Ihanat kollegani järjestivät minut tyhjään potilashuoneeseen pitkälleni. Soitin neuvoja äitiyspoliklinikalta. Sieltä ohjattiin menemään heti lepäämään pariksi tuntia ja ottamaan Panadolia. Jos ne eivät auta tai supistukset pahenevat, niin pitää soittaa uudelleen. Pitkälleen päästyäni supistukset alkoivat onneksi heiketä ja loppuivat pian kokonaan. Lepäilin noin tunnin, mutta totesin etten pysty rentoutumaan kunnolla työpaikallani. Kävelin varovasti pukukopin kautta autolle ja ajelin kotiin. Matka meni hyvin, mutta autosta sisälle kävellessä alkoi taas supistella.
Parin tunnin päikkäreiden jälkeen on tuntunut melko hyvältä. Edelleen pystyasento näköjään provosoi supistuksia, joten olen pysyttäytynyt mahdollisimman paljon turvallisesti vaakatasossa. Kuuntelen lempimusiikkiani ja sometan. Mitäs sitä muutakaan pystyisi tekemään.
Erityisen kurjan asiasta tekee se, että tänä iltana on esikoisen vihoviimeinen päiväkodin kevätjuhla. Hän oli harjoitellut kovasti kotona jo parin viikon ajan ja esittänyt minulle laulun, jossa hän esiintyy. Hänelle oli tosi tärkeä juttu, että pääsen paikalle. Tuntui ihan kamalalta sanoa, etten nyt voikaan tulla. Lapsen pettynyt ilme oli sydäntäsärkevää. Onneksi mies oli järjestänyt työvuoronsa niin, että pääsi lapsen kanssa lähtemään. Täytyy myöntää, että tirautin ihan pienet itkut kun vilkutin ikkunasta pienen intiaanitytön perään. Onneksi mies lupasi yrittää ottaa kuvia ja videota esityksestä.
Mutta kuten esikoinen on joskus viisaasti todennut, niin sellaista se elämä joskus on. Aina ei voi itse päättää kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti