuten Marja Hintikan postauksessa, niin meilläkin vanhempina on usein riittämätön ja täysin kädetön olo. Päiväkodista tulee hyvin usein negatiivista sanomista, kun lapsi on pitänyt showtaan, ei ole pystynyt keskittymään ja on häirinnyt muiden lasten lepoa. No mietipä itse kuinka jaksaisit keskittyä kuivassa työpalaverissa, jos olisit nukkunut edellisen yön huonosti! Mitä jos sitä olisi jatkunut kohta viisi vuotta? Olisit jo todennäköisesti burn outin takia pitkällä sairaslomalla.

Pieneltä lapselta odotetaan välillä aivan mahdottomia. Pitäisi pystyä toimimaan suuressa ja meluavassa lapsiryhmässä, pitäisi olla sosiaalinen mutta osata antaa toisille rauha, pitäisi osata tehdä sellaisia ja tällaisia temppuja. Ongelma on se, että erityinen lapsi ei välttämättä saa tukea ennen kuin hänellä on jokin diagnoosi, jolla tuen tarve pystytään näyttämään todeksi paperilla. Ennen sitä mitään ongelmaa ei ole ja hänen on vain pärjättävä. Maailma on todella raaka pienille ihmisille. Kuitenkin tutkimukset ja lääkäriltä toiselle pallottelu vie uskomattoman paljon aikaa.

Usein tavalliset päivittäiset asiat, kuten ruokailu, hampaiden pesu, pukeminen tai lelujen siivoaminen ovat hyvin haastavia. Vika ei ole siinä, ettei lapsi osaisi, vaan hän ei malta. Hän ei yksinkertaisesti kykene suoriutumaan tehtävistään väsyneenä. Usein tuntuu, että päivät ovat aamusta iltaan yhtä taistelua ja pinnan kiristelyä. Uusien taitojen oppiminen on alkanut olla haasteellista, koska maltti menee sekunnissa epäonnen kohdatessa. Lapsi ei tunnu uskovan mitään, mitä hänelle selittää. Aivan kuin seinälle puhuisi. Pidämme kasvatuksellisia keskusteluja useita kertoja päivässä - turhaan. Pidämme selvät rajat tietyistä asioista. Puhumme kuin Runebergit, miksi t-paidassa ei voi lähteä talvella ulos, miksi kissaa ei saa kiusata, miksi pitää mennä nukkumaan ajoissa, miksi tavaroita ei saa heitellä vihaisena, miksi ketään ei saa lyödä.

Kaikkialta ympärillä satelee hyvää tarkoittavia neuvoja. Ihmiset eivät vain ymmärrä sitä, että se mikä on tepsinyt heidän omalla lapsellaan, ei välttämättä toimi meillä. Voin kertoa, että olemme tehneet todella paljon tilanteen parantamiseksi. Perheemme on ollut todella lujilla kuluneiden vuosien ajan. Välillä oma jaksaminen on ollut vähissä. Töiden ja perheen yhteensovittaminen on vaatinut veronsa, enkä ole jaksanut pitää itsestäni tarpeeksi huolta. Viimeksi isänpäivänä oli niin kova huoli lapsen voinnista, että purskahdin kesken päivän itkemään ääneen. En edes muista, milloin olisin itkenyt noin. Kaikki se huoli ja murhe lapsesta purkautui esiin. Facebookin mammaryhmämme jäsenet kuitenkin sen sanoivat: on ihan ok itkeä. Äidinkään ei tarvitse aina jaksaa. Oli turvallista itkeä mieheni sylissä ja ajatella, että



me aiomme selvitä tästä

yhdessä perheenä.



keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Retkipäiväkirja: Fiskarsin ruukkikylä

Kävimme Fiskarsin ruukkikylässä kaveriperheen kanssa 26.11. Fiskarsin kylä on tunnelmallinen, Keski-Euroopan tunnelmaa henkivä kylänraitti, jota reunustavat joki, lukuisat pikkuputiikit ja designmuseot. Kylä sijaitsee Länsi-Uudellamaalla, noin 90 km Helsingistä länteen. Torin laidalla on yksi lähiseudun parhaimpia leikkipuistoja ja mikä parasta, aivan niiden vieressä on ilmaisia vessoja! Kesällä on ihanaa siemailla kahvikupillista ja nautiskella jäätelöstä, kun muksu viilettää ympäriinsä laitteesta toiseen.

Hollantilainen Peter Thorwöste perusti Fiskarsin ruukin vuonna 1649 raudan valmistusta varten. Suurin osa tarvittavasta malmista jouduttiin kuljettamaan Tukholman saaristosta, mutta ruukin pitäminen oli silti kannattavaa käytettävissä olevien vesivoiman ja puun ansiosta. Fiskarsista on vuosisatojen saatossa kehittynyt käsityöläisten ja taiteiden keskus Länsi-Uudellemaalle.

Fiskarsin ruukkikylässä järjestetään paljon erilaisia kulttuuritapahtumia ja mm. Slow Food Festivaali. Sieltä saa ostettua mahdollisimman puhtaasti tuotettua lähiruokaa ja paikallisten tuottajien jalosteita. Alueella toimii mm. tislaamo, panimo ja juustola. Kylässä on myös Petris Chocolate Room, johon en itse ole suklaaholistina vielä uskaltautunut käymään.

Tällä kertaa Fiskarsissa oli jouluinen tunnelma. Siellä oli juuri ollut Tuli & Valo valotaidetapahtuma, jonka jäljiltä joessa kellui suuria valaistuja eläinhahmoja. Ne pääsivät kunnolla oikeuksiinsa vasta pimeyden laskeutuessa kylään. Antaakin kuvien puhua puolestaan.







sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ennio Morricone: The 60 Years of Music World Tour, Helsinki

Kylmät väreet kulkevat pitkin vartaloani ja niskahiukseni tuntuvat nousevan pystyyn. Jo ensimmäisistä tahdeista lähtien kuuntelen kyyneleet silmissä musiikkia.  Suuri säveltäjä, kapellimestari, nero, pieni suuri italialainen, Sergio Leonen koulukaveri, yli 500 elokuvaan musiikkia säveltänyt, vuoden 2016 Oscar-voittaja (paras elokuvamusiikki, Tarantino: The Hateful Eight), 88-vuotias Ennio Morricone on lavalla Tsekin kansallisen sinfoniaorkesterin kanssa. Hän ei juurikaan hymyile eikä hän puhu yleisölle mitään koko konsertin aikana. Hänen kätensä sen sijaan puhuvat yleisölle. Ne näyttävät leijuvan ilmassa, kun hän taikoo ilmoille mitä kauneinta musiikkia.



Ennio Morricone voitti parhaan musiikin Oscarin 2016.
Kuvalähde: www.thefilmstage.com

Morriconella on ihmeellinen kyky saada koko Hartwall Arena olemaan hipihiljaa ja keskittymään musiikkiin. Välillä hän nousee tuolistaan kumartamaan nöyrän näköisenä yleisölle, kunnes jatkaa taas. Kun upea sopraano Susanna Rigacci saapuu lavalle punaisessa mekossaan, miltei hyperventiloin. Saamme kuulla häntä vielä yhdessä kolmesta encoresta. Jäähallillinen ihmisiä taputtaa hurjana ja nousee useita kertoja konsertin aikana osoittamaan arvostustaan seisaaltaan.



30.11.2016 Hartwall Arena, väliajalla


Konsertin jälkeen on tyhjä olo. Tuntuu kuin Morricone olisi musiikkinsa kautta avannut paratiisin portit ja antanut meille palan taivasta. Sydämeni tuntuu konsertin jälkeen tyhjiin puristetulta. Tunnemyrsky on niin valtava, että konsertista toipuessa menee muutamia päiviä. Tunnen kiitollisuutta, että olen päässyt nauttimaan tästä upeasta kokemuksesta.



Grazie Maestro!


Jos Morricone ei ole sinulle tuttu, kannattaa tutustua ainakin näihin kappaleisiin:



"Once Upon a Time in the West" live at Paris 2014



"Rabbia E Tarantella" elokuvasta Inglurious Basterds


"L'Arena" elokuvasta Kill Bill 2
(Tässä pidän erityisesti, miten musiikki kasvaa vähitellen kappaleen edetessä.)


"A Fistful of Dollars"


"The Ecstasy of Gold" with Susanna Rigacci