torstai 1. kesäkuuta 2017

Yö Lastenlinnassa

Lapsi on jännittänyt Lastenlinnan unitutkimusta jo monta päivää. Hän ei haluaisi millään mennä sinne. Olemme jutelleet mitä siellä tapahtuu ja miksi tutkimus tehdään. Yritämme selvittää, mistä lapsen päiväväsymys johtuu ja miten häntä voisi auttaa. Tutkimus peruuntui jo kuukausi sitten jonkin kiireellisemmän tapauksen takia. Olemme odottaneet aikaa viime lokakuusta asti. Koko tänä aikana emme ole saaneet tukea kuin sanahelinän muodossa. Jatkamme siis löyhässä hirressä roikkumista koko perheen voimin.

Katselen nukkuvaa lasta hämärässä huoneessa. Olemme menneet klo 13.30 elektrodien liimaukseen ja laitteiden testaukseen, mutta varsinainen tutkimus on alkanut klo 21. Olemme käyneet välillä käppäilemässä Lastenlinnan läheisyydessä, syöneet jätskiä Sibeliuksenpuistossa ja väistelleet japanilaisia turisteja monumentin luona. Lasta on vähän jännittänyt kävellä kaupungilla piuhat ja verkkomyssy päässä. Onneksi helsinkiläiset ovat tottuneet kaikenlaisiin kulkijoihin kadulla, joten olemme saaneet olla rauhassa emmekä ole joutuneet töllistelyn kohteeksi. Olemme kävelleet kaikessa rauhassa, ettei hikoilu saisi elektrodeja irtoamaan. Olemme käyneet syömässä Cafe Regatassa nuotiolla paistettua makkaraa ja palanneet savuntuoksuisina takaisin sairaalalle.


Sibelius-monumentti on kävelymatkan päässä Lastenlinnasta.


Tämä nauratti koko perhettä Cafe Regatan edustalla.


Illalla lapsi on niin väsynyt, että hän nukahtaa melko nopeasti kun hoitaja on käynyt kytkemässä piuhat kiinni. Tietokoneen ruudulla näkyy kuvaa lapsesta ja erilaisia käppyröitä. Olen itsekin niin väsynyt, että silmät tuntuvat painuvat väkisin kiinni. En kuitenkaan saa nukuttua. Tutkimushuone on todella ahdas ja avoimesta ikkunasta huolimatta huoneessa on kuuma. Minulle on varattu kokoontaitettava varapeti, joka pitää todella äänekästä narinaa pienimmästäkin liikahduksestani. Yritän maata mahdollisimman paikoillani, etten herättäisi lasta. Liitoskivut alkavat pian vaivata ja lonkkia särkee. Nousen istumaan narinan säestämänä ja jään katselemaan lasta. Osastolta kuuluu hoitajien askeleita, ovien ääntä ja vaimeaa lapsen itkua. Lapsen hiilidioksidimittari pitää todella kovaa surinaa, jonka saan kuitenkin sujettua taustalle. Surffailen kännykällä hetken aikaa, mutta en saa hyvää asentoa mahalle ja päätän lähteä keskellä yötä jaloittelemaan osastolle.

Päästyäni käytävälle kuulen pienen lapsen itkua ja liman imemisen ääntä. Lapsen ääni on käheä itkusta. Minulle tulee ahdistava olo. Tekisi mieli mennä lohduttamaan lasta, ottaa syliin, tehdä jotain. Luikin leikkihuoneeseen pöydän ääreen istumaan ja haen itselleni vanhempienhuoneesta mukillisen kuumaa teetä. Labrahoitaja kävelee kärrynsä kanssa stoalaisen tyynenä potilashuoneeseen. Mietin, näytänköhän minä koskaan työssäni noin ammattimaiselta ulkopuolisen silmin. Avoimesta ikkunasta kuuluu mustarastaan huilumainen laulu. Lapsen itku vaikenee.

Ajattelen kiitollisena, ettei kyseessä ole oma lapseni. Mietin miten kamala tilanne monella perheellä on, joiden lapsi on vakavasti sairas. Miten avuttomaksi vanhempien täytyy tuntea itsensä. Siemaisen teetä ja katselen ikkunasta katuvalon loisteessa märkää asfalttia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma lapseni on terve. Me pääsemme aamulla lähtemään kotiin, kun moni muu äiti ei tiedä milloin saa lapsensa seuraavan kerran sairaalasta kotiin. Tai saako koskaan. Ajatus on niin ahdistava, että joudun pyyhkimään kyyneleitä poskiltani.

Sadepisarat valuvat hiljalleen ikkunaa pitkin. Osastolla on nyt hiljaista. Avoimesta ikkunasta kuuluu ohiajavan auton ääni. Kaupunki nukkuu. Mustarastas jatkaa lauluaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti